AL on kysynyt miehiltä ja naisilta, millainen on täydellinen ihminen, siis millaisen mies luulee naisen mielestä täydellisen miehen olevan ja millaiseksi nainen täydellisen miehen kuvaa ja sama toisin päin. Vastaukset [s. B21] paljastavat, että aika yksiin menevät oletukset ja vastaukset: nuoret naiset korostavat useammin ulkonäköä täydellisen miehen ominaisuutena ja iän myötä painotukset siirtyvät rehtiyteen, luotettavuuteen ja turvallisuuteen. Huumorintajuinen, särmikkään miehekäs ja luotettavan turvallinen, menevän urheilullinen ja tilannetajuinen, isokokoinen jokapaikan voimahanskaaja, joka ottaa naisen huomioon, on aika vahvoilla. Miten tuo kuulostaa ihan citymaasturilta. Ilmankos naiset pitävät myös niistä.

Mikä ettei, kyllä ylellisen joustava hybridipolkupyörä, voimallisen miehekäs Harrikka ja turvallisen glamööri maasturi minuakin miellyttävät. Siis vähän sellainen rosoisen särmäinen pehmeän viisas perusäijä, jonka ympäriltä voidaan tuolit viedä mutta koska hänellä on suorat seinät, hän ei jää pulaan ja hänen seiniensä sisällä saa lämpöä naiset, lapset ja eläimet ja siellä ei pelätä ilmaista tunteita tai puhua isoilla kirjaimilla, jos aihetta on mutta ei tuhlata energiaa turhan jankkaamiseen vaan lempeästi myhäillen valellaan tarvittaessa öljyhoitoa takkuihin.

Kuka on minun Blogoslandiani Sir Pate Elwood Mustajärvi? Itseoikeutettu ykkösäijä on tietenkin Samikki [ei ole jäänyt yksikään naissydän hellyttymättä Riittaan kohdistuvista huomioinneista tai Tottiin tuhlatuista tunneista]. Yhtä suuri äijä on ikirakastettuni Ugus, jonka jokainen kirjoitus on huumaava sekoitus runopoikaa, hulvatonta kissamaista itseään ja älyn leikkiä. Lounaistuulen puolelta löytyy myös iki-ihastuttava äijien äijä, Jary, joka ei pelkää näyttää jyrmempää kuin pehmeätäkään puoltaan [minä muistan sen kukkapuskan]. Eikä ole äijälista eikä mikään se, jossa ei ole itse jumalaisesti poseeraava mitvit [en unohda niitä kirjoituksia valitsemastaan ihmisestä ja sen ihmisen kunnioittamisesta]. Nyt joku jo luuli, että unohdin hänet, joka pitää huolta minun linnustani, en unohtanut [enkä niitä kirjoituksia, joissa tytär ja vaimo saavat arvoisensa hellät kirjaimet]. Ja mikä lista se on, jossa ei komeilisi myös The Blues Brothers: äijät b. [oravankyttääjä ei unohdu] ja Cybbis [siis se nyt ei vaan uppoa tuo jurotus ihan cybällä, minä näen kyllä]. Ja ah, äijä-Merten [Huippumies]. Viimeisimpänä, vaan ei vähä-äijimpänä, on mummilan oma poika Jani, jonka kokkikoulu nostattaa äidillisiä aaltoja sydänalassa heti, kun kroppa vaan ehtii toipua vankkumattoman tanakoista ajatuksistaan ja mielen lennosta.

Siinä se: "The Most Dangerous Combination Since Nitro and Glycerine."

Kirjoitti: mea 09:11 | Jälkipuheet (14)

Pienessä baarissa työpäivän jälkeisiä tuopillisia nauttimassa neljän, arviolta kolmissakymmenissä olevan miehen porukka. Iloinen äijäpuhe sinkoilee urheilusta työhön, sivuaa päivän tapahtumia ja naurut remahtelevat. Yhdessä taskussa soi känny ja mies ynähtelee puhelimeen hajamielisenä: "Joo, baarissa jätkien kanssa. Tuun, tuun. Joo joo, mä soitan. Soitansoitan..." Kaverit pyörittelevät merkitsevästi silmiään, naurahtelevat: "Muija kyselee?" "Eiku se oli Jorma, se on mun mies. Nii, kai te tiesitte, että mä asun miehen kanssa?" Hämmennys laskeutuu pöytään, selät suoristuvat, hetkellisen hiljaisuuden katkaisee tuopin kolahdus, rykäisy: "Joo, sellasia ne on. Ottaaks joku vielä tuopin?" Äijäpuhe löytää takaisin pöytään.

Täpötäyteen bussiin nousee juhlapukeinen vanha pariskunta. Kumarainen mies kulkee edellä pienin askelin, keppiin nojaava käsi vapisee hiukan. Mies nostaa hattuaan ja nyökkää huomenen kuskille. Vaimo maksaa matkat. Istujat kääntävät katseensa tiiviisti sivulle sateen juovittamiin ikkunoihin, invalidipaikalla istuva pipopäinen poika, reppu vieressään, näpyttää kännykkää, käytäväseisojat huokuvat odotusta. Vanha nainen yrittää hakea poikaan katsekontaktia, miehen vapiseva käsi hakee tukea penkin selkänojasta, toinen käsi nojaa keppiin, poika ei ole huomaavinaan. Bussi nytkähtää matkaan, vanhukset horjahtavat. Nainen katsoo poikaan ääni kireänä: "Hävettää tuollainen piittaamattomuus." Mies hyssyttää: "Äläs nyt Kaisa, antaa lapsen istua." Poika nostaa katseensa kännykästä, katsoo naista: "Ni, pirä sää mummu vaa pääs kii."

Naapuri oli illalla virittänyt jouluvalot ikkunaan.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (19)

Minua on naurelehdittanut se Saarioisten mainos, jossa tytöt keittävät lego-palikoita mansikkahillopurkeissa ja tekevät hernekastiketta. Onpa somasti ajateltu hernekeitosta, ajattelin, kunnes eilen luin Hesarista [€], että kouluissa ihan oikeasti on ruokalistalla hernekastiketta. Seikka kiinnitti huomioni siksi, että jo monasti täällä mainitsemieni kalapuikkojen lisäksi lempiruokaani on rehti hernekeitto. Mikä tahansa malli käy mutta himon iskiessä, ja se tekee sen usein, käy käsi kaupan hernaripurkkiin. Juhlahetkiä on, jos kävelykadulla joku haluaa julistaa sanomaansa hernesoppatykin vieressä, kuuntelen mitä tahansa yhden purkillisen ajan. Paras soppa tietenkin syntyy itse tehden savupotkaa keitellen. Tai no. Joskus onnistuu, toisinaan sitten taas ei.

Eilen iski paha hernekeittopakotus ja kotiuduttuani päätin tehdä juhlamallin eli paistella sekaan kolmatta lempieinestä pekonia. Ja olinko sitten taas vähän nokkela: pannu liedelle, virtaa levylle ja ajan säästämiseksi pekonit saman tien pannulle. Menin siinä vähän lukemaan blogeja välillä, unohdin pekonit, muistin pekonit, menin keittiöön ja katsoin, että levyhän ei ole kuin inasen haalea ja pekonit rivissä pannulla edelleen kylminä. Ajattelin, että takalevy on rikki, huoh, siirsin pannun etulevylle. Takaisin blogoslandiaan, unohdin paistokset taas, muistin paistokset hyvin paljon myöhemmin, menin keittiöön todetakseni, että tämä se tästä uupui, etulevykin on rikki. Pekonit edelleen vain vähän lämmenneinä. Tippaleipäaivoni tulostivat välittömästi uuden ratkaisun: sulake. Hain tuolin, kurkotin sulakekaappiin ja mietin, onko varastossa 16-ampeerisia ja jos, niin missä ja ovatko nämä edes niitä ja huomasin yhdestä punaisen navan lähteneen ja totesin sen kymppiamppeeriseksi. Irrotin sulakkeen lyöden se sinistä lieskaa ja totesin sen sittenkin ehjäksi. Koska se olikin lamppujen sulake. Menin keittiöön ja ajattelin, että kuinkahan paljon tämänkin hellan korjaus taas maksaa. Huoh. Oppiosuus: tieto lisää tuskaa, sillä mitä enemmän on teknistä nippelitietoa, sitä kauempaa ratkaisua hakee. Koska käsitevarastoni sisältää mm. palaneet vastukset sekä sulakekaapin ja ampeerit, en heti oivalluksien humalluttamana tullut huomanneeksi, että levy oli ollut ykkösellä molemmilla yrittämillä. Olin nimittäin kääntänyt ne namiskat väärään suuntaan. Sen se autoilu teettää, vähän niin kuin vaistomaisesti olettaa, että kun nuoli osoittaa koilliseen, on sata lasissa ja lämmöt täysillä.

Eilinen herneentyminen saavutti huippunsa, kun se ikipirteä ravitsemusterapeutti maistatti laihduttajalla hernemureketta [sic!] ohjelmassa Olet sitä mitä syöt. Pistää miettimään, minä kun tykkään kunnon pekoniaamiaisesta paahtoleipineen ja paistettuine munineen. Ja totta, enköpä vaan näytäkin koko laila tältä [video].

