« Hiljaa, tämä hetki | Pääsivu| Mihinkään voi enää luottaa »

Mieli kuvasta mielikuvaan

Kun olin taannoin poliisilaitoksella tekemässä varastusilmoitusta kamerasta, tunsin jotenkin kierolla tavalla itseni syylliseksi ja sen paistavan minusta kuin finni leuassa, jolloin tunsin itseni vielä syyllisen näköiseksikin ja kun ajattelin sitä, mielestäni kuulostinkin syylliseltä. Punastuin ja takeltelin ja näin itseni jo vakuutuspetoksesta epäiltynä rautahäkissä. Ja kaikki vain minun päässäni, ihan ystävällinen ja leppoisa poliisi kyseli vain, mitä pitikin. Ajatusten, mielikuvien, luulojen, kokemusten, pelkojen, ilmeiden, eleiden ja uskomusten seassa ihmisen itsensä välittämä viesti on joskus ihan muuta kuin mitä se lihamöhkäle itse asiassa haluaa viestittää. Oikea viesti hukkuu omaan ja vastaanottajan suhteellisen monimutkaiseen hässäkkään ja sitä jää kummastuneena hämmästelemään, että miten tässä näin kävi. Se oma mieleinen kuva, jonka halusi välittää ei läpäissytkään vastaanottajan mielikuvien palomuuria.

Miten mielikuvat sitten syntyvät? Mitä mielikuvia minä herätän toisessa tietämättä niin tekeväni? Ja olenko vastuussa toisen mielikuvasta, kun en sille mitään kuitenkaan voi? Vai voinko? Haluanko sittenkin luoda itsestäni tietynlaisen kuvan ja olla kuvan takana rauhassa ihan muuta? Vai olenko kaksoiskiero ja annan ymmärtää olevani muuta kuin mihin mielikuva viitoittaa, vaikka olenkin oikeasti mielikuvan kaltainen. Vähän niin kuin kaksoisagentti. Entä, jos minusta välittyvä mielikuva onkin lukijan tai kuulijan omien kokemusten summa ja minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, olenko syytön sattuman uhri, jos kuvani ei vastaa minun mieltämääni kuvaa. Oletetaan, että jos blogin nimi olisi vaikka Vienosti maailmassa, olisi blogin lukijalla melko varmasti mielikuva, että Vienon kirjoittaja on vanhempi nainen. Mutta Vienoon tutustuessaan lukija huomaisikin hänet nuoreksi mieheksi ja pettyisi Vienoon, suuttuisi jopa ja tuntisi itsensä huijatuksi ja olisi siitä Vienolle vähän vihainenkin. Ei siis pettyisi itseensä vaikka se mielikuva olikin yksinomaan hänen itsensä virittelemä. Syytön Vieno siihen olisi ollut, Vienohan oli kaiken aikaa mies muuta väittämättä. Väite oli vain lukijan mielikuva, joka perustui hänen omiin ennakkoluuloihinsa, tietoihinsa ja asenteisiinsa. Eikö silloin pitäisi pettyä itseensä eikä Vienoon. Paitsi, että saattoihan Vieno olla nainenkin, joka esitti miestä, joka esitti naista. Mutta syytön Vieno on, jos joku pettyy omiin oletuksiinsa. Vai onko?

Tuli vaan mieleen tätä lukiessa.

Jälkipuheet

Kun oma mielikuva ei vastaa todellisuutta, niin siinä kai vihastuu ennen kaikkea siitä, että oli väärässä. Helpompi on olla vihainen sille, josta ne väärät mielikuvat syntyivät kuin itselleen.

Fiksu ihminen tietysti myöntää erehtyneensä, mutta ainakin minun on toisinaan vaikea niellä sitä, ettei ensimmäinen mielikuva pitänytkään paikkaansa. "Olisihan sitä pitänyt heti tajuta asioiden todellisuus!"

Muistan, kun sinuttelu-Salmen kirjoittaja paljasti olevansa nainen, niin monet lukijoista tunsivat tulleensa nenästä vedetyiksi ja petetyiksi unohtaen sillä siunaamalla, miten Salmi oli heihin tehnyt vaikutuksen. Jotenkin voisin kuvitella, että pettymyksessä oli sitä samaa nolouden makua kuin siinä, kun kaatuu ja ensimmäisenä miettii, että näkikö kukaan ja on vihainen kaupungin miehille, jotka eivät hiekoittaneet tietä vaikka vika oli omissa väärään keliin valituissa kengissä. On nolo ja vihainen, kun paljastui itselleen olleensa hyväuskoinen ja htunsi tulleensa höynäytetyksi tahallaan. Vaikka mitään väliä ei lie sillä, onko tarina fiktiivinen vai ei, jos tarina on hyvä ja koskettava.

