« Jos kaadun, ottaako kukaan vastaan? | Pääsivu| Nainen ja yleisurheilu »

Valon ja varjon välissä

Siinä se seisoi, sadan metrin päässä ja katsoi lähestyvää naista. Takaa alhaalta siivilöityneet auringon sormet piirsivät kruunun sen päähän. Nainen pysähtyi hämmentyneenä, vähän peloissaan ison eläimen hiljaisesta katseesta, joka liikkumatta pureutui vastaan tulevaan lenkkeilijään. Nainen siristi silmiään, sarvet olivat hävinneet, sehän on vielä vasa. Hän katsoi säikähtäneenä metsään, hiljaisuuden keskeltä kuului kahahduksia. Auringon eteen osui pilven siiveke ja eläin näkyi selvemmin, ei se voi olla vasa, se on liian pieni, mutta on se liian iso rusakoksi, ajatteli nainen. Metsästä kuuluvat kahahdukset lähenivät. Eläin liikahti levottomana, käänsi päätään nopeasti metsään ja palautti kiinteän katseensa naiseen. Eläimen asento oli varullisen rauhallinen, odottava. Pilvi hajosi valon edestä ja auringon säteet tulivat juuri sen verran eri suunnasta, että nainen näki eläimen paremmin, se näytti sudelta mutta eihän täällä voi olla susia, hän ajatteli. Nainen otti askelen taaksepäin ja mietti, syövätkö sudet naisia, raatelevatko ne ensin, aloittavatko päästä vai jaloista. Metsästä nousi polulle tumma hahmo ja sanoi "Mennään Turre."

Lenkkipolun kipeyttämät lihakset muistivat aamulla onnellisina naista ja kiittelivät liikuttamisesta. Aamukaste helmitti auton ikkunan ja aamu oli kaunis kuin vain kesän viimeinen aamu voi olla. Tänään on viimeinen päivä ajaa kattoluukku auki, antaa enkelinhengitystuulen pyörtää hiuksia ja siristää silmiä auringossa. Miltähän lasikaton läpi näyttää lumi ja jää, varmaan samanlaiselta kuin uisi jään alla. Niin, siltähän se tuntuu koko talvi. Tänään on viimeinen päivä kulkea kesäpituisissa housuissa, tarjeta ilman takkia paljain säärin sandaaleissa varpaat vapauden huumassa.

Tänään juodaan vielä helmeilevää valkoviiniä mutta nostetaan punaviinit huoneen lämpöön valmistautumaan. Tänään sanotaan hyvästit kesälle.

Jälkipuheet

Noh noh.
Ei tänään ole vielä viimeinen päivä.
Syyskuun viimeinen viikko on ihan varmasti aurinkoinen, lämmin, vielä pilkahdus kesää ennen syksyä..

Mitenkään minulla ei ole omalehmäojassa, muuten vain on silloin vielä viikko kesälomaa..

Niin mutta se on siellä jossain kuukauden päässä, sehän on se intiaanikesä. Ihan eri asia. Miksikähän muuten sellainen pikkukesä syksyn keskellä on nimetty intiaanikesäksi. Olen ihan varma, että Murphy tietää.

Mikä on oikea lämpötila viinien tarjoamiseen?
Lämpötilan vaikutus viinin makuun on yksi suurimpia tekijöitä. Punaviinin tulisi olla hieman huoneenlämpöä viileämpää, mutta ei koskaan lämpöisempää. (www.viiniweb.net)

En tiedä sillä olin luullut aina että intiaanikesä on pitkä lämmin kesä, mutta pitikin opiskella lisää ja näinhän se ei tosiaan ole.

Sillä kuvaannollisesti intiaanikesä merkitsee vanhenevan ihmisen poikkeuksellisen vireää henkistä toimeliaisuutta tai äkillistä lemmenkautta ennen lopullista sammumista.
Näin se kesäkin pirskahtelee vielä kerran ennen kuin antaa syksylle periksi.

Myös L. Onerva kirjoittaa Leinon elämäkerrassaan: ”Lapsuutensa tanterilta jälleen Tuusulaan kotiuduttuaan Leino saa uuden henkisen intiaanikesän.” Asiallisesti intiaanikesästä on kysymys Koskenniemen romaanissa Konsuli Brennerin jälkikesä, joka kuvaa ikääntyvän liikemiehen äkkirakastumista nuoreen naiseen ja sen hetkellistä vaikutusta koko kaupungin elämään.