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (5)

Eilen lenkkipolkuni varrella sinkoili värikkäitä verskoja normaalia enemmän: suunnistustapahtuma. On ajat muuttuneet siitä, kun riitteisessä loppusyksyn metsässä koulun liikuntatunnilla kompassia luettiin. Tai mitään luettu, koskaan en siitä mitään ymmärtänyt kuten en kartastakaan. Minulla oli pettämätön helpompi taktiikka: aluksi muka-tutkin karttaa sen aikaa, että osaavammat ehtivät matkaan ja sitten seurasin jälkiä lumessa. Sillä tavalla ei koskaan voittanut mutta eipä eksynyt metsäänkään. Onneksi liikuntatunnit olivat aamuyhdeksältä ja metsä yösataneen lumen neitseellisessä verhouksessa. Ja onneksi siihen aikaan harrastin tupakoinnin pahetta, jota pahetta piti salaa välitunneilla metsässä toteuttaa ja metsä oli siis siltä osin tuttu. Eilen ei peesauksesta tietoakaan. Vain hiljaisia miehiä ja naisia karttojen ja kompassien kanssa hetkeksi pysähtyneinä risteyksissä, pikainen vilkaisu ja uusi suuntima määränpäähakuisissa silmissä. Piukeareitiset rynnivät vasemmalta oikealle, edestä ja takaa, sieltätäältä. Mutta eipä kyllä ollut eilen luntakaan.

Vasemmasta ja oikeammasta tulikin mieleeni, että bussipysäkillä seistessäni havainnoin ohikulkevia autoja ja keskustelin itseni kanssa, että onko kuskin puoli autosta vasen vai oikea. Ohjastajana istuessa vannoisin sen olevan vasen mutta ei tarvi kuin kävellä nokkapellin luokse, niin se onkin oikea puoli. Jos pitää ottaa kassi takaloosterista, on se taas vasen puoli. Tosin nokkapellille on harvemmin asiaa ollut mutta kohta jo olisi ehkä syytä opetella pissapojan täyttö. Onkohan takapissapojalle oma säiliö? Ja vielä ihmetellään, miksi naisen on niin vaikea muistaa, mihin päin pitää kääntyä, kun oikealle tai vasemmalle olisi mentävä. Siinä kiireessä kun pitää vielä miettiä, onko neuvonantaja missä ja miten päin se pitää karttaa kädessä, onko pissapojassa vettä, saako sen korkin auki, osaako avata konepellin, millaista ainetta veteen pitää laittaa ja oliko kello vasemmassa vai oikeassa kädessä silloin, kun vielä kelloa piti ja pitäisi siihenkin muistaa patteri ostaa.

Miten muuten auto kulkee eteenpäin vaikka sen kuskin puoleiset renkaat pyörivät vastapäivään samaan aikaan, kun toisella puolen autoa repsikan puoleiset renkaat pyörivät myötäpäivään. Äkkipäätä voisi kuvitella auton pyörivän paikallaan.

Kun katsoo ikänsä asioita omasta perspektiivistään, tahtoo joskus unohtua se, että ihmisiä on niin erilaisia ja erilaisuudessaan toiselle arvoituksia, joiden ratkaisuksi ei riitä oman navan läheisyyteen perustuva varmuus asioiden oikeellisemmuudesta.

Kirjoitti: mea 09:10 | Jälkipuheet (13)

Kissan ja koiran omistajat tietävät, mitä on pörröterapia. Paljon karvoja kainaloon, lämmintä eläimen kylkeä peiton alla, kehräystä, kuorsausta, vanutusta ja aina välillä itkua turkkiin ja pehmeiden korvien silittelyä. Lemmikin lempeitä katseita, vilkkaina ymmärtäviä silmiä, varppia valmiutta pelastaa ihmisensä päivä ja pinnan alla kuplivaa iloa saada olla juuri se, joka nostaa toverinsa syövereistä. Jos ei olisi pörröterapiaa, olisi enemmän synkkiä ilmeitä ruuhkabussissa, kireitä parisuhdanteita marketin puhumattomissa kassajonoissa, piukeita keskusteluja kahvihuoneessa ja paljon vähemmän olisi ystävällisiä sanoja. Minulla on joskus niin ikävä pörröterapeuttiani.

Minä kutsun niitä nyt Möykyiksi. Ne ovat aluksi noin nyrkin kokoisia, ehkä pienempiäkin, mutta ne huomaa vasta nyrkkisinä. Ne kasvavat ja pulleutuvat ja ovat pahimmoillaan sydämen tai pään kokoisia. Onhan niitä toki isompiakin, huoneen tai jopa koko elämän kokoisia mutta silloin ne ovat epämääräisempiä, ei sitä tiukkaa möykkyainetta ja niin suurina jo pienen ihmisen hallinnasta karanneet. Minun Möykkyni ovat yleensä pään kokoisia mutta niille tyypillistä on tulla isommalla sakilla ja kun yksi lähtee, tulee toinen tai kaksi tilalle. Yhdessä ne tuntuvat joskus elämää suuremmalta Möykyltä. Onneksi ihmisessä on se overflow-suoja, sitä ottaa vastaan vaan sen verran kuin jaksaa. Tai no. Yrittää. Kaikki Möykyt ovat pieninä käsiteltävän oloisia ja nyrkin kokoisina niistä kuvittelee pääsevänsä eroon vain otteensa irrottamalla. Mutta ovelasti ne toisinaan asettuvat taloksi, syövät, lihovat ja sinnistyvät, käyvät ihmiseen asunnoksi ja ovat kuin kotonaan. Oveliakin ovat, tulevat viattoman näköisinä ja antavat ymmärtää saman tien poistuvansa. Mutta eipä aikaakaan, kun joku niistä onkin jo pesää rakentamassa. Möykkyjen ennustamattomuuden vuoksi ei niihin osaa suhtautua aina vakavasti. Kunnes on myöhäistä. Mutta niiden kanssa oppii toki elämään samaa taloutta ja pieniähän voi aina piilottaa puseronsa alle. Kun niitä ei ole huomaavinaan, ne yleensä lähtevät pois. Joskus taas, kun on luullut jonkun elämää mullistavan Möykyn lähteneen, se onkin vain piilossa keräämässä voimia hyökätäkseeen entistä isompana.

Eläinpörröterapian uupuessa voi kokeilla Erityispörröterapiaa: pää Erityisen vatsatyynylle, siihen navan yläpuoliselle lämmölle ja siihen voimakas puhallus niin, että syntyy pröötti. Toistetaan tarvittaessa.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (24)

Pimeällä aamupolulla auton valoihin osuu pieni kengurun näköinen olento, olisikohan rusakko. Se pitkäjalkaisempi ja ruskea. Istuu keskellä tietä ja katsoo säikähtäneenä. Jarrutan, rusakko nousee hämmästyttävän pitkään loikkaan ja koikkelehtii auton valokeilassa, ei ymmärrä poloparka hypätä sivuun. Tie mutkittelee ja lohkeutuu pakomahdollisuuksia tarjoaviksi sivuteiksi mutta rusakko pompottelee vaan auton edessä pientä säännöllistä kuviota, sinnetänne takaisin, kuin yrittääkseen muka-eksyttää. Tie haarautuu kahteen mahdollisuuteen, isompi jatkuu suoraan ja mutkasta aukeaa kapeampi. Looginen rusakko jatkaa leveämpää ja suoraa reittiä, minä hiljennän ja käännyn, sillä määränpääni on pienemmän päässä. Rusakko pysähtyy, katsoo taakseen kuin empisi, kääntyy ja oikaisee risteyksessä olevan pihan poikki takaisin auton valoihin. Kaveria ei jätetä.

Viisas eläin. Kun juoksee vihollisen valokiilassa, tietää sentään, mistä päin ja minkä näköinen uhkaava vaara on ja kuinka lähellä se on. Vihollinen ei pääse yllättämään. Mistä sen tietää, millaisia mörköjä ja möykkyjä pimeillä teillä ja tienvarsien puskissa lymyää. Tuttu on kuitenkin aina turvallisempi, ennustettavampi. Jos nyt ei ihan kaveri kuitenkaan, niin sellainen hiukan ärsyttävä morjenstuttu kuitenkin. Sellainen, jonka nähdessään kaivaa sisältään piilovoimaviitan, kietaisee sen pelotuksen ja päätään nostavan ärsytyksen päälle, tönäisee olkapäälle pyrkivää mörköpeikkoa pullenevaan mahaan ja ottaa reippaan askeleen käsi ojossa. Jos vaaralla olisi nimi, ei kai se niin pelottaisi.

"Terve Rusakko, tämä tässä on Martti ja minä olen Mea." "Terve, Väpi vaan."

Kirjoitti: mea 09:15 | Jälkipuheet (16)

Virkanainen keitti aamukahvinsa, levitti pöydälle päivän lehden ja kahvia hörppien luki "Näsijärvellä tarttui kravatti verkkoon". Virkanainen ajatteli, että jopa on uutisaiheet vähissä. Käänsi sitten katsettaan vasemmalle ja luki "Öljyvahaus pakotti niskoittelemaan" ja ajatteli, että onpa melkoiset öljyt, tuota ei Martille ainakaan. Uutiset tuntuivat jotenkin eilisen kertauksilta mutta niinhän ne aina. Virkanainen hörppi kitkerän kahvinsa, eriöityi itsensäkokoamisosastolle hahmottelemaan päivän silmiä samalla keskittyen sananvapauden esitaistelijalle tekemänsä lupauksen mukaisesti loogittomuuden karieksen poistamiseen. Mitäpä ei ihminen tekisi hyväntekeväisyyden nimissä tullakseen mainituksi. Keräsi sitten reppunsa ja lähti. Ja huomasi aamun lehden törröttävän vielä postilunkassa. "Hyvin sää tän vedät, kyllä tästä päivä vielä tehdään", kannusti virkanainen itseään.

Olet tänään herkistynyt kokemaan ja näkemään kauniita asioita ympärilläsi. Koska myös vetovoimasi on kohtalaisen tehokas, et pysty välttymään ihastuneilta katseilta tai jopa mielenkiintoisilta kohtaamisilta tällaisena päivänä. Älä ihmettele, jos väki tänään kerääntyy ympärillesi innokkaana kuulemaan mitä sinulla on sanottavana. Sanasi sinkoilevat ajatustasi nopeammin ja niistä heijastuu todellisuutta suurempi viisaus ja elämänkokemus. Nauti silti saamastasi huomiosta, sillä viimeistään ylihuomenna olet jälleen tavanomaisempi itsesi etkä saa huutamallakaan asiaasi perille.

