Mister B mansesta? No mutta ohhoh. Stadilaisena itsekin häntä pidin.

Ja se on muuten etupiha eikä takapiha...

Kyllä se Suuri Tamperenumerokin sieltä varmaan tulee.

Mikähän siinäkin on, että sitä vaan aina olettaa ensimmäiseksi kaikkien olevan tsadista, niin minäkin tein. Kun siellähän mennään duuniin ja ytimeen ja laitetaan rotsi päälle. Mehän vaan mennään nyssellä töihin takki niskassa.

Ai se olikin etupiha, no mutta ehkä takapihalla ei niin se kaplakka häiritsisi.

Haa, virkeä B/S-toimitus siellä heti uutisia metsästämässä. Ja mitäs, mehän täällä valvomme tilanteita ihan sitä varten. En muuten epäillyt hetkeäkään, ettei Tampere-numero tule, avitin vaan vähän.

Kohta se Näsijärvikin on jäässä ;)

Äläpä muuta sa. Kun Nässy jäätyy ja teiskolaisilla on karvahatut, on talvi tullut.

Mutta mehän voidaan mennä yhdessä kepittämään, kun kerran näin naapureiksi paljastuttiin.

Jos Mansessa on kekkeri, niin muistaaka nyt muakin informoida!

Koti on koti, sitten kun siellä on oma sänky. Vanhempien kodin kutsuminen kodiksi loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun vanhemmat menevät ja myyvät sen alkuperäisen alkukodon. Siihen uuteen ei enää ole tunnesidettä, mutta paikkakunnalla käydessä siitä tulee kuitenkin ohi ajettua ja vähän muisteltua kauas jäänyttä nuoruutta.

No niin Herkkuseni, en sitten tullut ajatelleeksi, että sinäkin olet täältä. Näin se käy. Minähän en itse missään kokoontumisissa käy mutta olen hyvä yllyttämään.

Minulla ei ole kokemusta siitä, millaista on, jos kotikoti ei olisi se sama talo, joka on koti. Varmaan juuri siksi sitä niin pitkään pitää oikeana kotona. Millaistahan se on nykyisin, kun kodit vaihtuvat useammin, kokeeko pois muuttanut lapsi lainkaan muuta kuin asunto-oloa. Ja ensimmäinen koti on vasta se, jossa on oma sänky kämpässä. Ei ole kahden kodin loukku -vaihetta lainkaan.

Omassa lapsuudessani muutimme monet kerrat. Koti oli koti, missä se sitten ikinä olikaan.

Se viimeisin torppa oli hyvin vähän aikaa kotikoti, koska vanhemmatkin lähtivät siitä sitten eri teille. Oma kotini on ollut aina Koti. Päivästä 1 alkaen. Ja sekin on vuosien varrella vaihtunut sen kymmenen kertaa. Kaupungista toiseenkin.

Muutin kotoa vasta tänä syksynä ja silti koen tämän nykyisen loukon olevan kotini. Asuin koko lapsuuteni siinä yhdessä ja samassa talossa, jossa muu perhe yhä asustaa, mutta kyllä mä juuri äsken sieltä lähtiessäni puhuin palaavani kotiin. Sisko mulkaisi ja sanoi, että onko se muka sun koti.

Vihaan kämppä-sanaa enkä osaa oikein asunnostakaan puhua. Koti tämä on.

(Tämä on muuten nyypiö-bloggailijan ja yhtä tuoreen tamperelaisen eka kommentti vieraisiin blogeihin. Hii!)

Kotikodin tyyppiset sanat oppii yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun on onnistunut tekemään elämästään mahdollisimman monimutkaista. Pahimmillaan oli miun kotikoti, siun kotikoti, mun kämppä ja meidän koti.


Tampere ei muuten ole pelkästään paikka. Se on myös mielentila. Ja sellaisena toivottavasti yleistymässä.

Vaan kumpi se on nyt Herkulla koti, kun on se Hepun koti ja oma koti. Joo, ei tarvi vastata, minä tiedän.

Et arvaakaan Murska, kuinka otettu olen, että suot minulle kunnian olla ensimmäinen. Olet aivan oikeilla jätjillä, juuri muihin kommentoimalla sinut löytää paremmin ja saat lukojoita, jotka taas siivittävät kirjoittamista. Mukavaa, kun mansesteriasta tulee Bloginnean keskus tällä menolla. (Minäkään en muuten pidä linnuista).

Valpurin tilanne on sitä elämän hienosäätönappulan veivaamista. Sitä vaan oppii tuntemaan näpeissään, nenässään ja olossaan, missä on oikeat vireet. Kun asunnolla on mikä tahansa itsestä oikealta tuntuva henki, on sinne joko menneitä tai uusia siteitä ja se on koti. Kun joku paikka tuntuu kodilta ja siellä on hyvä olla, on siinä jotain hyvää henkeä ja se on itselle hetkenkoti vaikka se olisikin ystävän koti. Kai sitä siksi sanotaan, että ole kuin kotonasi, vaan harvoinpa siihen pystyy.

