Parveke
Päivällä viereisessä metsässä poika rakensi roskiksista hakemistaan pahveistä mökkiä. Alimmaisen parvekkeen alla olevaan koloon tyttö oli tehnyt näppiskotelosta ja laatikosta tietokoneen. Hän leikki toimistoa. Iltapäivällä olivat yhdessä metsässä laatikkotalossa ja tietokone oli yksin parvekkeen alla.
Meidän taloon ajoi muuttoauto. Nuoripari.
Illan suussa nuori nainen oikaisi pihan poikki rattaiden kanssa. Hänellä oli keltainen pikkutytön reppu olkapäällä ja tytöllä pehmolelu sylissä. Tyttö itki. Äidillä oli kiire, näki asuvalinnasta, baanavaatteet.
Keskustaan päin hoipparoi mies. Yksinäinen ja antautuneen näköinen.
Laiha valkoisiin pukeunut iäkkään oloinen nainen käsilaukku olalla asetteli askeleitaan varovasti. Hänellä oli vaikeuksia pysyä tiellä. Selästä vaate ei ollut ihan valkoinen enää.
Viimeisestä bussista purkautui hälinää ja riitaa.
Yksinäisen ja antautunen näköinen mies istui pää kumarassa puiston penkillä. Punainen hehku teki hidasta kaarta pään ja polven välissä. Mies jäi istumaan vaikka hehku sammui.
Ohi kulki koko elämä.
Jälkipuheet
Niin.
Istuit parvekkeella koko päivän, havainnoit. Jos istuu kauppakeskuksen penkillä ja katselee kiireisiä ihmisiä, alkaa pohtia kuinka samanlaista tämä elo onkaan, -ja lyhyt.
Töihin kauppaan kotiin töihin kauppaan kotiin. Välillä jokin muu meno ja kaikki ihmiset puhuvat kaikenaikaa kännykkään. Jos GSM verkko romahtaisi, ihmiset ajaisivat harhaan ja mitään ei voisi sopia ex-tempore.
Isoisäni meni hevosella torille ja ei puhunut koskaan puhelimeen. Oi niitä aikoja, oi oi ja vielä kerran oi.
Tosiaan, taisin istua aika paljon parvekkeella, tosin kävin välillä kaupassa mutta samanlaista se oli sielläkin, mitäs lähiössä muutakaan. Jotenkin surullista ja merkityksetöntä, aika valuu käsistä ja käteen jää vain viileä jälki.
Minä en puhu juuri koskaan puhelimessa. Jos minulla on asiaa, niin kirjoitan. Minä kirjoitan muuten paljon.
Minun isäni meni pienenä hevosella torille myymään halkoja mutta hän puhui paljon. Hyvä puhuja. Puhuu edelleen paljon. Kesällä ihmettelin, mistä minä olen geenini perinyt. Äitikin puhuu koko ajan. Ja veli.
Mutta jonkun täytyy kuunnellakin. Ja katsella.
Niin. Olet erityinen ihminen, jaat ajatuksesi myös muille. Käytät sanoja kuin Picasso sivellintä. Kevein vedoin arkielämän asioista, syvämietteisiä pohdintoja ja satuja.
Aika, elo ja niiden merkitys tuli minulle uudella tapaa esille jo vuosia sitten kun vierailin vanhainkodissa. Hiljaiset taukotilat ja kenellään ei ollut kiire minnekään. Odotettiin omaisia käymään ja -kuolemaa. -koska taas tulet?, lause lopuksi, vaikka vaan muutama sana vaihdettiin. -ei niitä aikoja, ei
Vanhainkodissa on se luopunut ja tunkkainen tuoksu. Se, joka syntyy kun ikkunoita ei saa aukaista, kun niistä vetää ja ilma on kostea, kun märistä kengistä jää seurusteluhuoneen lattialle sunnuntai-iltapäivällä lammikoita ja villatakit ja hartiahuivit kostuvat, kun märät omaiset halaavat omaisiaan.
Minulle vanhainkodeissa on aina sateinen sunnuntai-iltapäivä, kun silloin omaiset ei keksi muutakaan tekemistä.
Ei niitä aikoja. Toivottavsti ei.
Ei nyt liioitella sen siveltimen kanssa kuitenkaan.