Astrologiakeskus : päivän horoskooppi

Ai niin, se oli kranaatti, joka tarttui verkkoon ja öljylupaus taivutti niskoittelevan maan.

Kirjoitti: mea 08:51 | Jälkipuheet (5)

Se alkoi salakavasti, ehkä puolihuolimattomasti puskista viskellyistä pihlajanmarjoista. Sitten alkoi näkyä siellä täällä paheksuvia muka-hiljaa kuiskittuja kommentteja, piikittelyä ja piiloilkeyksiä ja hiekkaa heiteltiin kohta jo sivustalla seisovien päällekin. Ajattelin, että antaa noiden heristellä lapioitaan, minä katselen sivussa, potkikoot toistensa kakut, jos se niille iloa tuottaa, mitä se minulle kuuluu. Mutta sitten yhä useammassa hiekkalaatikossa vihjailtiin toinen toistaan oudompia, kerrottiin totena uskomattomia juttuja, paisuteltiin piirakat pullataikinoiksi ja oltiin oikeammassa kuin muut. Vähemmästäkin menee maitokahvit väärään kurkkuun.

Pahastuin. Jos jotain inhoan, niin se on saunan takaa huutelu, asioihin paneutumattomien omien harhojen ja minäminän ainoiden oikeiden asioiden kuninkuus, yleistäminen ja pahan puhuminen. Itse asiassa alkoi vaikuttaa siltä, että joidenkin tahojen mielestä koko hiekkalaatikkovaltakuntaa ohjasi joku utopistinen sisäpiiri, joka tehtaroi itse itsensä kuninkaiksi ja näiden kuninkaallisten ainoa taito oli olla täysin tietämätön muusta kuin oman napansa nöyhtästä. Ajattelin, että ei kuulu minulle, eihän ne minusta puhu mutta kun selässä alkoi tuntua yhä enemmän kipua, tajusin, että siellähän niitä törröttää minunkin selässäni, puukkoja. Sitten minä tuohduin. Ja petyin.

Jos joku ei halua olla samalla hiekkalaatikolla, lähteköön, ihan sama minulle. Miksi siitä lähtemisestä pitää tehdä niin vvallltava spektaakkeli. Miksi siitä pitää tehdä The Minä-Olen-Oikeammassa-Tapahtuma? En ymmärrä, miksi pitää mennen tullen haukkua kaikki ne, jotka matkustavat eri neuvoin kuin itse. En minäkään ilku niitä, jotka haluavat potkulautailla tai lentää hiukkaskiihdytinkorkealentokoneella sadan kilometrin päähän, kun bussissa on muitakin ja niistä jotkut istuvat jopa etupenkissä, kun se oikeasti olisi minun paikka. En minä totea, että koko linjurillinen on itsekkäitä narsisteja, kun matkustavat bussilla, ja siksi minä en mene bussilla vaan kävelen vaikka se on hidasta ja hankalaa ja siihen menee koko päivä tai menen hiukkaskiihdyttimellä, kun se on niin paljon itsenäisempää ja originellimpaa eikä yhtään narsistista kertoa i-kiihdyttimen ylimaallisista kyvyistä. Aivan vapaasti. Minä en kävele enkä suihkaa. Minä juon nyt kahvia.

Kun näet jättiläisen, tarkasta ensin auringon suunta nähdäksesi, onko kyseessä kääpiön varjo. - Novalis

Kirjoitti: mea 09:42 | Jälkipuheet (22)

Omenapuiden taas notkuessa hedelmällisyyttään olen jälleen kerran ihmetellyt, että kun niitä omenoita nyt kerta on niin tuhottomasti, miksi ne silti maksavat mansikoita kaupoissa ja toreilla verrattuna ulkomaisiin, jotka tuodaan sentään merien ja mantujen takaa. Kun puutarhuri kaikkia ei itse jaksa kuitenkaan syödä ja säilöä ja niitä ei kukaan ostakaan kalliin hinnan takia, kärrää hän ne kaatopaikalle tai antaa mädäntyä puun alle. Miksei mieluummin anna ilmaiseksi halukkaille. Ilokseni olen tänä syksynä huomannut muutaman portin pielessä ämpärillisen omenoita ja lappusen "Ilmaisia omenoita, ole hyvä". Aamulehti yritti apuun ja avasi viime perjantaina omenapörssin, jossa voi ilmoittaa halunsa myydä, lahjoittaa tai saada omenoita. Halukkaita ottajia ja antajia näyttäisi olevan jotakuinkin yhtä paljon, siksi hämmästyttääkin aamun lehdessä ollut juttu, jossa kerrotaan, että pörssi ei ole ollut mikään menestys, puutarhurit eivät ole saaneet yhtään soittoa. Ehkä tiedotuksessa on nyt katko: jos kerran pyydetään halukkaita omenain vastaanottajia ilmoittautumaan, miksi heidän pitäisi vielä soittaa. Toisaalta, jos antajia pyydetään ilmoittautumaan, tottahan he soittoja odottavat. Ollaankohan me nyt patissa, kun kaikki vaan odottavat toisen reagointia. Kompromissi voisi olla iso kaato- ja noutosammio keskustorilla, vaikka se suihkulähde kupuineen.

Tulikin tuosta mieleen Arvottomat, yksi elokuvasuosikeistani. Muistattehan sen, jossa juotiin aina calvadosia, kun oli ensin parkattu auto niin kuin minäkin sen haluaisin osata tehdä, rennosti heittäen, tömps, räisk, mäisk sen suuremmin hienovirittelemättä ja sitten taas otettiin calvadosia. Viime kesänä maistoin, vähän kuin konjakkia mutta omenista tehty, sydänalaa lämmittävän väkevän hyvää. Mistä tuli mieleeni se sydäntäkääntävän huikea kohtaus Rossossa, jossa Kari Väänänen ja Martti Syrjä laulavat L' Italiano, Olen suomalainen.

Italia kuulostaa melkein yhtä kivalta kuin Turun murre. Vähän niin kuin unkari, joka kuulostaa hyväntuuliselta ja näyttää kirjoitettuna hauskalta. Ihmiset, jotka puhuvat ja kirjoittavat noin, eivät voi kuin olla mukavia, huumorintajuisia ja hyväntuulisia. Vai voiko kukaan olla hymyilemättä, kun sanoo vaikka että "Tüköry sörözö étterem", mitä ikinä se sitten tarkoittaneekin. Nyt on Pinseriläänkin uutukaisena listautunut vanha tuttuni VejneBlog, jossa olen jo jonkun aikaa käynyt ihmettelemässä, josko jo jotain ymmärtäisin. Mutta varoituksen sana, älkää höpiskö siellä mitä tahansa, Vejne ymmärtää suomea. Itse asiassa hän on suomalainen. Ja katsokaapa Golden Pörkölt -kilpailun satoa!

Mieluusti ottaisin Budapestissä pörköltin ja muutaman fehérborokkin. Kunhan ensin opiskelen tämän hauskan kielen: Szerettel csókol. Az én blogom kemény és szûk. Szabad vagy ma este? Ettél volna értéktelen alma?

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (22)

Peljäästyin katsahdettuani peiliin aamulla: minua katsoi sieltä joku hirviö, jolla oli tukka pystyssä ja vino ja joka suuntaan sojo. Se näytti uralilaiselta suohirviöltä, jolla oli minun aamutakkini repsottamassa toisella olkapäällä ja sillä oli hassut villasukat jalassa ja sen poskessa oli tyynyn kuva. Selvisin säikähdyksestä kääntämällä päätä mutta tulipa mieleeni, että kuinka monen naisen siippaheppuparka joutuu joka aamu kohtaamaan samanlaisia kummituksia. Yksineläjällä on onni saada tassutella villasukissaaan vaikka minkä näköisenä. On muuten yksinelämisen parhaita puolia se. Sitten niinä harvoina aamuina, kun on yövieraita, ymmärtää tietenkin käydä itsensä sukimassa hiukan edustavampaan kuntoon ennen kuin toinen ehtii silmiään raottaa. Se on meidän aamuihmisten etuja taas se.

Illat ja aamut ovat parisuhteissa yhtä kompastuskivikkoa, kun on rytmit, työajat, harrastukset, unen tarpeet ja tavat erit ja kuitenkin oivallisen suhteen hyvään hoitoon kuuluu oleellisena osana olla suunnilleen samoihin aikoihin samassa sängyssä. Jos sitten kun ollaan yhtä aikaa sängyssä, toinen tykkääkin lukea ja toista se häiritsee, niin taas ollaan metsässä. Mutta asiat voi hoitaa toki osapuolet huomioidenkin ja jopa kääntää erilaisuudet eduksi. Eräs kolmisenkymmentä aviovuotta yhdessä onnellisina viettänyt pari tekee iltaisin niin, että sängyssä lukemisesta pitävä mies menee peittoihin lukemaan ja vaimo, joka pitää iltaisin muusta touhuilusta yksin, saa kupselehtia kenenkään häiritsemättä. Mies pitää kylmästä makuuhuoneesta ja vaimo taas pitää lämpimistä olosuhteista eikä voi sietää kylmiin lakanoihin pujahtamista. Niinpä armaskulta sängyssä lukiessaan on aina ensin vaimon peiton alla ja kun siellä on riittävän lämmintä, huhuilee vaimolleen, että "Voi tulla", ja vaimo on sillä aikaa saanut touhunsa valmiiksi ja pääsee pujahtamaan lämpimään sänkyyn.

Kahvi kuuluu valmistuneen. Yksineläjän aamussa on muuten mukavaa sekin, että voi levittää aamun lehden kokopöydälle.

