Erityinen hetki
Mari eli silloin painajaisen jälkeisen heräämisen ahdistavaa usvaelämää. Hänellä ei ollut enää mitään puhumista sille, joka asui samassa osoitteessa. Hän tunsi vain puristuksen rinnassa, ehkä lievää pelkoa, mutta enimmäkseen vain vastenmielisyyttä. Jos yleensä mitään enää tunsi. Mari ei jaksanut enää edes tuntea. Tai ei uskaltanut. Enimmäkseen hän pakeni virtuaalimaailmaansa, sulkeutui omaan kuplaansa musiikki korvillaan ja kirjoituspöydällä pieni valo. Ne auttoivat häivyttämään kulissimaailman hänen ympäriltään. Mari tiesi, että lähtölaskenta oli alkanut jo kauan sitten, ehkä jo ennen kuin hän oli edes valmistautumassa matkalle. Hän tiesi, hän myönsi, hän vain odotti itsensä vahvistumista viimeiseen ponnistukseen. Hän tunsi jo jalkojensa alla lähtötelineet. Mari oli itkunsa itkenyt, ahdistuksensa huutanut metsään pitkillä yksinäisillä poluilla, hän tiesi kyllä lopun tulleen. Hän oli lopultakin myöntänyt virheensä: liian kauan elämistä toisten kautta oman tahtonsa itse maahan tallanneena. Herääminen oli vienyt hänen voimansa, hän vain istui. Hengitti mutta ei ollut elossa. Odotti.Silloin se tuli. Viesti toisesta maailmasta. Maailmasta, jonka Mari tiesi olevan olemassa, koska hän oli kuullut ja lukenut siitä mutta oli vain alistunut uskomaan, että siihen maailmaan hänellä ei ole karttaa. Vain ajatus uudesta elämästä, epämääräinen usko parempaan, toivo. Haave. Silloin, juuri oikealla hetkellä, haavemaailmasta ojensi hänelle kätensä unelmien prinssi, puhutteli ystävällisesti ja katsoi hänen sieluunsa. Mari tunsi käden lämmön, uskalsi nostaa katseensa, sai voimaa sen rauhasta ja ojensi kätensä vastaan.
Siitä oli kaksi vuotta.
Jälkipuheet
Ja siitä syntyi menopaussi?! Lämpöiset onnitteluni, halaus ja virtuaaliruusuja!
Olet onnesi ansainnut, ystävä hyvä.
Höh! Tuohan oli Marin kertomus, joka saattaa vaikka jatkuakin, tai sitten ei. Ei voi tietää. Marista ei koskaan tiedä.
Mutta Menopaussi syntyi tosiaan pari vuotta sitten melko pikaisena päähänpistona, raskausaika oli kyllä aika lyhyt. Ehkä odotusaikaa lyhensi se, että siinä niillä hilppeillä oli elänyt lyhyen elämänsä jo yksi nettipäiväkirja mutta se kuoli omaan mahdottomuuteensa. Ja ehkä siihen, että se oli aivan humalattoman huono.
Paussi on ollut hyvä kumppani ja availlut ovia jos ikkunoitakin. Itseen ja maailmalle. Kohta täytynee kattaa syntymäpäiväpöytä jo aikuiselle lapselle. Josko sitten kimpassa puhalletaan kynttilät kakun päältä.
Ah, muistuupa mieleen wanhat hywät ajat ;)
Onnea mealle ja menopaussille.
Innolla jään odottamaan lisää piristäviä kirjoituksia uhmaikäiseltä :)
Sinä sen sanoit, en minä. Mea alkaa osoittaa uhmaikäisen neitokaisen kulmikkaita piirteitä. Mutta merkkipäivään on enää reipas viikko. Pitäisikö ruveta leipomaan.
Minullakin on ollut juuri tuommoinen Mari paitsi että sen nimi oli eri. Kyllä minäkin jotenkin tunnistin lähtölaskennan aika äkkiä. Vaan miksi se kipeältä tuntui, vaikka jälkeenpäin totesin,että oli se helpotus minullekin?
Joskus vain käy niin, että räjähtävä rakkaus kätkee tosiasiat alleen. Onneksi ei kaikille. Onnea niille, jotka eivät kadu.
