Mari muisti mustan päiväkirjansa. Sen, jonka punaiset kiinnikkeet ja tyylikäs muoto pilkkasivat kirjaan piilotettua elämättömyyttä ja synkkää yksinpuhelua. Hän oli huutanut tuskaansa mustien kansien väliin kauan, täyttänyt valkoiset lehdet isoilla pyöreillä kirjaimilla, joista muodostuneet rivit nuokkuivat lopuistaan ja täytttivät sivut jättämättä hengähdystaukoja. Välillä teksti oli ollut niin suurta, että rivillä oli vain kaksi sanaa: Miksi. Miksi. Mustaan päiväkirjaan oli ollut kirjattuna yksinäisen matkan jäävuoren huiput ja haaksirikot, se oli ollut Marin musta laatikko, muilta piilotettu ja tarkasti varjeltu. Eihän sellaista tuskaa olisi voinut toisille paljastaa. Musta laatikko oli ollut hänen ainoa ystävänsä. Jokainen nielty raivo ja tukahduttava ahdistus olivat tuottaneet lisää samanlaisia pyöreitä huutoja ja jokainen itketty yö oli näkynyt paperin tahroina, sameina pyöreinä tuhruina. Ei hän ollut koskaan lukenut, mitä oli kirjoittanut. Ne olivat olleet vain uloshengitettyjä kylmiä öitä, jotka eivät odottaneetkaan huomiota. Miksi olisivatkaan, kyllä hän muisti muutenkin. Hän oli piilottanut mustan kirjansa kansioiden taakse kirjoituspöydän vanhanaikaisten syvien hyllyjen perälle. Ihan samoin kuin hän oli piilottanut tuskansa ihmisiltä, kansioiden taakse, työhön. Kukaan ei silloin ollut tiennyt, mitä näytelmää hän esitti, kuinka monia rooleja kantoi ja mitä tapahtui takahuoneessa.

Mari muisti mustan kirjan ja kaiken sen, kun hän siivosi kaappeja ja papereiden alta löytyi vihko, josta toinen kansista oli poissa, kierteet osin irronneet. Punaiset kiinnikkeet olivat löystyneet, sillä tyhjiä valkoisia lehtiä oli vain muutama. Mari muisti hetken, jolloin musta laatikko oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hän purki sen ja heitti kirjoitetut hetket tarpeettomina pois. Hän muisti miltä tuntui, kun hän oli törmännyt viimeiseen jäävuoreensa ja ymmärtänyt sen viimeiseksi. Siihen kylmimpään ja julmimpaan jäävuoreen, jonka yli hän ei enää välittänyt ponnistaa. Siihen, johon hän päätti lopettaa sen tarinan, ottaa itseään kädestä ja jatkaa helpompaa reittiä. Silloin Mari oli repinyt mustan kirjansa huudot ja polttanut ne. Polttanut tarinan takanaan, jättänyt itketyn taakkansa, noussut jaloilleen ja lähtenyt. Mari muisti; hän ei enää tarvitsisi sen muistoja, sen ankeita sivuja ei koskaan enää, sillä hän oli löytänyt ystävän. Sen oikean. Sen, joka ymmärsi. Sen itsensä kokoisen ihmisen, joka oli puhunut samaa kieltä silmät samalla korkeudella ja käsi vain ojentaman päässä. Hän oli löytänyt tärkeimmän. Itsensä.

Siitä oli kaksi vuotta.