Kirjoitti: mea 10:03 | Jälkipuheet (14)

Juuri laskin, että minulla on tässä huushollissa kahdeksan kaukosäädintä. Miten ne jokainen muka voivat tietää tasan oman tehtävänsä ja isäntäkoneensa? Miten ne muka tietävät, että nyt pitää juuri lähetetyn signaalin osua kolmantena vasemmalta alhaalla olohuoneen hyllyssä laitepinossa olevan koneen hermokeskukseen, miksei vaikka naapurin jääkaapin tai vessan huuhtelimen säätelimeen. Näinkö selittyy naapurin alati syttyvät ja sammuvat valot? Viimeisin viritelmä tulee jonain päivänä viemään minusta hermomehut: digiboksikepukka toimii muuten kaiken säätelijänä mutta itse tölötin on avattava ja suljettava omalla pulikallaan. Ja jos haluaa kuunnella vaikka elokuvaa kotiteatterin neljästä kaiuttimesta, tarvitaan vielä kolmatta kalikkaa. Tiedän joo, on olemassa yleiskapuloita. Mutta miten ihminen, joka vetelee piuhat yrityksen ja erhetyksen kautta laitteiden välillä, voisi ohjelmata toimivan yleiskepulan. Niinaivan. Juurikin siksi sellaista ei ole.

Osaako kukaan tampesterialainen kertoa, miksei TampereTV näy digilogitelevisiosta ollenkaan, ei siis koskaan lainkaan, sellaista kanavaa ei sille ole olemassa? Ja miksi kaapelista tuleva signaali on välillä niin heikko, ettei digiboksi tunnista sitä? Siis kaapelista, josta se taas toisen kerran on ihan paras. Ei kai sitä tuuletkaan heiluttele. Ylimainostettu juttu koko digiboksi.

Kaipaan entisia aikoja.

Kirjoitti: mea 16:10 | Jälkipuheet (4)

Mari muisti mustan päiväkirjansa. Sen, jonka punaiset kiinnikkeet ja tyylikäs muoto pilkkasivat kirjaan piilotettua elämättömyyttä ja synkkää yksinpuhelua. Hän oli huutanut tuskaansa mustien kansien väliin kauan, täyttänyt valkoiset lehdet isoilla pyöreillä kirjaimilla, joista muodostuneet rivit nuokkuivat lopuistaan ja täytttivät sivut jättämättä hengähdystaukoja. Välillä teksti oli ollut niin suurta, että rivillä oli vain kaksi sanaa: Miksi. Miksi. Mustaan päiväkirjaan oli ollut kirjattuna yksinäisen matkan jäävuoren huiput ja haaksirikot, se oli ollut Marin musta laatikko, muilta piilotettu ja tarkasti varjeltu. Eihän sellaista tuskaa olisi voinut toisille paljastaa. Musta laatikko oli ollut hänen ainoa ystävänsä. Jokainen nielty raivo ja tukahduttava ahdistus olivat tuottaneet lisää samanlaisia pyöreitä huutoja ja jokainen itketty yö oli näkynyt paperin tahroina, sameina pyöreinä tuhruina. Ei hän ollut koskaan lukenut, mitä oli kirjoittanut. Ne olivat olleet vain uloshengitettyjä kylmiä öitä, jotka eivät odottaneetkaan huomiota. Miksi olisivatkaan, kyllä hän muisti muutenkin. Hän oli piilottanut mustan kirjansa kansioiden taakse kirjoituspöydän vanhanaikaisten syvien hyllyjen perälle. Ihan samoin kuin hän oli piilottanut tuskansa ihmisiltä, kansioiden taakse, työhön. Kukaan ei silloin ollut tiennyt, mitä näytelmää hän esitti, kuinka monia rooleja kantoi ja mitä tapahtui takahuoneessa.

Mari muisti mustan kirjan ja kaiken sen, kun hän siivosi kaappeja ja papereiden alta löytyi vihko, josta toinen kansista oli poissa, kierteet osin irronneet. Punaiset kiinnikkeet olivat löystyneet, sillä tyhjiä valkoisia lehtiä oli vain muutama. Mari muisti hetken, jolloin musta laatikko oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hän purki sen ja heitti kirjoitetut hetket tarpeettomina pois. Hän muisti miltä tuntui, kun hän oli törmännyt viimeiseen jäävuoreensa ja ymmärtänyt sen viimeiseksi. Siihen kylmimpään ja julmimpaan jäävuoreen, jonka yli hän ei enää välittänyt ponnistaa. Siihen, johon hän päätti lopettaa sen tarinan, ottaa itseään kädestä ja jatkaa helpompaa reittiä. Silloin Mari oli repinyt mustan kirjansa huudot ja polttanut ne. Polttanut tarinan takanaan, jättänyt itketyn taakkansa, noussut jaloilleen ja lähtenyt. Mari muisti; hän ei enää tarvitsisi sen muistoja, sen ankeita sivuja ei koskaan enää, sillä hän oli löytänyt ystävän. Sen oikean. Sen, joka ymmärsi. Sen itsensä kokoisen ihmisen, joka oli puhunut samaa kieltä silmät samalla korkeudella ja käsi vain ojentaman päässä. Hän oli löytänyt tärkeimmän. Itsensä.

Siitä oli kaksi vuotta.

Kirjoitti: mea 11:35 | Jälkipuheet (2)

Meidän Martissa havaittiin tuossa taannoin terveystarkastuksessa sellanen synnynnäinen vika, että sitä piti vimputtaa yläasentoonsa joka aamu. Kuskin penkkiä siis. Ja siksi oltiin pojan kanssa toissapänä reiskaamolla. Olinkin tosiaan lähesmenköön unohtanut millaista jälkeä asiaansa paneutuva reiska saa aikaiseksi. Tokihan on totta, että reiskatessa rapautuu mutta että silti. Penkin runkoa vaihdettaessa oli nimittäin repeytynyt oven verhoilu. Itseni tuntien jätin enemmän pähkäilyn, että kehtaanko ja tohkenenko valittaa niin pienestä ja otin riskin tulla ulosnauretuksi mutta herra Veho totesikin vain nikottelematta vaurion ja sanoi, että eipä mitään, tilataan uusi paneli. Mainiota palvelua herra Tampereen Veho. [Arvatkaapa kahdesti, tuliko se Martin penkki kuntoon. Aivan: entisen kerta päivässä -vempautuksen sijasta nyt vemputellaan potenssiin joka kerta autoon noustessa.]

Tiesittekö muuten, kuinka kauan äänen kestää kulkea seinätöpselistä kokomontakaapelipiuhametriä digiboksiin? Aika on otettu kuuntelemalla uutisia olkkarin ana- ja työhuoneen digilogisen telkkarin välimaastossa. Siihen menee tasan se aika, jonka urheilutoimittajalta kestää lausua "Tappara voitti Ilveksen viisi-nolla." [asiaan vihkiytymättömille selvennykseksi, että Tampere voitti Mansen, vai oliko se nyt toistepäin]. Asioista vakuuttuu ihan eri tavalla, kun kuuntelee ne kahdesti.

Tänään olisi sitten vihdoin se osteokiropaatikko. Arvatkaapa, tapahtuiko taas ihmeparantuminen. Aivan.

AL:n mainio Valo löytyy nyt näköislehtenä verkosta ja siitä löytyy myös blogi. Näköislehdessä on sivulta 8 alkaen juttu Päivitä nettisi, kaikki mitä on syytä tietää internetin nykytilasta. Ja aivan oikein, siellä on haastateltu Samikkia ja Riittaa ja jutun lopuksi Pinserilä suosittelee Kasaa, Sanomia ja erästä tamperelaista blogia. No, onhan siellä joitain tuntemattomiakin, jotka kertovat suosikkisivustonsa: esimerkiksi Meriläisen Rosa suosii Ellejä, Luhtasen Leena Lintukuvia, Evilän Tommi Blabbermouthia ja Kaari Utrio Kansallisbiografiaa.

Tampereella on tänä aamuna maa valkoinen ja taivas sininen.

Kirjoitti: mea 08:07 | Jälkipuheet (14)

iMeanderia sijaitsee kerrostalossa, joka on huolellisesti ja kauniisti tiilistä pystytetty metsän reunaan viitisentoista vuotta sitten. Se oli aikaa, jolloin kaapeliteevee oli jo arkipäivää ja sisäänrakennettiin taloon, kun talo oli olevinaan vähän niin kuin laaturakentamista. Mutta. Minkälaiset i(diootti)arkkitehdit olivat sitä mieltä, että televisiota katsellaan vain olohuoneessa yhdellä seinustalla. Muistaakseni silloin oli jo eletty nuorisovallankumous ja kersoilla omat huoneet ja koneet. Tästä riemuarkkitehdin dippelimityöstä kärsii nyt koko perhe. Leksa nyt ehkä eniten, kun sen on säädettävä illat kaiket sitä pitkää piuhaa, joka kiertää koko iMeanderian ja lävistää yhden seinän päästäkseen työhuoneen nurkkaan sijoitettuun digiboksiin. Ymmärtäneekö iarkkitehti millään muotoa hävetä. iHäpeällistä.

Leksa haki eilen uuden kaapelin ja viritteli, naputteli, kokeili ja uudelleen tarkisteli ilman sanottavia edistysaskeleita. Periksi antaminen ei ole perheen sanavarastossa, joten säätämistä hienosäädettiin ja haettiin vikakohtaa sentti sentiltä. Käytiin hakemassa Megantista uusi kaapeli, kun vähän naulattiin sen päivällä uusiohankitun läpi vain todetaksemme, ettei vaihto mitään auttanut. Mutta koska Leksa ei ymmärrä luovuttaa, sen on pakko yrittää ymmärtää kokeilla, virittää, raahata, kokeilla, vaihtaa, uudestaan kokeilla ja säätää. Ja kuinka palkitsee tavarataivaan elektroniikkajumala ahertajaa: ei mitenkään. Kunnes sille kääntää selkänsä, heittää kirveet kiveen ja nöyrtyy ylivoiman edessä. Silloin se näyttää kaiken kuin ei mitään.