Eihän kukaan kai ole koskaan loukkaantunut siitäkän, että salanimillä kirjoitetut kirjat eivät olekaan oikean nimisten kirjoittamia ja miehen niminen ei olekaan ehkä mies. Miksei blogeissa voisi hyväksyä sitä samaa joviaalisuutta, onko sillä nyt minkään valtakunnan väliä, kuka näitä juttuja naputtelee tai onko tarina totta vai mielikuvaa.

Niin.

Se Ixus kamerasi unohtui sinulta matkalaukkusi päälle josta Murphy sen nappasi. Varastus vai talteenotto. Talteenottolainaus -uusi termi lakiin voisi myös tulla kyseeseen.

Jos koko tuo lopputekstisi on alkusoittoa huomiselle paljastuksellesi, jossa kerrot olevasi oikeasti Pekka Paavola, niin olen minäkin hieman hämmentynyt.

Talteenottolainauksellakin on joku roti, minusta se on hyvin läheistä sukua anastusvarastukselle. Toivottavasti se on edes rikki.

Olisitko hämmentynyt. Luulin, että Murphyt ei hämmenny mistään. Mutta ei huolta, en ole Pekka, olen räpyläloki. Menen nimittäin uimaan.

"Pekka Paavola" ;-)

Eikö olekin miehekäs nimi. Vähän kuin naisen nimi olisi Pirkko Sirkkala. Meillä mansesterissa on ihan erityinen merkityksensä sillä, että otetaan paavolat.

Otan ne muuten kohtapuolin.


Kaksoiskiero kaksoisagentti pidätti anastusvarastustarkoituksella talteenottolainatun iksuksen mieheltä, joka esitti naista, joka esitti miestä, joka esitti naista, mutta paljastuikin lopulta räpylälokistiksi.

Tämä selvä.

Kyä määkimmeinaan paavolan pekan muistan mut sitä mä en tiänny et sekin käy uimassa.

Eiku ei se ollu se agentti, se oli kekä omisti sen iksuksen ennen kuin tää Mööfi otti sen anastusvarastustarkoituksella talteenottaakseen sen siltä akentilta, joka esitti naista, joka esitti Paavolaa, joka oli olevinaan uimassa.

Muttei se ollu. Eikä oo tääkää toiste.


Aijaa. Että sää et nyssitte enään ui kerta pekkakaan ei ui. En meinaan kyä ui määkään.

Mää meennyt tekee semmosta K-2.5 -lokoo mullooraan. Vastuuni mää oon aina kantanu. Paitti mitä ny pari kertaa ojjääny kantaminen kesken muttei niistä nyssen enempää.

Nih, en ui, ku pekkakaa ei uinu.

Laitakko siihen päälle banderollin, että K-25, jotta kaikki sen alle tietää tulla kattoon.


Eiku K-93. :}}

Aika rankka. Mahtaako kuitenkaan kannattaa, meinaavvaa ettei taia lokostoliitossa olla lukijoita montaakaan.


Ei haittaa mitään. Ei niitä lukijoita ole paljon muutenkaan. Ja pitää muistaa, että turvallisuus ennen kaikkea. :}}

Niinno, kun laittaa 93-kilosen palomuurin, nii ei sitä murra kun maailman vahvin mies. Tai joku portsari hämpillä. Muttei ne lue lokeja.

Lukijan päässähän kaikki tapahtuu ja vastuu on
jakkaran ja ruudun välissä. Eihän kaikki käänteet lukijaa tietysti mielytä ja vaati pitkän sulattelun, jopa toisaalta pitää hakea lohtua. Mutta blogithan ovat mitä ovat, niillä ei leipää ansaita ja lukijoita kosiskella ( tästä en oikein kyllä ole enää varma kylläkään).

Vaikka blogeja on niin mäet ja mutkat vääräällään, hyvinkin ja mukaansatempaavasti kirjoitetut jäävät kasvottomiksi tapauksiksi, kun on tottunut kirjoittajan kanssa vuorovaikutukseen.

Tällainen rönsyilevä vuoropuhelu kommenttiloorassa tekee paussilasta eläväisen, että väksinkin tästä tulee pakkomielle niin kuin karot-joillekkin, varsinkin kuin niin heläjästi asioista taivuttelet. Uteluhin kun saa poliitikon vastuksen, sekös kuitenkin mieltä kutkuttaapi. Väliin pitää hiilihangolla tökkiä, joskos sillä saisi tunteenpaloa ruudulle.