Mutta menopaussia on mukava lukea. Köriläs saa kurkistuksen naisen sielunelämään. Kiitos mea.
Onnentyttö!
Niin.
Oletko ajatellut elämää eteenpäin? Mitä mieltä on joku erityinen joskus/nyt sinun kirjoituksistasi? mustasukkainen voisi olla, jos joku purkaa tuntojaan myös/vain julkisesti.
Entäs vanhana mammana? Lapsenlapset hyörimässä esiliinan helmoissa ja kyselemässä, mitä Mea tarkoitti silloin 40 vuotta sitten kirjoittamalla siitä ja siitä ja se kissansilmän SEIS? Oliko siinä joku piiloviesti?
Olen holja ja lukenut myös toista kuuluisaa uustamperelaista, eli Päätaloa. Mies kertoo kirjoissaan vaneerisista taudeistaan ja muista, mutta viiveellä, pitkällä viiveellä. Ja eihän kirjoitettujen juttujen tarvitse totta ollakaan.
Telefinder tuskin löytää Mea-nimistä , siis hän on mielikuvitusta. Mari on olemassa, -sekaisin hänestä on moni.
Mr. Google on lahjomaton, hän löytää kaikki ja vuosi vuodelta yhä vain enemmän.
Kauniisti kirjoitettu viikatemiehestä.
Sivustakatselija saa usein oikeimman kuvan vaikkei sitä itsekään tiedä. Sivusta näkee sekä keskelle että sivuille, vain takaosa jää paitsioon ja siellähän ne enimmät asiat tapahtuvat.
Johan, paljoa onnea edeltää yleensä hyvin paljon sitä mustempaa sivua.
Murphy, eikö ollutkin söötti se Marin koirareppana kokokipsissään. Tai mikään söötti ollut, reppanahan oli sydäntävääntävän surkea.
Viikatemiehelle on paras puhua nätisti, senhän sinä Sedis tiedät.
Onnea - en tosin tiedä, kumpi on onnekkaampi, kun Mea on olemassa, sinä vai me. Puss och kram.
Muistan koirareppanan. Uusi vitsi oli hiusgeeli, naurattaa tietynikäisiä, myös minua.
Laura perikles, sinulla se on tuo taito sanoa pienet asiat isosti ja vastoin päin. Halataan.
Murphy, minä en ilmeisesti ole tietyn ikäinen, koska minä en naura. Tai siis en tiedä olenko tietyn ikäinen, kun en tiedä sitä vitsiä. Kerro.
Niin.
Sana "vitsi" on väärä, ehkä löytyisi joku muu parempi mutta en nyt keksi. Geelit sikseen mutta kerron vertauksen. Sketseissä ja komedioissa olen ainakin kolmasti nähnyt saman idean. Herra piereskelee äänekkäästi kun luulee että on yksin. Sitten valot syttyy ja on synttäriyllätys tai langaton mikrofoni onkin kytketty. Useimpia naurattaa vietävästi ensi kerran idean nähtyään. Toisella kertaa korkeintaan hymähdetään. On myöskin niitä jotka ovat sitä mieltä että makaaberia ja helppohintaista huumoria, loppuunkalutulla aiheella. -Ovat tätä mieltä ehkäpä nähdessään vasta ensi kerran.
Kaikki ovat oikeassa, ihminen saanee nauraa mille haluaa jos ei naurullaan loukkaa toista. Elokuvissa ja teatterissa parhaimpia komediayleisöä ovat äänekkäät kaikillenaurajat. Heidän naurunsa tarttuu ja he tekevät sen ilmaiseksi, eivätkä ole töissä kuten jenkkisarjoissa.
Elokuvissa ja teattereissa kaikelle koko ajan naurajat alkavat ärsyttää jossain vaiheessa, tai ei ehkä niin paljon kuin ärsyttää nauraminen omasta mielestä väärissä paikoissa. Kun sitä on itse niin muka-ainoa-oikea-huumorin-tuntija. Unohtuu usein, että itsellä on kovin omituinen huumorintaju.
Yritän kasvattaa itseäni asiassa.