Paitsi että sittemmin digiboksin näyttämä kuva jähmettyi ja pikselöityi ja takelsi ja kakkonen sanoo, että kanava on suojattu ja maksullinen. Onhan se tapa tuokin kerätä lisää rahaa Ylelle mutta minä en aio maksaa kyllä. Ääni ja värit olivat toki kauniit ja kirkkaat kuin entisen tytön entiset unelmat digiajasta. Ei ihme, että karsastan kaikkea, jonka alussa on pikku-i tai -e tai digi-mitävaan. Noh, iMeanderiassa saattaa toki syypää olla se riemuarkkitehti pitkän piuhansa kanssa.

Tavallaan olivat kyllä oikeassa, ei sieltä mitään katsomista tulekaan.

Kirjoitti: mea 09:06 | Jälkipuheet (9)

Kaikki alkoi siitä, kun perhe-Meanderin Haave-Helmi taannoin katseli kämppää taas silmällä, jonka seurauksena oli hyllynsiirto-operaatio, josta seurasi mm., että olkkaritelkkari ei mahtunut enää hyllyyn ja se piti siirtää makkariin ja sieltä talon ainoa käypäinen teevee olkkariin. Josta seurasi, että makkarin telkku oli liian iso ja se käypäinen paikassa, jossa kukaan ei sitä katso. Kesällä se norsun kokoinen löysi uuden kodin ja olkkarista pääsi kone takaisin makkariin. Toisaalla muhi ongelma: työhuoneesta, jossa perhe eniten aikaansa kulutti surffaillen ja kuntopyöräillen, puuttui telkkari, josta jotain näkyisi. Siellä nimittäin oli perintökalleus vuosien takaa, 14-tuumainen, josta näkyi ja kuului pääasiassa muurahaisten sotaa ja hiukan kolmosta. Eilen Levoton-Leksa sitten sai päähänsä, että vaihtaa makkarin telkun työhuoneeseen mutta sehän ei tietenkään mahtunut hyllyyn ja siksi Leksa haki Lundiasta hyllyä mutta siellä ei ollut telkkaritasoa ja asiahan oli sen laatuinen, että välitön toiminta on ainoa vaihtoehto. Joten Leksa keksi vaihtaa olkkarista sen käyttämättömän telkkuhyllyn työhuoneeseen ja ostaa vain muut osat. Ensin piti tietenkin purkaa työhuoneen vanha hylly ja pystyttää uusi [käsittämättömän vaikea saada hyllyä suoraan ilman vaputassia] ja sitten telkkari hyllyyn, vanha muurahaissotakone pois.

Ennen kuin perhe ajatteli nauttia työhuoneen uudesta ilosta, Leksa päätti viedä vanhat hyllyt kellariin, jonne ne eivät tietenkään mahtuneet ennen kuin purki puolet sen sisällöstä käytävälle ja kantoi roskikseen. Tässä vaiheessa oltiin jo perheessä aika väsyneitä Leksaan ja Helmiin, jonka syytä kaikki itse asiassa oli. Vili-Kertulla ei yleensäkään ole tolkkua, joten hän puuhasi intopiukassa Leksan kanssa, Pönkkö-Pirio oli poikkeuksellisesti ihan hiljaa, Niisku-Niisku tirautti pari kyyneltä ja Lorvi-Leila vain ihmetteli, mitä tässä perheessä taas tapahtuu. No, perhe sitten katsomaan työhuoneen uutta ihmettä, kun Leksa kotiutui kellarista. Komea hylly ja siihen täydellisesti sopiva telkkari olivat ilo silmälle mutta vain hetken ilo oli se, kone kadotti signaalin kokonaan tovin päästä. Seurasi säätämistä, kiroilua, kantamista, kyyneliä, uudelleensäätämistä, kaapelin pään purkamista, kynnen katkeaminen, kokoamista, testaamista, kantamista, kirosanailua, säätämistä ja antautuminen. Oltiin patissa, jossa työhuoneen viritelmästä ei näkynyt kuin muurahaisten sotaa ilman ääniä ja alkuun loistavasti toiminut digi-boksi näytti vain heiluvia värejä sen aikaa, kun ei näyttänyt vaaleanpunaista valikkoa.

Se melkein roskikseen joutunut 14-tuumainen osoittautui toisessa huoneessa kuvanlaadultaan täydelliseksi mutta sehän ei mitään enää auta. Tänään Leksa pannaan kaapelipiuhakauppaan. Perhe ei lannistu.

Kirjoitti: mea 09:53 | Jälkipuheet (8)

Kasvoin urheilijaperheessä, jossa isä oli hiihtourheiluseuran puhjo ja molemmat veljeni hiihtivät kilpaa. Valinnan varaa ei siis ollut, minut nostettiin suksille ennen kuin opin kunnolla kävelemään. Vanhempani järjestivät meille penskoille omia hiihtokilpailuja tonttia ympäri. Jokaisella oli tietenkin oma sarja ja siten kaikki voittivat. Yhden palkinnon muistan: rakastin lauantaimakkaraa ja sain sitä kerran kokonaisen oman pötkön. Kuusivuotiaasta lähtien olin jokinen talvisunnuntaiaamu kello yhdeksän hiihtämässä kilpaa seuran kilpailuissa. Seuran nimi oli Paikkakunnan Pojat ja siksi voitin aina oman tyttöjen sarjani. Kun 13-vuotiaana kyllästyin hiihtoon, sain keväällä hopealautasen, johon oli kaiverrettu Seuran parhaalle tytölle mutta ei se jaksanut innostaa kuin vuodeksi ja sekin lähinnä siksi, että sinä vuonna perin vanhemman veljeni siniset sukset, jotka olivat huomattavan ihanat paitsi eripariset. Viimeinen hiihtämäni kilpailu jätti ikuisen muiston siitä, miltä maistuu yhdistelmä täydellistä kilpailuvietittömyyttä ja halua olla isälle mieliksi ja suussa verenmaku ja suolaiset kyyneleet. Siihen jäivät siniset sukset. Sen koommin en ole suksille noussut. Enkä ole syönyt lauantaimakkaraa. Palkintolautaselta tarjoilen joskus sitten mummona hannatädin piparkakkuja lapsenlapsille ja kerron tarinaa, kun isoäiti sukset peri. Isälle en koskaan kehdannut tunnustaa, että olisin halunnut kuulua paikkakunnan kilpailevaan seuraan, kun niillä oli punaiset puvut. Myöhempinä aikuisaikoina aloitin sitten tanssiurheilun ja valitsin seuran lähinnä sen mukaan, että tällä oli hienot musta-valkoiset verskat.

Hiihtomenneisyyteni selittänee, miksi kierrän nyttemmin juoksulenkkini järven ympäri aina vastapäivään: radan varrella on nuolia myötäpäivään ja teksti HIIHTOSUUNTA. Liekö lenkkeilijät keskimääräistä tottelevaisempia vai onko tottumus toinen luonto, sillä lenkkiä kierretään yleensä juurikin osoitettuun myötäpäivään. Omassa vastakkaisessa valinnassani on se huono puoli, että en voi ihailla ohittavien poliisikoululaisten timmejä peppuja mutta toisaalta samat heput jolkottavat vastaan kahdesti ja voin kuvitella itseni pinkomassa melkoisia ennätysaikoja. Sitäpaitsi, kukaan ei juokse minun ohitseni.

Kerroin Erityiselle, että haluaisin ostaa sen yhden ihanan T-paidan, kun se on musta ja leidifitti ja siinä on just niin sopiva teksti. Hän siihen että muuten hyvä mutta hän pitää siinä tapauksessa omaa paitaansa. Taas väärässä seurassa.

Kirjoitti: mea 09:03 | Jälkipuheet (16)

Aamulla maa kimalteli riitteessä ja sumu muutti maiseman punaisiksi perävaloiksi ja vastaan tulevien valokiilat puhkoivat usvaa keltaisilla miekoilla. Yhtäkkiä missään ei näkynyt punaista eikä keltaista, vain harmaa pilvi kietoili valkoista reunakaistaa kuin tuulessa leijaavaa nauhaa. Silloin metsän takaa leimahti aamu, tumma savu pyörteili vaalean usvan päällä ja kaukaa tuli savun tuoksu. Jossain paloi. Tai sitten se oli se aurinko, joka poltti puiden latvukset. Kaunista. Luonto on. Mutta onhan sillä dziljoonien vuosituhannien kokemus.

Toisin on ihmistaimilla asiansa. Lauantaina ujutin itseni kaupungin ytimeen aikaan, jolloin marketit lukkoavat lasioviaan, farmarivolvot on jo parkattu rivitalojen pihoihin ja piipuista tuprahtelevat ensimmäiset saunanlämmityssavut. Äidit laittavat uuniin kaalilaatikoita ja nuoriso on lähtenyt ytimiin. Nuoriso on tälläytynyt illan riitteihin yksilöllisiin asuihin, joilla he arvioivat lyövänsä kilpakumppaninsa taistossa kiinnittää toisten huomio omaan persoonalliseen itselöönsä, luomukseen, jollaista kukaan toinen ei koskaan ole osannut rakentaa. Sadoista toistensa klooneina vaeltavissa hätkähdyttävissä persoonallisisuuksissa on yhtä paljon keskinäistä poikkeamaa kuin on vessapaerirullan arkeissa. Nyt näyttäisi riittisääntökirjassa lukevan, että tytöillä pitää olla buutsit ja jos reidet ovat joulukinkun kokoiset, niin minihame, jos kapeammat, niin farkut lahkeet tungettuina buutseihin. Ja kaikilla yksilöllisesti yläosana kittana samettijakku ja huivi. Pojat noudattavat sääntökirjaa tunkemalla lahkeet valkoisiin tennissukkiin. Miten minulla on muka muistikuva, että tämä sama isänmaan toiviopolvi on pitänyt junttiuden huippuna valkoisiin tennissukkiin tungettuja lahkeita? Ja miten minä olen ollut siinä käsityksessä, että tämä sama sakki naureskelee aikuisille naisille, jos ne tunkevat farkun lahkeet saappaan varsiin ja keikuttavat käsiveskaa kyynärvarressa.

