Samuus ja eriys
Vein eilisaamuna Martin terveystarkastukseen ensimmäistä kertaa. Siellä me olimme, pieninä ja arkoina isojen merseiden ja sitikoiden ja pömppövatsaistan johtajien ja korskeiden pikkumersurouvien seassa. Kuin somalilapset peruskirkonkylän hienoimman osaketalon hiekkalaatikolla. Kaikkien lemmikit oli jätettävä hoitoon päiväksi, joten kustannuspaikalle pääsyyn vaadittiin vaihtoehtoista kuljetuskalustoa: pömpöösit vuokrasivat AVIS-auton, pikkumersurouvia odotti pihalla isomersuiset aviomiehet ja minä käveleskelin bussipysäkille. Katoksen alle hakeutui myös kaksi salkku- ja pikkutakkimiestä ja kolmisin hiljaisina hämmästelimme, mikä bussi minnekin ja mitä kautta menee. Tunsimme siinä hiljaisuudessa seisoskellessamme, miehet oudossa tilanteessa, minä vieraassa osassa kaupunkia, häivähdyksen yhteenkuuluvuutta. Vähän sitä samaa me tunsimme keskenämme kuin kaupungin kahden Martin kuskit liikennevaloissa tai manselaiset Iisalmen torilla tai väkisin mukaan pakotetut aviomiehet Tupperi-kutsuilla tai kun suomalainen vieraskielisen jättilentokentän mustapäisessä hälinässä kuulee selkeää suomalaista kiroilua.
Mitä oudompi tilanne, sitä höllempi ja näkymättömämpi side kelpaa. Mitä epävarmemmaksi itsensä tuntee, sitä herkemmillä tuntosarvilla haistelee ilmassa leijuvia kemioita. Sukujuhlissa vieraamman haaran keskuudessa tuntuu melkein siskolta se 30 vuotta sitten kolmipyörän varastanut pikkuserkku, jota lupasi vihata loppuikänsä. Jos vaeltaisin pimeässä viidakossa väistellen alkuasukkaiden keihäitä ja hämähäkkien verkkoja ja viidakkoveitsellä tieltäni käärmeitä katkoen, tuntisin varmaan satunnaisen kohtaamani valkoisen veljekseni. Vaikka se olisi albiinorotta.
Mutta yksi on poikkeus: kukaan nainen ei tunne minkäänlaista sympatiaa tai sisaruutta kohdatessaan juhlissa tasan samanlaiseen pukuun sonnustautuneen naisen vaikka juhlat olisivat Marsissa ja kaikki muut puhuisivat klingonia. Paitsi että enpä tiedä näistä nykyisistä teineistä. Kovin ovat keskenään samanlaisia kittanoissa samettibleisereissään kuin lähiön elementtitalon ovet mutta jokainen on mielestään yksilöllisin ja ainutkertaisen persoonallinen.
Jälkipuheet
Niin.
Jos auto olisi vanhempi alkaisi piinallinen odotus, pirahtaako puhelin vai ei. Autokorjaamo löytää aina jotain uutta korjattavaa ja mitään ei oikeasti korjata vaan vaihdetaan kokonaan uusi osa.
Kustannusarvio laitetaan hieman alakanttiin ja vaikka olisikin tarkka huoltopakettitarjous, loppusummassa on 11E pientarvikelisää. Juuri sen verran että asiakas ei ala kiireessä urputtamaan vaan maksaa hampaita kiristellen.
Ihmisen työ on arvokasta, sen tajuaa merkkiliikekorjaamossa. Pahin tapaus on satunnaisesti esiintyvä vika. Se ei koskaan ole esillä kun auto on hallissa ja jos kiukuttelee kovasti he vaihtavat arpomalla jonkun osan. Jo hallista pois ajettaessa huomaa että se ei auttanut, rahat meni turhuuteen. -Silläkin summalla olisi saanut kaksikymmentä pulloa koskenkorvaa.
Vanhat kaasutinmoottorit olivat siitä ikäviä että ne rauhallisessa ajossa karstoittuivat ja alkoivat sammua sekä nykiä. Sellaista ei korjaamolla pystytä muuten korjaamaan kuin tekemällä iso remontti ja sitähän he eivät tee ellei asiakas tarkkaan speksaa remontin laatua ja odota korjaamojonossa pari kuukautta.
Helpoin tapa nykimis- ja tyhjäkäyntiongelmiin on ostaa autotarvikeliikkeestä karstanpoistoainetta. Moottorivalmistaja ei kuitenkaan sellaista suosittele käytettäväksi ja takuuaikana ei ehkä kannata sellaista käyttääkään vaan valittaa ja valittaa.
Tuo naisten pukuongelma vaikuttaa miehistä oudolta. Tummapukuisia miehiä on sukujuhlat täynnänsä ja kukaan heistä ei stressaannu pätkän vertaa, vaikka asuvalinta onkin kovin samanlainen.
Nykyautot on ihme tietokoneita: sen muisti ajetaan jonkun testin läpi ja sedät sanoo, ettei siellä mitään jälkiä ole mistään. Yrittää siinä sitten piipertää, että no kun se teki sillä tavalla. Kun ei se ole tehnyt, kun ei siitä ole muistikuvaa. Ja minun muistikuvianiko ei lasketa minkään arvoisiksi? Jota ne eivät usein kyllä olekaan.
Miehillä on helppoa: tummat puvut päällä on turvallisen juhlavaa olla, ei heidän tarvitse tuntea mitenkään oloaan siksi tai tuoksi. Puku on puku. Juhlat juhlia ja suku on pahin. Mutta nainen, tuo outo olento, sen on yritettävä korostaa eriyttään aina. Kertoneeko se huonosta itsetunnosta vai itse itsensä erinomaisemmaksi tuntemisesta vai ihan vaan siitä, että ikiaikojen alusta on ollut naisen pakko yrittää lyödä vastustajansa toinen nainen, että saisi itselleen luolamiehen, joka ruokkisi ja kantaisi metsältä turkit, ettei talven viimoissa palelisi.
Eijjeijeijei.
Ei Marsissa kaikki voi puhua Klingonia, Q'onos Klingonien kotiplaneettana on todennäköisempi tähän skenaarioon.
Mutta kuinka todennäköistä on että siellä pidetään pukukoodillisia juhlia?
Se science-fictionista tällä kerralla..
Ulkomailla on kyllä äärimmäisen sydäntä lämmittävää kuulla muutama Suomen sana tai nähdä Suomen lippu 10 metrin päässä toisella katsomossa istuvalla. Sitten sitä taas jaksaa solkata vierailla kielillä hetken aikaa.
Q'onos-planeetalla voidaan silti järjestää bakkanaaleja ja vaikka sinne pukeutuisi apinapukuun ja jänistossuihin, niin jos jollain toisella on samanlainen, niin auta armias.
Ulkomailla suomalainen tutustuu toiseen suomalaiseen helpommin kuin kotomaisemissa ja siinä ei silloin titteleitä kysellä, lauletaan käet olilla Kuusamoa ja ollaan tippa silmässä ja luvataan pitää yhteyttä ja tavata. Mutta jo Vantaalla hiipii perusjörö toppatakkiin ja tittelit muistuvat mieleen. Eikä sitten koskaan tavata.