Maaseudun tulevaisuus
Pieni kylä kymmenisen kilometriä valtatieltä, kahdeksan taloa, joista kolmessa enää vakituisia asukkaita. Kesämökkejä niemenkärjissä ja peltojen päissä ja pellot paketeissa. Kolmessa talossa perilliset käyvät kesänvietossa ja toiveikkaina aittoja koluamassa, jos joku museoesine olisi vielä unohtunut tai jäänyt muilta huomaamatta. Kaksi isoa talo tyhjillään, ei enää Peniä haukkumassa tulijoita, ei kanoja ruoputtamassa, ei emäntiä ja aikamiespoikia pihassa tielläkulkijoita laskemassa. Horsmat ulottuvat navetan räystäälle, ei enää ystävällisilmeisiä lehmiä, ei heinäseipäitä, ei traktoreita, ei kauppa-autojen pysäkkejä. Vain pysähtyneisyys ja kolme yksinäistä postilaatikkoa. Surullisuus lepää hiljaisena kylän ilmeessä.
Keskellä kylää, korkealla mäellä on rinnakkain kaksi komeinta taloa: toista isännöi aikamiesisäntä, se tänä kesänä morsiamen löytänyt ja toista asuttaa viisikymppinen entinen aikamiespoika, joka pari vuotta sitten löysi vaimon kirjeenvaihtoilmoituksella Maaseudun tulevaisuudessa, oikein maisterisnaisen Helsingistä. Pihaan ilmestyi hiekkalaatikko ja siihen muoviauto ja -traktori, taloa alettiin päällystää ja terassia rakentaa. Vuosi sitten nuorikon ystävät tulivat rapujuhliin elovalkeille ja siihen naapurin isäntä elämöintiä ihmettelemään portinpieleen. Tapahtumien kulusta on monenlaisia versioita mutta mitä ilmeisimmin kaupunkilaisten ja naapureiden välillä sanottiin paljon ja sopu särkyi. Viikon päästä pihoja erottamaan oli noussut meluvallin korkuinen tiivis ja tyly aita, keskelle vuosisataista yhteistä pihaa ja rauhallista rinnakkaineloa, uutta puuta ja aikaa henkivä tyly lauta-aita.
Tänä kesänä ei enää kuulemma ole maisteria näkynyt, ei lapsia, muoviauto ja traktori ovat hiekkalaatikolla samassa asennossa kuin vuosi sitten. Verhot ovat kiinni. Kukat ikkunalla ovat kuolleet. Talon vuoraus ja terassi ovat jääneet kesken, lautakasa tummuu pihassa ja lainapeite repsottaa tuulessa.
Vain aita seisoo ylväänä.
Jälkipuheet
Voi miten paljon asioita kirjoituksesi mielessäni herättääkään. Tiivistettynä siinä on kuitenkin se ikuinen ristiriita ihmisen onnen ja kateuden, vilkkaan elämänmenon ja rauhallisen maalaismaiseman ristiveto. Kaikki ne Mannerheimin veljen kartanon maista lohkotut asutustilat kotipuolessani ovat myös tyhjiä nykyisisin. Maat on myyty mutta joskus joillekin niin rakkaat asunnot ränsistyvät kylmillään. Supikoirat kaivavat tiensä läpi lattian alusen sisätiloihin ja tekevät pahojaan, hilleri tulee savupiipusta ja sotkee paikkoja, kosteus tunkeutuu puurakenteisiin ja sienet tekevät työtään.
-no siitähän aihepiiristä se Turunen kirjoittaa paljonkin, joten nuo pienet ihmiskohtalot ja tragediat ovat oikeasti aidompia ja koskettavimpia kuin kokonaisuuden päivittely.
Johtuukohan surumieli vain poismuuttaneen sielunmaiseman muuttumisesta vai siitä, että aika on niin armoton. Aika vain kuluu, joka hetki kaivertaa uria kämmenselkiin, joka vuosi on vanhukset kumarampia ja kuulo huonompi. Kun haluaisi kaiken vain olevan entisellään, muuttumattomana ja niin kuin se minun mielessäni oli.
Minä olen kyvytön kohtaamaan ajan teot, en pysty katsomaan, miten äiti ja isä vanhenevat ja miten heidän mielestään elämä ei ole mihinkään muuttunut. Vain minä olen.
Vai supikoira ja hilleri ;)
Olen jäänyt koukkuun näihin mean maaseudun kuvauksiin. Itsekin asun maaseudulla. Täälläpäin on useimmissa taloissa vielä asukkaita mutta tyhjiäkin löytyy. Ja monessa asuu vanhoja ihmisiä. Kun menee 10 vuotta eteenpäin niin tyhjiä taloja on entistä enemmän. Se on surullista.
Täällä päin maailmaa kunnat pitävät autiotalorekisterejä yllä. Hinnat ovat hulvattoman halvat, toiset pääsevät eroon autiotaloistaan ja toiset löytävät Kodin.
Pysyy maaseutu asutettuna.
Olen aina ollut sitä mieltä, että naapuriin pitää olla matkaa. Vaikka nyt asunkin kaupungissa, ihan liian lähellä naapureita, kaipaan maaseudun rauhaan. Sitten kun sieltä oman tuvan ostan, pidän huolen, että lähimpään naapuriin on vähintään puoli kilometriä. Niin että pitää mennä käymään jos on asiaa.
