Numerologiikasta
Kadehdin niitä ihmisiä, joille numerot ovat pässinlihaa, suoria ja selkeitä kuin sähkötolpat pellon reunassa. Ilmiselvää on, että minä en pidä numeroista ja ne eivät pidä minusta. Olettaisin jopa, että numerot välttelevät minua. Miten muuten on selitettävissä, että en tosiaankaan tiedä, mitä asiat maksavat, miten paljon tilillä on rahaa, mikä on vuokra, paljonko tietokoneessa on mitäkin numeroita, autossa numeroituja asioita, budjetista käytetty, miten merkitään pilkuilla tunti 40 minuuttia, mikä on alkuperäinen hinta, jos tuotetta on alennettu 22,3 prosenttia tai kuinka paljon pidemmät ripset saan kahdessa ja puolessa viikossa käyttämällä ripsiväriä, joka pidentää niitä 8 prosenttia ja kuinka monta päivää on puoli viikkoa. Minä en vaan yksinkertaisesti pidä numeroista. Siksi minulla on asiat sinne päin tai suunnilleen noin, taulut seinällä siten kuin silmä sanoo ja ruuanlaitossa mitat kouratolkullisia. Minä en muista pinejä, tunnuslukuja, pankkitilin- tai puhelinnumeroita, en saldoja, hevosvoimia enkä renkaan tuumia. Enkä jaksa niitä tuumia.
Numerokammoni aiheuttaa alvariinsa yllätyksiä. Esimerkiksi jos leipomukseni sattuvat onnistumaan, yllätyn. Koska en katso reseptejä, ne syntyvät näppituntumalla, joka ei ole täsmälleen toistettavissa, joten en toisaalta tiedä, miten se onnistunut tekele eroaa epäonnisesta. Leivonnassa on se huono puoli, että oikeita vastauksia on vain yksi ja kaikki muut tuovat tulokseksi mitä sattuu. Viikonloppuna esimerkiksi iski hillitön lettuhimo. Tarkistin, että pakastimesta löytyy avattu vaniljakermajäätelö ja kaapista mansikkahilloa. Kananmunia ja maitoa ei ollut mutta löytyi pahan päivän varalle hankittu Sunnuntain vohvelijauhepussi. Jos nyt ei ole paha päivä, ei koskaan, ajattelin minä ja ryhdyin toimeen. Voita ei ollut mutta oli oliiviöljyä, jota kaadoin veden joukkoon vähän, joita kumpaakaan määrää en tarkistanut enkä mitannut. Kun aineet oli sekoitettu, muistin omaavani vissyä ja lorautin sitäkin. Taikina vaati lisää jauhoja mutta koska vehnäjauhojakaan ei ollut, laitoin kaurahiutaleita kourallisen tai vähän. Puuttuva paistovoi aiheutti tekeleen tarttumisen vohvelirautaan eikä öljyn sutimiseen ollut pullasutia. Raaputeltuani toistamiseen taikinaa raudan pinnoilta päätin paistaa loput letuiksi ja lisäsin vähän vissyä. Letut eivät kääntyneet ja kahden möttyrän jälkeen päätin tehdä lopusta pannukakun. Ja lopultakin onnistuin, uunista ulostautui täydellinen pannukakku, joka päätyi pannukakkujen taivaaseen, roskikseen. Jäätelökin maistui vanhalta pahvilaatikolta, joten ei siitä olisi muutenkaan mitään tullut.
Minä olen se bingoemäntä, jonka palloista ovat numerot kadonneet ja joka pyöristää hinnat alaspäin, alennusprosentit ylöspäin ja saa siksi aina haluamansa ostokset erittäin edullisesti.
Jälkipuheet
Niin.
Ulkomailla valuuttakurssit tulee ainakin mietittyä alaspäin ja hinnatkin tuntuu jotenkin epätodellisilta, kuin leikkirahalla pelatessa.
Letunpaistossa on jokin mystinen homma kun joskus tuntuu tarttuvan pannuun ja joskus ei. Sokeri olisi ilmeisesti syytä jättää taikinasta pois ja sirotella vasta valmiiden tuotteiden päälle.
Sellainen sokkotesti olisi joskus hieno järjestää että tekisi lettutaikinaa, räiskäletaikinaa, pannukakkutaikinaa, vohvelitaikinaa, muurinpohjalettutaikinaa ja vetelää munkkitaikinaa isot satsit. Niistä sitten valmistaisi kaikilla tavoilla tuotteita.
Kuinkahan moni maistaisi että letut onkin tehty vohvelitaikinasta tai että muurinpohjaletuista puuttuukin ohrajauho ja ovatkin tehty oikeasti räiskäletaikinasta?
Lapsena usein ja joskus vielä nytkin olen saanut ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Meilläpäin sitä sanottiin vasikanpotkuksi. Joku sanoi sonnintöyssyksi. Mites Kaipiaisissa?
Ulkomaiden viehätys onkin se, että siellä on niin halpaa, kun on leikkirahoja ja hinnat on päässä sopivasti alapäin pyöristetty ja kurrsi on minun päässä aina hyvin edullinen. Euro pilasi senkin huvin.
Ne on muuten tosiaan LETTUJA eikä mitään lättyjä eikä räiskäleitä, ohukaisista herranähköön puhumattakaan. Paistaminen on taitolaji, pannukakun pasitaminen erityisesti. Pannukakkuisteissa on muuten kahta koulukuntaa, on vuoristopannarien ihkumoijat ja sitten sellaisen mössöpäällisen pannarin. Itse kuulun jälkimmäisiin, koska vain edellisiä vahingossa syntyy mutta nekin tarttuvat uunin reunoille. Aitahan on tunnetusti toiselta puolen aina vihreämpi ja omalta puolen sininen. Joku laki kai siinäkin on.
Minusta "vasikan tanssi" on ternimaidolle kaunis nimi. Meillä päin (mistä säkin kaiken muistat) se oli pihkamaitoa. Monikäyttöisellä aineella on monta nimeä.
Pihkamaidosta tehdyt letut mummun paistamina valurautapannulla nyrkillisessä voita olivat maailman ylittämättömistä ruokaa. Vähän sokuria päälle eikä se muuta tarvinnut. Tosin muuta ei ollutkaan.
Olin kerran Mercuri Urvalin testeissä, kun hain sinne konsulentiksi. Testituloksena oli, että matemaattinen osaamiseni on lubenterin tasoa, kun vertailuryhmänä käytetään akateemista porukkaa (kauhulla ajattelin, miten olisi käynyt, jos vertailuryhmänä olisi käytetty matematiikkaa opettavia diplomi-insinöörejä!). Että se niistä ihmisistä, joilla numerot on suoria ja selkeitä kuin sähkötolpat!
Minäkin leivon ja laitan ruokaa ihan näppituntumalla. Lättyjä (kyllä, meillä on ehdottomasti äällinen muoto) en paista muulla kuin valurautapannulla ja säännönmukaisesti joudun heittämään kaksi ensimmäistä roskiin, vasta sen jälkeen rasva on sopivasti imeytynyt pannuun, ja loppujen paisto sujuu ongelmitta.
Pannukakuissa olen vuoristokoulukuntaa. Eiks sunkin kannattaisi, jos kerran niitä aina syntyy? Ajattele, minkä onnistumisen riemun jätät hyödyntämättä, jollet valtavan ylpeyden vallassa kykene katsomaan yliäyräiden vuoristoitunutta pannukakkua ja toteamaan, kylläpäs taas tuli hyvää pannukakkua, paljon parempaa kuin se möhjöpintainen lättänä!
Minun numerottomuuteni hämmästyttää minua, sillä koulussa olin matematiikan opettajan mielestä lahjakkuus vailla vertaa ja siitä innostuneena suoritin ylipitkän version ja kokeissa laskin aina sen ylimääräisenkin tehtävän, koska olin hullaantunut saamaan 10+. En tiedä, missä vaiheessa näin pääsi käymään, että minusta tuli nimerokammoinen.
Tuossa pannukakkukoulukunnan vaihtamisessa on kyllä pointti, Erityisesti, kun oikeasti tykkään juuri siitä vuoristomallista mutta jos sen ääneen tunnustan, niin niitä lakkaa takuulla syntymästä. Olen siis jättänyt hyödyntämättä voimavaroista suurinta, onnistumisen iloa, vain siksi, että pelkään epäonnistuvani. Elämäni tragedia.