Jos tälle originellille ja yksilölliselle nuorisolle sanottaisiin, että nyt on muotia kulkea vessanpytyn kansirengas kaulalla, niin ei kestäisi kauaa, kun kaikki kulkisivat yksilöllisesti samanlainen valkoinen rengas kaulassa. Eikö tätä suurta kuuliaisuutta ja yksimielisyyttä voisi jotenkin valjastaa. Miksei keksittäisi vaikka, että nyt on megaviileetä olla hyvä ja tunnollinen koululainen, joka ei ryyppää, ei polta, ei potki toisia, ei hauku opettajia, ei kiusaa, auttaa vanhempiaan, kunnioittaa ihmisiä, eläimiä, luontoa ja yhteistä omaisuutta. Tai no, ehkä siinä liikaa muistettavia asioita. Lehdestä muuten luin, että nyt on so last week olla boheemi, nyt pitää olla perfektionisti. Ja kyllähän sen huomasi, lahkeet oli tungettu tasan täsmälleen samalla tavalla joka jampella ja tytöt olivat buutseissaan kuin karviaiset äidin puutarhassa.

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (6)

Kuvan piirongin päältä, juuri tuolta kannettavalta kirjoitin menopaussia ensimmäiset kolme kuukautta. Sama lamppu valaisee edelleen eri pöydällä ja sama kone aiheuttaa nykyisin enää kiukkuisia kirjoituksia. Taikaliitu on siis jo kaksi vuotta kädessä pysynyt, enpä olisi uskonut: 922 kirjoitusta, 5128 kommenttia ja 211 177 kävijää sitten. Kiitos kuuluu näiden kahden vuoden rikkaille päiville ja niille, jotka päivät rikkaiksi tekivät, erityisesti erityisinspiraattorille ja kaikille ystäville ja kylänmiehille.

Niinpä ystävät peremmälle, siellä on kyllä tilaa. Lahjat voi jättää tuohon piirongin lipan päälle. ja ruskeat kirjekuoret voin ottaa ihan tässä ovella. Viirit ja kunniamerkit voi liimata vasempaan laitaan [tai siis täältä sisältä katsoen tietenkin oikeaan laitaan.] Siellä on peremmällä kakkua ja pullaa. Kakku on se vinoon paistunut ja lässähtänyt, jonka päällä on kaksi kruunukynttilää. On myös tiikerikakkua, sillä siitä sai alkunsa aika monta asiaa, tämä päiväkirja muun muassa. Mutta ne muut onkin taas niitä tarinoita, joita kerrotaan joskus lapsen lapsille, että kun isoäiti tapasi prinssin, joka tykkäsi tiikerikakusta.

Tuli jänöjussi ensin loikkien, ja levitti liinan ja poikki sen pani kupit ja lautaset parittain ja lautasliinat kulmat harittain.

Tuli lampaitten laumat ja kilien, hyppeleväin hulivilien. Lusikat ja kattilat mielellään ne pyyhkeilivät pikku sienellään (ja nuolivat puhtaiksi kielellään).

Susi touhusi jalassa tohvelit ja possu pani esille vohvelit. Kissalta juustoa leivät sai ja kanoilta voita - no, eivät kai!.

Taikaliitu / Zinken Hopp ; [Suom. Aila Meriluoto] ; [Kuv. Paula Hietaranta] ; WS 1967.

Kirjoitti: mea 12:25 | Jälkipuheet (22)

Ensimmäinen työpaikkani vuonna päre ja virsukenkä oli kuin kopio vanhan kotimaisen elokuvan konttorista: johtaja oli kunnioitusta herättävä, isoääninen ja -mahainen pääkonsuli, jonka huoneessa leijaili vuosien sikarintuhkat. Käytäviä peittivät hienot matot ja konttoriin ei ollut asiaa ohi keskusneidin lahjomattoman katseen. Konttorilla kunnioitettiin perinteitä ja kaikilla oli tittelit: naiset olivat neitejä tai rouvia, vain vanhaneiti puhelinkeskuksessa oli keskusneiti ja vanhaneiti ekonomi oli ekonomi. Tittelit olivat tärkeitä, sillä siellä keskusneiti kuulutti keskusradion kautta, jos pääkonsuli Sivulaa odotti puhelu tai neiti Tenhusta odotti johtaja. Viikon kuulutuksia kuunneltuani ja muutamaan "Neiti Menopaussi, puhelu odottaa" –viestiin suivaantuneena menin keskusneidin luokse pyytämään, että josko jätettäisiin minun kuulutuksistani se neiti pois. Vaan ei se käynyt, miten hän sitten kuuluttaisi. Se olikin varmaan suurin syy, miksi päätin suorittaa tutkintoni loppuun. Kun oli tutkinto, lakkasi nainenkin olemasta vain neiti tai rouva, toki vasta eri pyynnöstä. Titteleillä oli lisäksi salainformaatioarvoa: jos johtaja oli vain johtaja, tiesi, että herralla ei ole mitään koulutusta. Jos kuulutettiin henkilöstöpäällikkö Paavolaa, tiesi, että kyseessä oli pitkän linjan sinnillä ylös kivunnut mieskonttoristi. Kaikkein hienointa oli olla maisteri Strömberg tai ekonomi Wallenius.

Vaan ei ole enää keskusneitejä, puhelinvaihteenhoitajia tai puhelunvälittäjiä. Nyt pitää olla hienommalta kajahtava titteli amerikaksi, nyt keskuksessa istuu first impression manager. Ihan niin kuin olisi hienompi ihminen, kun ei ole sihteeri vaan käyntikortissa lukee monimediaosaaja tai project coordinator tai joku muu hieno titteli.

Voi jumatsukka, huomasin juuri, että olen lähtenyt töihin eriparikengissä. Ihmettelinkin, miksi linkutan mutta nehän ovat eri kantakorkuiset, saman väriset sentään. M.E.A. - Moniajomuistinhallinnan Erikoistumisinsinööritieteen Aarporaaja. Ollapa aarporaaja. Saisi porata päivät pääksytysten aarta.

M.E.N.O.P.A.U.S.S.I.
Motivational Engineering N-tier Officer Protector Appropriateness in the United Services of Sensitive Information

Kirjoitti: mea 08:32 | Jälkipuheet (20)

Nyt tytöt ja pojat tarkkoina. On nimittäinkin nyt ihan televisiossa todistettu, että mies on sittenkin koulutettavissa. BBC:n uudehko reality-sarja Bring Your Husband to Heel näyttää, kuinka koirankouluttaja opettaa tottelemattoman tai muuten epätyydyttävästi käyttäytyvän miehen vaimolle ensin spanielin käsittelyn jalon taidon ja sitten samat opit sovelletaan miehenkoulutukseen. Avausjakson koiraosuudessa spanieli ei reagoinut naisen normaaliin ääneen mitenkään mutta kimeäksi ja korkeaksi kevennetty käskyääni sai koiran oitis varppina kuuntelemaan ja tottelemaan ja sitten sitä palkittiin ja kiiteltiin. Yllätyksenä ei lie tule kenellekään naiselle, että sama oppi päti miehiin: normaalilla äänellä puhuteltu mies ei edes kuullut naisen puhuvan mutta annapa olla, kun nainen kevensi puheensa iloiseksi lirkutteluksi, mies oitis riensi auttamaan. Suorituksesta mies palkittiin sitten syöttämällä herkkuja suoraan suuhun. Lopuksi näytetttin miehelle, kuinka nainen opetteli koiran- ja miehenkäsittelytaitoja. Oli jonkin verran nolo mutta myönsi, että uusi lirkutteleva käytös kuitenkin miellytti häntä. Ohjelma on luonnollisesti herättänyt kritiikkiä mutta onko se nyt niin uusi juttu, että maanittelu ja lahjonta tehoavat aina.

Taannoin olen epäillyt, että joku atavistinen perimä pistää miehen pitämään naisen matalan käheää ääntä jotenkin seksikkäänä. Ettenkö nyt sitten vaan olisi ollutkin oikeilla jäljillä: käheä-ääninen nainen on miehen mielestä kuuminta hottia, koska sellaista naista hän ei kuule ja silloinhan naisen käyttötarkoituskenttä suuntautuukin miehen mielessä muille ulotteille. Kimeä, lirkutteleva ja käskevä ääni saa miehen kantamaan roskapusseja, piiskaamaan mattoja ja heilumaan imurin varressa. Ja siitä vielä palkinnoksi kehuja ja herkkuja. Täysin ymmärrettävää, ettei sellaiseen pystyvä nainen ole miehen mielestä mitenkään seksikäs. Mutta miellyttävä? Ai niin, ne herkut.

Mutta jos sattuu löytämään jonkun sympaattisen, salaviisaan ja hellänkarhean hepun, sellaisen kuin Herkku, niin parisuhdearki ei kaipaa koulutusta.