Totta, Tampere on mielentila.

Tampere on tosiaan kumma paikka. Miekin itäisenä siirtoistukkaana juurruin tänne heti. Ei tee mieli takaisin Pohjois-Karjalaan (joka tavallaan on silti koti) eikä minnekään muuallekaan.

Aikanaan tulin opiskelemaan manseen Turun sijasta, kun tänne pääsi yhdellä junan vaihtamalla ja turkkuuseen olisi pitänyt vaihtaa kahdesti. Tosin olisin sitten jossain ihan muussa ammatissakin ja tavannut ihan muita ihmisiä enkä välttämätä olisi lukenut blogeja ja ryhtynyt kirjoittamaan enkä nyt olisi tässä.

Ja tämä kaikki vain, koska Suomen junaverkosto poikittain on aika poikittaista.

Vuokraemännän kersat huutelivat nurkan takana minulle, että mie sie mie sie ja päätin väkisin opetella ihmisten kielelle. Enkä osaa nyt oikein mitään. Ketäs me tästä syytettäisiin?

tamperuus ja karjaluus tuottavat yhdessä hurjia puhevikoja: minua veikataan nykyään useimmiten raumalaiseksi. mie en ala, ikänä käynykkää siellä. vaikka varmaan mukava paikka, ei silti. sopeutuisin ainakin joukkoon...

Jaa Karjalasta? Miten mie luulin että sie oot pohojanmaalta lähtöisin.

Murretonna en enää osaa edes erottaa, mikä on idästä ja mikä tamperuudesta kotoisin, kun sanon, että ikänä o kenkenkää kää käynykkää sielpäinkää [nousevalla jota toista sanaa painottavalla nuotilla ja erityinen ponnekkuus päin-sanalle.]

Ja tää on sitten ookkonäätä vääntävä äreähkö äiti-ihiminen Pohojois-Pohojanmaalta = lue likeltä Oulua.

Mietin päivänä muutamana, miksi mulla on isäni kanssa keskusteltaessa monesti pikkulikkamainen olo.. Kotoa oon muuttanut jo 22 v. sitten! Johtuunee siitä, kun oon aina ollut isän tyttö. Ja fiilis tulee, että menee kotiin. Asumme samalla paikkakunnallakin.

Ookkonää tosiaan Oulusta ekkä pelekää polliisia. Mahtaneeko raivostuttaa, kun kukaan ei tiedä muuta sanoa Oulusta. (Olisikin arvokas avu olla aina pelkäämättä polliisia.)

Iskän tyttö minäkin ja kutistun joka kerta siksi samaksi pikkulikaksi, joka taapotti iskän perässä ja oli ylpeä, kun iskä sanoi, että poikaa tästä tehtiin ja tämmönen tuli.

Ja minä tamperelaistunut entinen keskisuomalainen, syntyjäni Keski-Pohjanmaalta. Tampereelle on kotiuduttu jo hyvin, ei ole pätkääkään ikävä Keski-Suomeen. Pohjanmaalle tosin aina välillä, mutta kun siellä käy, tuppaa ikävä katoamaan. Taidan tosin puhua vielä keskisuomea, mutta eiköhän se kieli ala asettua jonnekin puhtaamman yleiskielen suuntaan. Tamperetta en puhu kuin oikein hulivilipäälle sattuessani.

Tampereella on aina osattu arvostaa hulivililuonteita, se täällä niin holjaa onkin ja siksi kai tänne tämmöset sopeutuukin.

Eikä täällä tarvi oikeastaan osta kuin eisevväliä.

Tää vaikuttaa Jyväskylässä, mutta tää tulisi mieluusti käymään Tampereella. Jos siellä voisi vaikka masinoida sisäpiiriläisiä vastaan! (Tai jotain.)

Täällä mansessse on kuulemma joku kehätie rakenteilla, tai jotain. Oliskohan sillä tekemistä sen sisäpiirin kanssa. Mutta masinoida kannattaa aina. Varmuudeksi.

A Heatbreaking Blog of Staggering Genius on muuten bloginimistä ehdottomasti kaunein ja pysäyttävin.

Täälläkin satoi lunta. Noin 5 hiutaletta.

Elänyviiti. Punastuttaa.

Mutta siis ko mie en niin tätä Tampereen sisäpiiriä ole seurannut, niin oliko siellä jotain fyysistä masinointia suunnitteilla elikö ei?

Nimim.
Epätietoinen jyväskyläläinen

Ei täällä oo mitään suunnitteilla, ei mitään. Kattos kun me hämäläiset ollaan aika loivalähtöisiä, niin ilmoille huokaistusta halusta tai aikeesta on vielä pitkä matka itse tekoon. Mutta sitten, kun tehdään, se taphtuu täydestä sydämestä ja hartaasti pitkän kaavan kautta.

Sulla on toi murre aika hyvin tätä paikallista muistuttavaa jo. Tolla selviää täällä jo kummasti. Älänyvviitti ja eisevväliä sinne tänne, siitä se lähtee.