Maaseutu on minun lapsuuden maisemani, siellä opin katsomaan pilvistä ja pääskyjen ja höttiäisten lennosta mummon opastamana, millainen sää on huomenna. Siellä opin katsomaan järvelle ja kaipaamaan maailmaan, jonne päästyäni opin kaipaamaan maalle. haluaisin sen takaisin. lapsuuden tai maaseudun sellaisena kuin sen mieleeni jätin: iloisena, toiveikkaana, uutta kasvavana. En luopuneena ja nurmettuneena.
Itsekästä, tottakai.
Kuin myös tavallaan on autiotalon uusioasuttaminen, kun naapurit ovat yhtä vieraita kuin kaupungissa. Kun navetasta tehdään takkatupa ja Penin koppi puretaan.
Myönnän, olen elokuuvireinenn ja siksi arvostelukyvytön. Nyt.
Hmm... Kirjoituksena erittäin hyvä (paras tähän astisista :)) ja asia tuli selväksi. Itsekin olen maalta kotoisin joten luen näitä mielelläni.
Ihmettelen vaan tätä maalaiskaihoa ja siitä kirjoittamista? Olen pohtinut tätä ja tullut siihen tulokseen, että maalaisromantiikka on jonkinlainen kaupunkilaisten keksimä paradoksi: Kiva unelmoida, mutta romantiikka katoaa kyllä nopeasti, kun siellä menee käymään pidemmäksi aikaa. Se kumpuaa kaiketi jostain todelta syvältä, koska olemme kaikki sieltä kotoisin. Voidaan siis syyttää siitä vaan esi-isiämme.
Maaseutu on romanttista kun sitä ajattelee 8:n tunnin konttoripäivän jälkeen saunan lämmittämistä puilla. Marraskuun pimeydessä, loskaisessa sadetakki/kumpparikelissä romantiikka lienee useimmilta kadonnut ja isoimmat haaveet karisseet.
Sen verran olen maalaiselämää maistellut, että en minä sinne romanttisia silmäyksiä heitä, saati kaipaa, en edes pikkukaupunkiin. Nostalgissävytteiset mietokset ovat vain menneen ajan, ehkä kaikenkin menneen kaihoa. Kai se on vain sellaista luopumisen harjoittelua noin yleensä, lapsuudesta, ajasta, turvallisesta elämän raitellaolosta luopumista. Kun on tottunut pitämään vanhempiaan ihmisinä, jotka eivät vanhene ja elämää lapsuuskodissa tyhjiönä, jossa aika ei kulu, jossa rakennukset ei rapistu ja tiet ei nurmetu ja kun jossain vaiheessa on pakko tunnustaa, ettei se niin menekään. Kun olisihan se niin turvallista, jos niin ei olisi. Vaan kun on. Niin tulee se kaiho.
Kyllä minä olen enempi kaupunkilaisnainen, joka ei maalla enää osaisi olla. Pelkään pimeässä ja palelen koleassa. Mieluummin napsautan sähkösaunan päälle ja käyn lähikaupassa ostoksilla.
Eikä kaupunkilaisesta oikeata maalaista edes tule. Ei se, että muuttaa maalle tekemään autioituneeseen kansakouluun savikippoja ja poppanatöitä tai käy maasturilla kaupungissa töissä vielä ole maalaista elämää. Se on kakun syömistä ja säästämistä. Tai jotain.
Minua ahdistaa, että ne muovilelut on hiekkalaatikolla samassa asennossa kuin vuosi sitten.
Oli tosiaan vahva kirjoitus tämä.
Juoksuhaudantiessä kiinteistövälittäjä ripotteli muovileluja kuin luita hiekkalaatikolle jotta asunto tulisi elävän oloiseksi.
Paikalleen jämähtäneet muovilelut kertovat aikuisten riitojen lapsille aiheuttamasta ahdistuksesta.
Kukahan on muuten keksinyt tuon kerrostalojen leikkipihan standardin? Hiekkalaatikko, keinu ja puomi minimissään. Siinä se on aikuisten eväät tuleville sukupolville.
Entäpä jos lapset oikeasti kaipaakin käpylehmiä,-vaikka muovisia. Heinäkasoja ja lampaan papanoita?
Leikkivät kuitenkin hiekkalaatikolla aikuisten mieliksi ja taputtavat muovimuottiaan, tule hyvä kakku älä tule paha kakku. Sisimmässään nauravat kasvamattomaan partaansa että onpa aikuiset hölmöjä, on.
Ne lelut itse asiassa olivat surullisempi ja ahdistavampi näky kuin se aita. Aita oli aikuisten tyhmyyden osoitus mutta hylätyt lelut kertoivat aikuisten ajattelemattomuudesta. Enkä tarkoita, etteikö silloin lähteä pitäisi, kun asiat eivät aikuisten päässä enää onnistu vaan että olisikohan syytä, itse kunkin, ajatella ensin, toimia vasta sitten. Jos vielä sittenkään. Jospa ajattelisi seitsemisen kertaa ensin.
Ihan jo sieltä alusta alkaen. Vaikka siitä, että jos maailmat eivät kohtaa, niin ne eivät kohtaa. Eivät, vaikka sitä kuinka kuvittelisi voivansa liimailla perhettä kasvattamalla.