Elämä on blogeja ihmeellisempää, se pitäisi visusti muistaa kuitenkin se!

Kumman jakkaran ja ruudun? Lukijan vai kirjoittana? Se vastuu siis? No kaippa se vastuu on täällä, ei kassiittä saumasta irti pääse. Vaan kun ei aina tiedä, miten paljon pahaa sitä on tullut tehneeksi ja kuinka paljon vastuu kulloinkin painaa (olenkin ihmetellyt, että miksi painuu ryhti kasaa).

Olet lukijana yksi vanhimpia konkareita ja sinä, jos kuka olet asiantuntija sanomaan lukijan mielipiteen. Arvostan. Totta on se, että ilman vuorovaikutusta ei synny suhdetta ja ilman suhdetta ei kasva edes chilipippuri. Kommenteissa on paljon helpompi lennättää ajatusta kuin yksin aamulla puhertaessa. Kun ei ole sitä vuorovaikutusta. Silloin sitä tarvittaisiin, tyhjän ruudun ääressä istuessa. Pitäisikö josksu kokeilla vuorovaikutusta ihan olohuoneen puolella, että siirtäisi kaikki kommentit suoraksi keskusteluksi.

No, siitä kuitenkin joku hermostuisi, että haamut päivittelee. Antaa olla.

Elämä muuten tosiaan on blogeja ihmeellisempää. Hämmentävvä, mutta onhan se kauemmin harjoitellut.


Mää kyä oon aatellu kans hommata ittelleni kommenttieläimiä. Ja jossen muualta löyrä niimmää teen ne itte. Villalangasta. Kerttu ja Untamo. Oisko noi hyvät nimet kommenttieläimille? Siis määhän en nyt tarkota että täälä paussissa mitään eläimiä ois mut Saaralla on. Mää en kyä tiä onks ne villalangasta kans vai ihan oikeita kaneja taijjotai. Eisevväliä.

On muuten hyvät nimet. Kommenttieläinloki ois kanssa aika niiku sosiaalisessa tilauksessa. Mutta jos alkais vaikka harjoitella tosiaan ihan omilla villankaeläimillä. Ne ois niiku niitä sorminukkeja, joita joulukirppareilla myydään. Niitä, joita hikiset pienet kätöset on virkannu ihan vanuttuneiks.

Eksää muute yhtään huomannu mun jäynää: kussää makasit siälä mun loorassa sen vaaleanpunasen villapairan päällä, niin ei se siis ollu villapaita. Sää se olit. Mää virkkasin sut.


No jo mää vähä meinaan ihmettelinki että miks mulla on ollu viime aikoina joteskin nii vanuttunu olo. Siis mää tarkotan enempi kun normaalisti. Melkosen vanuttunuhan mää oon noin niinku muutenki. Hyvä että tollekin löyty järkeenkäypä selitys. Sun hikiset pienet kätösethän ne mut vanutti. :}}

Joo mää on kyä kauheen innoissani kans noista kommenttieläimistä ny. Ku neki mitä Saaralla on nii ne on niinnii lutusia. Mää meen ny ettiin jotain messevän väristä villalankaa.

Voih. Tällä hetkellä toivon lujasti, etten anna eräälle ihmiselle sitä mielikuvaa, jonka pelkään antavani. Tunteiden peittäminen on joillekin vaikeaa, mutta minulle se tuntuu olevan erityisen vaikeaa.

Mutta nyt on pakko. Harmi, että tämän tekstin luettuani ajattelen asiaa ehkä vielä hieman enemmän kuin olisi tarpeen, ja luultavasti peittelen liikaa seuraavan kerran tavatessamme :)