Heppu informoi (oltuaan hieman rasittava aiemmin päivällä): "Mä tuun sun kotiin jonkun ajan päästä. Jos sopii? Olen kiltti ja huomaamaton. Heiluttelen lähinnä paperiarkkeja ja syön :D"

Kirjoitti: mea 09:33 | Jälkipuheet (7)

Aamulehti tarjosi tänä aamuna aukeaman kokoisen liikennemerkkioppimistapahtuman. Huojennuksekseni merkit olivat tuttuja yhtä lukuun ottamatta: koskaan en ole nähnyt tien poskissa liikenneruuhkasta varoittavaa merkkiä [kolmannella rivillä laiturilta keikahtavan auton ja rintaliivien välissä]. Ja nyt kysyykin naisenlogiikka, että miten niin jossain tienpätkällä on aina ja jatkuvasti ruuhka. Ei voi. No, ehkä juuri siksi en ole koskaan sitä nähnytkään. Mutta enemmän ihmetytti pysäköinnin maksullisuudesta ja kiekon käytöstä ohjeistavat lisäkilvet [yhdeksäs rivi]. Oletan, että keltaiset kilvet naulataan kieltomerkkien alle ja siniset ohjemerkkien pylväisiin. P-merkin alle liitetty lisäkilpi on tietty selvä kertoessaan kiekosta tai maksusta ja kellonajoista. Mutta jos pysäköinti on ensin merkillä kielletty ja merkin alle on sitten naulattu lisäkilpi, jossa kerrotaan, että pysäköinti on maksullista 8-16 tai että kiekkoa olisi syytä käyttää, niin mitähäh: jos kerran pysäköinti on kielletty, niin miten se on sitten toisaalta sallittu.

Viimeksi tien päällä Martin kanssa ollessamme päädyin taas kerran kapealla mutkaisella tiellä kivitalon kokoisen rekan taakse ja ajattelin, että tässä se loppumatka sitten körötellään. Mutta eipä, rekkakuskipa vilkautti takavaloa merkiksi, että nyt tyttö, anna palaa. Ja minähän menin, helposti ja turvaisin mielin. Ja sitten kuumeisesti mietin, että mitenkäs niillä takavaloilla vilkuteltiinkaan "kiitos". Kun en muistanut, heilautin kättä ja samalla kävi sitten niin, että oikea vilkku jäi päälle loivasti kaistalle palattua ja vilkuttavalla kädelläni sitten liian rapiasti otin sen pois, jolloin vilkku räpsäytti vasemmalle. Hädissäni nostin viiksestä taas liian reippaasti ja eiköpähän se loksahtanutkin takaisin oikealle vilkuttamaan. Vielä pari vasen-oikea-vilautusta ennen kuin onnistuin rauhoittamaan tilanteen. Ja kas, rekka vilautti valoja kiitoksen kiitokseksi. Tunsin itseni teiden ritariksi.

Minua niin suruuttaa ne lukuisat pikkueläimien pikkuruumiit teiden varsilla, kun ovat repuusit juosseet autojen alle menettämään henkensä. Poloja eivät ABS-jarrutkaan ole pelastaneet.

Kirjoitti: mea 09:26 | Jälkipuheet (21)

heinäkuun perjantai kello 19.47 auringon lämmittäessä delfiinin illallista lounaassa aurinkotuolissa, ahmisin ja joisin valkoviiniä, kun seetrimetsässä sammal odottaisi syysmyrskyn soittavan pasuunaa. Linnut olisivat valkoisia kuin mustajuuret ja ne kuulostaisivat hopeiselta Bentleyltä, joka olisi Blue Cafen pihassa. Blues Brothers tulisi harrikalla syömään kermaperunoita luonnon nummelle hitaasti mutta varmasti.

Jos kuitenkin olisin blogi, olisin sininen. Rauhallinen ja tyynnyttävä blogien voimahahmo, joka välttäisi ristiriitoja ja joka mieluummin jakaisi ajatuksensa muiden kanssa kuin saarnaisin ja elämäni olisi kuin avoin kirja [What Color Should Your Blog or Journal Be?]

Mutta kun olen ihminen. Olisinko riittävän hyvä ihmiseksi?

[Kesät talvet etelämerkissä siskon viemärissä.]

Kirjoitti: mea 14:35 | Jälkipuheet (4)

Eilisen illan vaikerruin kahden ongelman loukussa. Saattoi olla useampikin mutta menetin hallinnan. Koska tapanani on toimia enemmän kuin ajatella ja toisaalta usein nimenomaan toisin päin, on minulla tietenkin kaksi tietokonetta jauhamassa eri asioita yhtä aikaa. Läppäristä hyytyi ensin kaikki liike ja ainoa keino oli sulkea ohjelmat ja odottaa vain huomatakseen, että merkistö oli mitä oli, siis -*å9&%n~ ja sitä rataa, kun kirjoitti vaikka että nyt alkaa pikkuhiljaa hermostuttaa. Ongelmaa pohtiessani meni kone lepotilaan ja vaati syttyäkseen salasanaa, jota se ei tietenkään tunnistanut, kun se käänsi kaiken *-\$#9n%/-kieleksi. Fiksuna tyttönä sitten linttasin virrat pois vain huomatakseni, että verkkokortin pini ei mene oikein samasta edellisestä syystä.

Samaan aikaan toisaalla huomasin, että Menopussiin oli jostain pelmahtanut voimaan yli puolen vuoden takainen templaatti. Mutta en tietenkään heti hokannut sitä vanhaksi vaan kokeilin kaikkea mahdollista ja muutaman mahdottoman vaihtoehdon. Toisaampampana samaan aikaan yrittelin auttaa Saaraa mutta turhauttavasti loppuivat sekä taidot ja ymmärrys. Panokseni merkittävyys painottui lähinnä empatian puolelle. Sivummalla tasolla yhdellä lohkolla yritin ymmärtää, miten Janin kaipaamat ikilinkkien ankkurit kiinnitetään. Asiassa ei tapahtunut läpimurtoa taholtani. Hiukan myöhemmin periksiantamaton jököpää minussa avasi läppärin toistamiseen, kokeili ja kas; kaikki oli taas entisellään. Ihan noin vaan. Mitä nyt huuteli jotain entistä F-Securen poliisia. Ei se suostu myöskään säätymään säästötilaan, loistaa vain kuin onnesta ymmyrkäisenä. Loistakoon nyt sitten. Myös menopaussissa kuvakkeet kiilottivat illemmalla kuin eivät olisi poissa olleetkaan. En edes yritä ymmärtää.

Janin laboratoriossa ratkaistiin sitten Saaran ongelma ihan tuosta noin vaan, zipzap. Hieno mies on hän.

Aamulla keittiössä kiintyi katseeni hyllyssä silmän korkeudella hyvin näkyvästi olevaan esineeseen, jota olen etsinyt vihikoirain kanssa kolme kuukautta.

Joskus sitä tuntisi olevansa hyödyllisemmässä työssä, jos vaikka vaan istuisi ja katselisi, kuinka ruoho kasvaa. Tai poimisi maasta kuolleen lehden ja hämmästelisi, millä todennäköisyydellä kohtasimme. Mikä sinänsä voisi olla järkevintä ihmiselle, jonka mielestä lause ikilinkkien ankkurit puuttuvat on lähinnä kaunis.

Ja kas, aamulla hyvin käynnistynyt läppäri sanoi äsken bling ja nyt ollaan siinä, mistä aloitettiin: *-\$#9n%/.

Kirjoitti: mea 08:35 | Jälkipuheet (12)

Lauantaina räpsäyttäessäni silmäni maalaisen paratiisikäärmemerkintään mielikuvitukseni lennähti liitoon jo otsikon kohdalla ja sanan verkkoanorakki saavutettuani kuvat singahtelivat jo lujaa luoden vertauskuvallisen virtuaalimetsän, jossa verkkohirvikärpäset tarttuvat verkkovaeltajaan ja miten inhalaisilta suojaisikaan verkkoanorakki ja mitä huikeaa symboliikkaa siinä onkaan. Ihastelin, miten yhdellä sanalla voikaan näppärästi maalata mielikuvametsän ja siihen sivu- ja taka-ajatuksia. Kunnes hoksasin, että sehän on siis verkkoanorakki, siis oikea anorakki, joka on tehty verkkokankaasta ja suojaa ihan oikeilta höttiäisiltä. Epäilin nettiintymiseni olevan melko vakavaa mutta rauhoitin mieleni ja ajattelin, että jospa katson ihan rehellistä kaupunkiäijäblogia, sieltä nyt ainakin jalat maassa selviän nettihäiriötilastani.

Ja turvallisin mielin klikkasin itseni Visukintun baarivaihteelle ja samoin tein *kuulin* Kintun sanat ja ne kuulostivat Arttu Harkin äänellä puhutuilta. Siis kuulin, oikeasti. Ajattelin, että nyt havuja perikles, nyt mennään lujaa. Päätin ottaa tilaisuudesta vaarin ja heti kokeilla, miltä se Sediksen lauluääni kuulostikaan. Ja istujapala, eiköpä vaan alkanutkin sisuskuita sykkyrälle kiertävä ääni laulaa, että I'm Just a Gigolo, huikeaa.

Päätin pelvoittuneena poistua verkosta lihalliseen elämään ja lähdin Martin kanssa tien päälle. Voi miten helpoituinkaan, kun saavutin lempipaikkakuntani Pötyän.

Kirjoitti: mea 09:30 | Jälkipuheet (8)

Mari eli silloin painajaisen jälkeisen heräämisen ahdistavaa usvaelämää. Hänellä ei ollut enää mitään puhumista sille, joka asui samassa osoitteessa. Hän tunsi vain puristuksen rinnassa, ehkä lievää pelkoa, mutta enimmäkseen vain vastenmielisyyttä. Jos yleensä mitään enää tunsi. Mari ei jaksanut enää edes tuntea. Tai ei uskaltanut. Enimmäkseen hän pakeni virtuaalimaailmaansa, sulkeutui omaan kuplaansa musiikki korvillaan ja kirjoituspöydällä pieni valo. Ne auttoivat häivyttämään kulissimaailman hänen ympäriltään. Mari tiesi, että lähtölaskenta oli alkanut jo kauan sitten, ehkä jo ennen kuin hän oli edes valmistautumassa matkalle. Hän tiesi, hän myönsi, hän vain odotti itsensä vahvistumista viimeiseen ponnistukseen. Hän tunsi jo jalkojensa alla lähtötelineet. Mari oli itkunsa itkenyt, ahdistuksensa huutanut metsään pitkillä yksinäisillä poluilla, hän tiesi kyllä lopun tulleen. Hän oli lopultakin myöntänyt virheensä: liian kauan elämistä toisten kautta oman tahtonsa itse maahan tallanneena. Herääminen oli vienyt hänen voimansa, hän vain istui. Hengitti mutta ei ollut elossa. Odotti.

Silloin se tuli. Viesti toisesta maailmasta. Maailmasta, jonka Mari tiesi olevan olemassa, koska hän oli kuullut ja lukenut siitä mutta oli vain alistunut uskomaan, että siihen maailmaan hänellä ei ole karttaa. Vain ajatus uudesta elämästä, epämääräinen usko parempaan, toivo. Haave. Silloin, juuri oikealla hetkellä, haavemaailmasta ojensi hänelle kätensä unelmien prinssi, puhutteli ystävällisesti ja katsoi hänen sieluunsa. Mari tunsi käden lämmön, uskalsi nostaa katseensa, sai voimaa sen rauhasta ja ojensi kätensä vastaan.

Siitä oli kaksi vuotta.

Kirjoitti: mea 13:47 | Jälkipuheet (15)

Rock-legenda Fats Domino ei suostunut 77-vuotiaan jääräpäisyydellä jättämään pinkkikattoista kotiaan ennen Katrinan iskemistä ja siitä lähtien häneen ei saatu yhteyttä muutamaan päivään. Huhut kertoivat hänen kadonneen. Myöhemmin muusikko tai hänen näköisensä nähtiin lehtikuvissa nousemassa pelastusveneestä, joten hän oli pelastunut mutta kateissa kunnes löytyi ystävänsä luota. Eilen perjantaina Domino lähti talosta perheineen, istui autossa hyväkuntoisena ja sanoi "We've lost everything. I don't know what we're going to do. I never wanted to leave."

You made me cry
When you said goodbye
Ain't that a shame
My tears fell like rain
Ain't that a shame
You' re the one to blame.

Fats Domino : Ain't That a Shame

Kirjoitti: mea 10:06 | Jälkipuheet (2)

Jättimegaultimaattisten hönttiäisten invaasio kustannuspaikan ikkunoiden väleihin ihmetyttänyt viikon jo. Tänään sinne oli ilmestynyt pieniä hönttiäisten alkuja pilvein pimein. Tai siis ajattelin ensin, että jälkimmäiset ovat edellisten poikasia mutta evät taida, koska edelliset ovat selkeitä megakärpäsiä ja jälkimmäiset tarkempisilmäisen työtoverin mielestä lentäviä muurahaisia. Ne hippiäiset vielä ymmärrän, sillä nehän mahtuvat vaikka minkälaisesta surviaisen puremasta mutta mistä pikkuvarpaan kokoiset kärpiäiset sinne mahtuvat [minulla on aika pienet pikkuvarpaat, tosin]. Ja mitä silmäni poimivatkaan suihkuhuoneen lattialta kotio tultua: eiköpä siellä retkotakin pikkuiset tikkujalat pystyssä kymmeniä kärpäsen ruumihia. Ihmettelen.

Joskus tämä meanderdaalinen elitistipebba riipii niin: ainoat sopivat farkut maksavat 92 kolikkoa. Tuntuipa muuten heti pienemmältä, kun sanoi niitä kolikoiksi. Silti. On se turhan paljon farkuista.

Mua huvita taas enään mikää. Lähden lenkille. Tietysti sielläkin taas lentää kärpänen kurkkuun. Äh.

Kirjoitti: mea 18:37 | Jälkipuheet (9)

Nyt kun menoveden hinta hipoo sitä entisen mainoksen Göranin toivetta, että maksaisipa bensa kympin litra, niin tulisi vain tuttuja vastaan, niin kylmäähän se. Pitääkö tässä nyt ruveta valitsemaan, mitä, millä ja minne lähtee. Onko sielulle virkistävämpää nyhjätä kotona murehtimassa yksinäisyyttä vai lähteä tielle. Äskettäin luin jostain neuvoja, miten voi ajotavan valinnoilla säästää bensaa sen verran, että hinnannousu kompensoituu. Tietenkään enää muista kaikkia neuvoja mutta yhden muistan, koska kokeilin sitä heti kättelyssä. Säästöä syntyy, kun hyppää vaihteen yli, eli heittää esimerkiksi kakkoselta suoraan neloselle ja ajelee siis vauhtiin nähden liian isolla vaihteella. Mahdoinko ymmärtää oikein? Aamulla kokeilin taas ja ensimmäisen yritys päättyi ilkeään ääneen eli siihen samaan, mihin ihka ensimmäinen kokeilukin tyssäsi, toinen vei takaisin kakkoselle mutta kun opin löysän ranteen tekniikan, alkoi vaihto sujua. Mitä varten autoissa on kolmosvaihde, jos kerran halvemmalla pääsee ilman sitä.

Elämä on muutenkin yhtä valintamyymälää. Heti aamutahmaisin aivoin on ryhdyttävä päätöksiin: mitä päälle, missä paita, menisikö autolla vai pyörällä, mahtaako tänään sataa, mitkä kengät, mitä evääksi ja kun vihdoin saa ujutettua itsensä töihin, pitää tehdä päätöksiä päätöksen perään. En pidä perunan nostostakaan juuri siksi, että koko ajan on valittava, että onko siemenperuna, onko kolhuinen, onko hyvä, onko liian iso ja sitä tuhansin kerroin. Vaan ei se ole elämä yksinkertaista kaupungissakaaan: menet markettiin ja voi sitä valitsemisen määrää. Ottaako kinkkua vai makkaraa vai juustoa vähän vai paljon rasvaisena. Sama jatkuu joka hyllyn välissä ja lopulta on jo niin uupunut, että päättää ostaa halvimman Pirkka-hernekeiton mutta jääkö sekään siihen. Ei jää. On tuotu rinnalle vielä halvempi Sateenkaari-hernari ja taas on yritettävä miettiä, haluaako säästää vai ottaa varman päälle. Eilen osuin lähimarketissa keskelle kakkupakkanaaleja ja ilmiselkeästi olin siellä samaan aikaan Kispen kanssa mutta en se minä ollut siinä kassajonossa, minä en koskaan osta vain yhtä kaliaa.

Valintoja, valintoja. Nyt pitäisi valita, että aloittaako dzitzulun kielen alkeiskurssi vai ikkunalautaparsakaalin kasvatuskurssi vai sisäisten energialihasten vapautus -jumppa. Toisaalta, onhan se hyvä että on mistä valita:

"Äiti onko minun pakko mennä sinne Armeniaan?", kysyi seitsenvuotis.
"Ei todellakaan, minä suorastaan kiellän sinua lähtemästä mihinkään Armeniaan!"
"Niin, voihan sitä mennä sivistyspalvelukseen tai vankilaan."

Kirjoitti: mea 08:45 | Jälkipuheet (9)

Taloyhtiössämme alkaa ikkunaremontti. Asukkeja informoitiin asiasta kuukausi sitten ja pyydettiin raivaamaan ikkunoiden edukset vapaiksi Reiskain tulla peleineen pensseleineen. Eilen pikkulappu postiluukussa kertoi vapaan tilan tarpeen olevan akuutti mahdollisesti alkuviikosta, joten viikonlopun aivo- ja kruppijumppa on seuraavanlaisehko: A) Suunnittele, miten vähäisemmät vapaat neliöt ja suurempilukuinen käytetty neliömäärä vaihdetaan keskenään ja sijoitetaan vapaat neliöt ikkunoiden eteen ottaen samalla huomioon, että esim. sänky ja isoisän kirjoituspöytä ja tuhatkiloinen piironki eivät mahdu saunaan eikä niitä myöskään jaksa liikutella ja B) toteuta.

Työt tullaan tekemään sisä kautta yleisavainta käyttäen. Tiedoitamme mahdollisuuksien mukaan asunto kohtaisesti työn etenemisestä ja maalaus ajankohdasta.
HUOM!!! SÄÄ VARAUS TYÖTÄ EI TEHDÄ SATEELLA!!!!

Kuka pölöjä sitä nyt toisaalta sateella sisällä varaustyötä tekisikään. Mitä se sitten liekin.

Joku rakkaista lukijoistani keväällä ennusteli, että eipä aikaakaan, kun silloinen tuore ja arahko naisautoilija jo kohta vertailee bensan hintoja luontevasti. Näin on tosiaan päässyt käymään. Niskakarvoja nostattava aamuinen NESTE:en 1,35 ja vastapäinen JET:n 1,25 eivät jättäneet mieltä askartelemaan valinnan kohteesta. Menovesikahvan varressa laskeskelin, mitä tuleva nousu merkitsee rahapussissani viikossa ja päädyin pariin kolikkoon. Ja sitten vilkaisin mielitekojeni karttaa ajatuksella, mitä turhaa sieltä voisi karsia, jotta tasapainoinen talous ei horjahtaisi. Aika rajalliset olivat mieleen tulleet vaihtoehdot, kun naisen elämä on jo muutenkin melko rasvaton, kuiva ja karuhko. Kahvi ei ole Presidenttiä ja muutkin juomat kohtuullisen vähäisiä ja työssä syö hän reissaria ja kaurapuuroa takahuoneessa. Säästö tehdään siis vaatepuolella, mikä tarkoittaa noin 25 kolikon edestä vähemmän kenkiä eli noin joka kolmas vuosi jätän ostamatta yhdet turhat kengät.

Helpottuneena jatkoin matkaa, kun talous oli taas vaputassissa ja hetkellisesti rahapussin taholta kuulunut läpiveto lakkasi.

[Vaputassi on meanderdaalinen monitoimityökalu, joka toimii naisenlogiikalla. Jos ihmettelitte. Jos ette, niin nyt tiedätte.]

Kirjoitti: mea 08:35 | Jälkipuheet (6)