Näitä aamuja
No niin, huomenta vaan täältä oikeasta maailmasta, jossa asiat menevät yleensä turvalleen, jos eivät mene rähmälleen. Istuin aamulla puolitoista tuntia Martin neuvolassa kahvilla [sain sentään ilmaiseksi] sen edelliskerran rappausvahingon tähden ja sitten tullaan ilmoittamaan, että valitettavasti on tullut se oven ulkopuoli, kun sisäpuoli piti. Eikä se penkkikään ole sitäpaitsi kunnossa. On tää joskus niin attanallista.
Ja mitä sekin nyt sitten on, että huhkittuani metsässä ties kuinka monta viikkoa iltalenkkejä ja jyystettyäni uudella sixpäkkimuokkaimella naurulihakset kramppiin ja syötyäni iltapalaksi kilotolkulla omenia ja mitattuani lujassa uskossa konehuoneen kunnon sanotaankin vain, ettei mitään varsinaista edistystä ole tapahtunut ["Koneesi kunto on melko hyvä ja säilytät jatkossakin "vaihtoarvosi" pitämällä huolta itsestäsi."]. Tämäkö se sitten on palkinto kaikesta uhrautumisesta hyvän kunnon alttareille. Olisi edes yksinkertaista mutta kun pitää muuttaa elintapoja, pitää laskea kaloreita ja pisteitä, pitää säännöstellä syömistään, miettiä, lukea tuoteselosteita ja silti koko ajan syödä sitä ravintoympyrää ympäri. Hirveää häsläämistä vain jotta pysyisi farkkujensa sisällä pullistumattomana. Puuttuisi edes taparemontista vieroitusoireet vaan kun ei; tekee mieli suklaata, rapeakourista ciapattaa, meetwurstia, lihapiirakkaa, pekonia, kermajuustoa, homejuustoa, kermajäätelöä, toffeeta, kermakastikkeessa lepääviä pihvejä, kermaperunoita, nougat-mitätahansa, janssonin kiusausta, kermamarjarahkaa, kinuskikeivoksia, salamipizzaa tuplajuustolla ja crèmejä brûlée ja caramel. Ja kun sitten syöt ihan vähän vaan ja ihan vaan joskus lohdutukseksi, niin eikö lähde mopo lapasista ja huomaat ryhtyneesi kokonaiseen pekonipakettiin. Ja sitten on laihduttajan mieli ihan pikseleinä ja pitää lohduttautua taas.
Minä en ollut siinä(kään) jaossa, jossa tahdonvoimaa ja herkkujen vastustuskykyä oli tarjolla. Toisin kuin Jary, joka on upeusyksilö. Hälle nostan pipoa.
Jälkipuheet
Elämäntapojen remontointi on oikeasti helppoa, eikä siinä tarvitse välttämättä laskea kaloreita eikä muitakaan pisteitä taikka pikseleitä.
[maksamaton mainos]
Kannattaa käväistä Kutrin sivuilla:
www.kutri.net
Hurja määrä faktaa ja vihjeitä.
[/maksamaton mainos]
Sitä muuten tekee mieli mitä itseltään kieltää, aivot kun ei ymmärrä.. Jos sitä takoo päähänsä, että "Jäätelöä ei saa syödä", niin sitten sitä ajattelee vain sitä jäätelöä, ja sitten kun sitä jäätelöä ajattelee, niin sitten tekee mieli sitä jäätelöä. Ja sitten ajattelee että kun sitä Jäätelöä ei saa syödä, ja sitten se oravanpyörä pyörähtää vielä vinkeämpään vauhtiin.
Vikahan on täysin täällä päässä. On jäänyt päälle menneistä pisteiden, kaloreiden ja yhteensopivuuksien tarkkailusta turhanaikainen kaiken tarkkailu vaikkei niin tarvisikaan. Tai mistä sen tietää, että jos ei kaiken aikaa oli varppina, niin millainen sitä sitten olisi.
Vika on nimenomaan siinä turhassa tarkkailussa, sillä kesälomalla, jolloin söin ja join milloin ja mitä tahansa mielin määrin, laihduin. Eli kaikki turha tarkkailu on turhaa. Sen kun edes oppisi omaksumaan.
Mutta isäni sanoin, jos näinkin menisi, niin hyvin menisi.
Voit syödä melkein mitä vain tuosta listastasi, kun et mätä leipää, perunoita, sokeria ja kaffetta. Siis se hiilihydraattitietoinen ruokavalio. Kehotan tutustumaan Antti Heikkilän kirjaan Hyvän olon keittokirja 2.
Mutta nuohan vain sisältävät kaikki r a s v a a (ehkäpä ciabattan rapeissa kourissakin).
Kun minun tekee mieli herkkuja, ajattelen, että syön niitä kuin voita suoraan paketista. Kummasti hilliintyvät himot.
Kaduttaa. Klik.
Miten kaffessa on hiilihydraatteja, no kaissitte. Muun jättäminen kävisi helposti mutta leipä! Ruisleivästä en voisi luopua. No ehkä sen voisi korvata puurolla mutta miten se eroaa leivästä. Ja mitä sitten syödään silloin, kun muuten söisi leipää. Ai niin, kalapuikkoja. Voisi tietty kyllästyttää joka-aamuinen kalapuikkoaamianien, kalapuikkolounaseväs ja iltakalapuikko.
No just niin, rapeaKOURINEN leipä se vielä tästä puuttui. Totta kyllä, ettei voin syöminen niin hyvältä ajatukselta tunnu kuin rapea pekoni tai kinuskileivos.
Jos ei saa syödä leipää eikä rasvaa eikä sokeria, jää jäljelle porkkanat, omenat ja rasvaton jugurtti.
Mistä se lohtu sitten ammennetaan. Lenkiltä, niin joo.
Tiedän, tiedän.
Rapeakourinen leipä on kuin rapeakuorinen mies. Koskettelee karhein käsin, mutta hivelee silti makunystyröitä kuin tryffeli mökinmummon kielellä.
Rapeakourisena ne ovat parhaimmillaan: pehmeä ja pumpulinen sisus yllättää puraisijan iloisesti, kouri rapisee rinnalle, pistelee suupielissä. Rakeakourinen on syötävä heti, ettei sen ihana sisus ehdi pullavoitua, muuttua kuivakkaan mauttomaksi hötöksi.
Miehet, ah.