Mars!
Mielikuvasta mielikuvaan, on ihanan herkullinen ajatus...Jokainen meistä luo omat mielikuvansa ihan kaikesta.esim, se tumma komea pitkä mies-ääni puhelimessa...tai hempeä kaunis vaalea nuori hehkeä nais-ääni....ym. ym. No, sehän on sitä elämän rikastuttamista parhaimmillaan ja todella nautittavaa, suositeltavaa ja jopa ihan ilmaista, ei veroja eikä alveja, eläke-maksuista puhumattamattakaan (joita muuten aletaan saada takaisin pikkuhiljaa..pienin äänin..kun olivat nörtit väärin laskelleet jo vuosikausia.. ) Eipä kai tässä mitään hätään, nyt voisi meikäläisenkin paperella päästä eläkevakkutus-yhtiön konsultiksi ennustus-hommiin, kiillotettu kristallipallo löytyy ja hurttia, hulvatonta ennakkoarvaamattomuutta..
No, oikeesti Mean ajatelmista parhaimmalta tuntui tänään se, että kyseenalaistit sen, että olenko minä vastuussa toisen mielikuvista ja arvailuista ja se että olenko kaksoiskiero, Wautsi, todella upea ilmaisu! Uskoisin kuitenkin, että jokainen meistä on myös ainakin pikkuisen kaksoiskiero, mikäli oikein tulkitsin termisi, tai mikäli halusin sen tulkita omallatavallani tai kaksois- tai jopa kolmoiskieroudella...
Nyt voisin leikkiä alkamallasi teemalla niin, että nyt voisi arvuutella minun persoonaani liittyvillä asioilla: esim. olenko nainen, mies, nuori, vanha, kaupunkilainen, maalainen, tumma, vaalea, lihava, laiha, lapsellinen, lapsekas.............vastapareja voi suoltaa niin paljoin kuin haluaa..
Sen kuitenkin vielä haluan sanoa, että kirjoituksesi oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ja mukavasti kutkuttava, jota kannattaa pohtia ja siitä opikseenkin ottaa, siis kaikki ei ole sitä miltä se itsestä näyttää tai tuntuu. Tämän olin ottavinani opiksi tuosta!
iija

|noone|, ooppa ilonen, etten virkannu sua siitä harmaasta sukkalangasta, ei olis kellään kivaa.

Olivia, olet oikeassa ja toisaalta ehkä et: tunteiden rohkea näyttäminen on joskus hyvä ja toisinaan sitten taas ei. Kaikkia tunteita ei ole luotu esitettaviksi, ne on tarkoitus puida itse päässään ja esittää vasta valmis juttu. Joskus pohtiminen on hyvä ja joskus taas ei. Tietää, milloin mitenkin olisi oikeinta toimia, on jo taas vaikeampaa mutta sitä pitää vaan sinnillä harjoitella.

Iina, kai se niin on, että tavallaan sitä on vastuussa siitä, minkä kuvan itsestään antaa vaikka tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta se. Kun se kuva luodaan kuitenkin jossain takahuoneissa supisten ja siihen ei itse pääse ratkaisebvalla hetkellä vaikuttamaan. Luulen, että osasta on vastuussa ja osasta ei. Yhtä kolmois-shalkowia permannolla on elämä

No joo, mikään asiantuntija oo. Ootan uusinta painosta kuin aamun lehteä, niin oon nalkissa. Suuna päänä tietysti jäänyt mieleesi. :/

Kommenttilooran myötä pystyt kyllä arvaamaan vähän milloin ja mihin vakkarikommenttieläimet reagoivat. Jotkut aiheet suorastaan vaativat provosointia ja ylilyöntiä, joten vastuuta voi vierittää vähän sun ruutuunkin, mutta vastuu on lukijalla yhä edelleenkin. Jos ei meno mielytä, niin pitää (pitäisi) hillitä ja lähteä katselemaan muita blog...maisemia.

Joo tullaan vaan olkkariin, mä voin tuoda oluet kuka tuo popparit?

Eikun sä jäit mun mieleen, kun sanoit kerran niin somasti.

Totta, että jonkin verran sitä kuvittelee tietävänsä, miten mikin asia otetaan kommenttilootassa vastaan mutta usein kyllä menee aavistukset täysin pieleen ja kukaan ei reagoi siihen, mitä itse on pyöritellyt kauankin kirjoituslaatikossa viilaten ja höyläten ja merkityskerroksia ladaten. Toisen kerran taas sivulauseen puolikas saa paljon kommentteja.

Kalasteluun en silti suostu lähtemään, siis kirjoittamaan jotain, osta tiedän vastinetta tulevan. Ei olisi reilua se. Eniten tykkään juuri tällaisesta hersyvästä juttelusta, jossa aihe voi olla mikä vaan ja tarina johtaa toiseen ja kolmanteen. Yritän antaa kaikille vieraille tunteen, että tänne on helppo tulla ja täällä otetaan ystävällisesti vastaan.

Joskus oikein ihmettelen, eyyä missähän sekin iVE mahtaa olla, kun ei ole aikoihin käynyt, että onkohan se minut hyljännyt ja ilostun sitten ikiajoiksi, kun se tuleekin taas käymään.

Taidan olla aktiivisista konkarein täällä.

Jos kommenttisi ei tule näkyviin, se on valitettavasti joutunut tahtomattani spämmifiltteriin ja sinne joutuneista en saa mitään ilmoitusta. Käyn mahdollisimman usein vapauttamassa siellä piileksivät. Olen pahoillani.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa