Totuus vai temppu
Nyt on kuulemma [ram] muotia stailata asunto myyntikuntoon esittelyä varten, kun siis pitää olla trendikästä. Joka tarkoittaa, että ei saa näkyä persoonallisuus, ei valokuvat, ei elämisen jälki, ei se tosiasia, että vessaa käytetään vessomiseen. Vaan pitää olla neutraalia avaruutta, steriiliä hotellimaisuutta, jotta ostaja voi kuvitella itsensä asuntoon asumaan, voi kuvitella itselleen samanlaisen autiuden ja tilan tunnun ja unohtaa ikiaikaiset perintöromunsa, epäsopivat kalunsa, rumat verhonsa ja kaikki ne tavarat, joita ei voi/raaski/ei ole varaa heittää pois. Stailauksella nostetaan kuulemma asunnon hintaa 10-15%. Siis pelkästään sillä, että sieltä on raivattu liiat tavarat pois, vaihdettu verhot, matot ja tyynyt, tehty The Vaikutelma. Mitään varsinaista ei ole tehty, ei remonttia, ei uusittu mitään. Ei mitään, mikä siirtyisi oston yhteydessä. Siis vain vaikutelma. Näin meitä huijataan.
Joku kumma ristiriita yrittää nyt nostaa takkuista päätään ja sanoa, että miksi asunto täytyy olla juuri myyntitilanteessa eri näköinen kuin on kenenkään elämä. Jos asunto kerran menee paremmin kaupaksi trendattuna, niin ostaja ilmeisesti haluaa viestiä olevansa, luulee olevansa, haluaa olla muuta kuin on: oma unelmansa. Kun kaikki asutut asunnot kuitenkin ovat ihmistensä näköisiä, niin miksi me olemme huijattavissa muka-luulemaan maailma trendikkäämmäksi, tyylikkäämmäksi, hienommaksi. Sellaiseksi kuin se myyntiesitteissä, avotakoissa, innoissa ja tiloissa meille tarjoillaan. Kun ostaa ja myy vaikutelmaa, niin ovatko ostaja sekä myyjä kumpikin olevinaan itseään fiksumpia, jotka tyytyväisinä tekemäänsä vaikutelmaan voivat taas palata kuplamaailmasta nuhjaantuneen sohvansa syleilyyn, nostaa jalkansa juuri oikean korkuiselle ja kokoiselle sohvapöydälleen potkaisten ohimennen sille kertyneet sanomat lattialle, jota peittää ihan mukava, joskin auttamattoman nuhraantunut ja väärän värinen matto ja voivat kohentaa selkänsä takana mukavaksi muotoutunutta tyynyä, joka ei läpäisisi innon seulaa mutta jota ei tarvitse myöskään varoa ruttaamasta ja sotkemasta. Ketä kukakin huijaa ja miksi.
Ihan vaan ihmettelen, koska tässä maassa on niin tolkuttoman mahdoton tehtävä löytää kohtuullisen tyylikäs ja konstailematon suihkuverho. Ei ole mielestäni liikaa pyydetty, yksi suihkuverho. Rumia, tyylittömiä, mihinkään sopimattomia, pöyristyttäviä suihkuverhoja kyllä on, tosin ei niitäkään pilvin pimein. Kauppojen kylppäritarvikeosastot ovat väärällään toinen toistaan hienompia ja tyylikkäämpiä koukkuja, tankoja, peilejä ja tekstiilejä mutta mitä löytyy suihkuverho-osastolta. Aarghhh... Ilmeisesti meillä on niinkin hienoja asuntoja, että on oikein lasten kylpyhuoneita, päätellen lapsellisesti kuvioiduista verhoista, joita puolet tarjonnasta on. Loput ovat vaan yksinkertaisesti rumia, joissa loikkivat delfiinit ja sammakot tai tyylikkyyden huipentumina verhoa reunustaa simpukkarivistö tai ovat mallia mummon barokkisohva. Mihin kylppäriin niitä hienoja koukkuja ja vetimiä ja peilejä myydään? Ei ainakaan samaan kuin suihkuverhoja.
Totuus on tarua karumpi. Ketä kukin pettää, kun maksaa ammattistailatusta asunnosta enemmän. Mutta toisaalta: sitä samaahan minäkin teen joka aamu piirtäessäni silmät päähän, pöyhiessäni tukan huolettoman huolitelluksi, valitessani päivään sopivat pukimet ja kengät. Luon valheellisen vaikutelman asiansa osaavasta päivän hermolla pinnivästä virkanaisesta piilottamalla persoonallisuuteni. Itse asiassa ansaitsisin siitä hyvästä sen 10-15%:n myyntihinnan nousun palkkaan. Olenhan luonut kuvitelman, joka minun halutaan olevan, totuudesta viis. Tosin haluaisin aloittaa vaikutelman luomisen aamuisin kohtuullisen tyylikkään suihkuverhon takana.