Mahtaa olla toisaalta kesälläkin ikävä olla tuon intiaanikesän jälkeen. On viimeiset mehut vuodatettu ja annettu periksi, heitetty pyyhe kehään. Luovutettu, paiskattu keihäs maahan kesken vauhdinoton.

Hieman samanlainen tunne voi olla kaljuuntuvilla miehillä jotka vuosikaudet kasvattavat sivuille pitkiä hiuksia. Hiuksia jotka he rasvan avulla vetävät päälaen peitoksi. Lopulta on annettava periksi ja hetkessä on kauhea kalju koko tuttavapiirin ihmeteltävänä. Kaikki ovat tietäneet että siellähän se on, mutta eivät ole sanoneet siitä mitään. Onko siihen kohteliaasti todettava "onpas sinulla seksikäs kalju nykyään"?
Vai oltava niinkuin ei olisikaan?

Immo Kuutsa varmaan osaisi tähän vastata, sitten kun hän joskus antaa periksi ja föönaa hiuksensa pystyyn ja ennen kuin leikkaa ne kokonaan pois, -elää intiaanikesänsä.

Olen antanut itseni ymmärtää, että kun sanotaan punaviinin tarjoilulämpötilaksi huoneenlämpö, niin se ei tosiaankaan tarkoita tätä nykyistä ylilämpöistä kerrostalohuoneen lämpöä vaan sellaista vanhaa huonelämpöä, olisiko jotain 18 kelsiusta. Mikä kuulostaa minusta varsin hyvältä ja järkeenkäypäseltä selitykseltä ja lämmöltä punaviinille.

Murphyn selitys taas lähti lapasesta, piirre joka minut on valloittanut aivan täysin. Niin ne minunkin selitykset lähtee, Mutta siis intiaanikesähän on Kotuksen artikkelin mukaan "-- Elokuun lopulla tai myöhemminkin tulee välistä kylmän ja sateisen jakson jälkeen vielä yllättävän lämpimiä ja kauniita päiviä. Silloin on intiaanikesä. Jotkut ovat ruvenneet käyttämään tätä sanaa myös kuumasta kesästä."

Ne sellaiset kaljuun liistratut pitkät sivulta huolellisesti kammatut hiukset ovat hauska hupi tuulisella bussipysäkillä. Sitä vahtaa silmät odotuksesta pyöreinä, että tulee tuulenpuuska ja kuivattaa liisterin ja heittää peittohiukset roikkumaan toiselle korvalliselle. Surullisempaa ja säälittävämpää on vain botoxit huulessa.

Eiii! Ei saa lopettaa kesää tänään. En suostu :-)

Ei siinä kuule ukkoylipäällikkö paljon meiltä kysele, että jatketaanko, vieläkö haluat hetken lämmössä lekotella, onko vielä joku selkä purjehtimatta, onko jäänyt terassi tutkimatta. Ei se. Se länttää huomisesta alkaen lämmöt kymmenen astetaa pienemmälle ja avaa sadehanat ja siitä sitten aletaan totutella pimeään ja kylmään.

Että palauta vaan mieleen, mistä pitkät pantiin päälle ja etsi paksumpi palttoo. Se tulee. Syksy.

Höh. No jos sen verran antaisin periksi, että nostelen minäkin punkut huoneen lämpöön muhimaan. Niistä on varmasti lohtua sitten kun se syssy tulee.

Niin toimii varautuva ja ehtoisa emäntä. Mutta muista, jonnekin sinne viherhuoneen tai porstuan lämpöön. Siihen lämpöön, missä ruhtinaat nautiskeilivat viininsä kivilinnoissaan sudennahat harteilla. Ja kynttilöitä on myös hyvä olla varastoituna. Ja tulitikkuja. Ja taskulamppu. Ja villapaita. Ja pakastin täöynnä kesän satoa.

Hirveästi muistettavaa. Kyllä kesä oli kivaa, kunhan muisti vetää sortsit jalkaan.

Muistan kun nuorna tyttönä liftatessani näin metsässä hirven. Se oli ISO. Pelotti ja juoksin karkuun tietä pitkin. Hirvi säikähti minua ja ryskyi pitkin metsiä toiseen suuntaan.Koiraa en ole vielä toistaiseksi pelännyt, mutta saattaisihan sekin tapahtua, jos metsässä sellainen pahiaisen oloinen tulisi vastaan.

Kyllä hyvä punaviini on hyvää.

Kyllä sä sitten tosiaan olet ISO, jos hirvikin peljästyy. Enkä minä muuten koiraa pelännyt, vaan hirveä, joka osoittautui koiraksi. Se vasta onkin peelottavaa.

Olenpa muuten saanut maistaa t-o-d-e-l-l-a hyvää punaviiniä viime kesänä mutta siitä joskus toiste toinen tarina.

Viinin tarjoilulämpötila on hifistelyä. Kunhan ei nyt kylmää ole eikä kattilassa lämmitetty (tai no, sittenhän siitä tulee glögiä, joka kannattaa intiaanikesän kynnyksellä jo laittaa muistiin).

Minä pidän hyvästä viinistä, vaikka en tiedä onko se tanniininen vai pirskahteleva, tai kenties jälkimaku hedelmäinen, väri tamminen ja tuoksussa aavistuksen vaniljaa. Hyvä viini nyt on vain hyvää, ja huono huonoa. Lämpötila jossain päin sopivaa ja erinomaista seuraa.

Ei sitä tavallinen tallaaja viinistä enempää tiedä.

Mietin vaan, että ainailonalla pitäisi olla oma kommettiloota. Nytkin joutuu huutelemaan toisaalta toisaalle, kun ne Reiskan tuottamat kesäkurpitsat vaanivat kaikkialla, nyt osaan sitten pakastaa ne. Heh. Joko sie olet selvinnyt niistä freudilaisista palleroista?

Mulla oli taannoin yksi viinin ystävä, joka kysyttäessä mielimerkkiä vastasi, että "Siitä lähdetään, että on kierrekorkki." Mutta hyvän viinin tunnistaa helposti: se on hyvää.

Minun freudilaiset kurmitsan loput päätyivät biojäteastiaan. Siis se, mikä ei päätynyt vessan pönttöön. Siitä voi repiä freudilaisuutta.

MaryB: ainailona se vaan löytää kommentit muidenkin osastoilta;) Etenkin näiltä, joita seuraan säännöllisesti, vaikka en päivittäin mittään huutelekkaan (kun ei vaan ehdi). Hyvä, jos vinkeistä oli apuva. Ollaan taas valmiimpia uuteen kesään ja satorynnistykseen. Suhteen ja sisällä;--}

Joku sanoi löytäneensä blogiini täältä, ja kappas, oletkin käynyt lukemassa merkintöjäni. Olen vielä hieman hukassa blogimaailmasta, mutta hyvältähän täällä näyttää.

Nätti teksti, teki heti mieli metsään kävelylle. Onneksi pihapiirissä asuu rusakoita, voi edes kuvitella olevansa luonnonhelmassa.

Mukavaa viikonloppua.

At the age of 37 /
she realized she'd never ride /
through Paris in a sports car /
with the warm wind in her hair

- The Ballad of Lucy Jordan [Marianne Faithfull, 1979]

Ja sit se paino kaassu. Kylssä tiärät.

Ainailonan suhteen ja sisällä onkin ollut hiukan vajaatoimintaa näin kesällä, missestä puhumattakaan.

Olipa mukavaa, Olivia, että löysit. Näin se menee täällä Blogograviassa: vähitellen löytyy polut luokse ja taas sieltä eteenpäin. Toivottavasti tie käy tutuksi tulla uudelleenkin.

Jary, saatan kuvitella. Ja kuvittelenkin. Mutta en kyllä menisi Riemukaaren ympäriajoliikenteeseen. Itse asiassa, muuten tosiaan Pariisissa näin ensimmäisen Martin ja ihastuin oitis. Rakkautta ensisilmäyksellä.

The evening sun touched gently on
the eyes of Lucy Jordan
on the rooftop where she climbed
when all the laughter grew too loud

Jos kommenttisi ei tule näkyviin, se on valitettavasti joutunut tahtomattani spämmifiltteriin ja sinne joutuneista en saa mitään ilmoitusta. Käyn mahdollisimman usein vapauttamassa siellä piileksivät. Olen pahoillani.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa