Ilta. Mari tekee pesän sänkyyn, vie varovasti kätensä tyhjälle tyynylle vieressään, tarkistaa, onko kuva siinä vielä. Miten pitkä matka olikaan löytää se. Mari ajattelee kaikkia niitä turhalta tuntuneita vuosia, askeleita, pimeitä polkuja, yksinäisiä huutoja pimeyteen. Miten paljon ja miten välttämätöntä. Mari ei ota kättä tyynyltä. Hän näkee taas sen hymyn ja sulkee silmänsä. Jos se pysyisi siinä.

Aamu. Mari herää pehmeän harmaaseen tilaan, jota hän ei halua juuri nyt täyttää ajatuksilla. Peitto kahahduttaa hiljaisuutta, kun hän kääntyy katsomaan tyhjää vieressään. Käsi siirtyy kylmälle tyynylle ja koskettaa kuvaa, jonka hiljainen ikävä on jättänyt. Mari näkee silmäripsien värähtelyn. Se hymyilee unissaan. Mari ajattelee, miten huomaavaista oli jättää kuvansa tyynylle. Tietääköhän se, että se hymyilee nukkuessaan.

Miten pitkä matka lähelle onkaan.