On hetkiä
Vaikka niistä päivistä on kulunut aikaa, on hetkiä, jolloin ne vieläkin pelmahtavat päähän. Aika ajoin. Siihen ei tarvita kuin ehkä kalenteri, jossa on nimipäivät. Tai se punainen kynttilänjalka, joka on ylähyllyllä piilossa ja jota en ota koskaan jostain syystä esiin ja silti tiedän täsmälleen sen paikan ja asennon hyllyllä. Tai kun keitän kaurapuuroa: en osannut tehdä sitä ja äiti neuvoi, miten se tehdään, kun veli tulee kylään. Tai kun näen kotona paneloinnin, näen hänet sitä tekemässä, koska se oli se viimeinen kerta, kun näin hänet. Vaikka aikaa on kulunut, eivät jotkut muistot häviä. Eivät ne edes haalistu. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pelkistetympiä ne ovat. Muistot ovat helliä, samalla tavalla kuin on parantunut haava hellä: se näkyy ja tuntuu mutta se ei enää kirvele eikä siitä vuoda verta ja aina kuitenkin muistaa, kuinka haava tuli ja sen muistaminen kirpaisee vuosi vuodelta vähemmän. Aina kuitenkin muistaa sen hetken, kun kaatui ja miten se sattui. Mutta ei niitä muistoja poiskaan haluaisi. Ne ovat osa sitä, mitä nyt on.
Kun muisto ei ole vielä muisto, kun se on vielä haavana ihossa, on hetkiä, jolloin sanat eivät riitä, ehkä oikeita sanoja ei edes ole, tai ainakaan niitä ei löydä. Jos löytäisi, ei osaisi sanoa, ei ainakaan siten kuin haluaisi. Ne ovat hetkiä, jolloin toisaalta tietää, ettei sanoja edes tarvita, että parasta olisi, jos voisi olla vain oikealla tavalla läsnä. Siinä lähellä valmiina, jos tarvitaan. Niin lähellä, että voi sanatta apua pyytää tai antaa mutta niin kaukana, ettei häiritse sitä, mikä on yksin käytävä läpi. On vain luotettava, että saa välitettyä välittämisensä. Olla siinä.
There's no easy way to say goodbye. Seal
Jälkipuheet
Niin.
Lintujen välissä on yhden linnun jättämä tyhjä tila. Sitä ei voi mitenkään korvata.
Kun tarkasti katsoo, niin huomaa, että se lintu lentää siellä merellä poispäin. Vapauteen.
Samoissa tunnelmissa on oltu täälläkin. Onneksi minulla oli se lintu, hetken aikaa elämässäni.
Niin pientä lintua ei olekaan, joka ei jätä jälkeä vaikka vain hetkeksi laskeutuisi. Isosta linnusta jää isompi jälki ja mitä kauemmin lintu on siinä, sitä syvempi on jälki.
Hmm...
En voi taaskaan muuta kuin nyökytellä päätäni ja vilkaista itseeni jääneitä jälkiä, joita en edes viitsi yrittää peitellä tai hävittää. Elää hetken muistoissa - ja ihastella sitä, kuinka jollain on taito sanoa asiat ytimekkään runollisesti.
Taitaa olla niin, että itse kullekin jotain tällaista matkan varrella kertyy, aikansa saa kipristellä märkivien haavojen kanssa ja sitten opetella elämään kantaen muistoa ja joskus jopa arpea?
Joskus sitä on kai yrittänyt peitellä niitä arpiaan ja haavoja mutta kun niitä tulee tarpeeksi, ei kaikkia onnistu kuitenkaan peittämään. Jos jotenkuten siinä kuvittelisi onnistuvansa, niin näyttäisi kuitenkin luonnottomalta, mikä ei ole tavoiteltava tila. Mieluummin rosoinen kuin ilmeetön. Vaikka sehän nyt ei ole kovin nykyaikaista.
Ensimmäisinä vuosina purskahtaa itkuun kun näkee esineen jonka on saanut, paitaa jota piti, kirjeen jonka kirjoitti.
Muutaman vuoden kuluttua tulee haikea olo.
Riittävän ajan päästä, kun ottaa sen samaisen kirjeen esiin, tulvahtaa sydämeen lämmin tunne, rakkaat muistot.
Onneksi jossain vaiheessa tulee täyteen Riittävästi aikaa surullisista tapahtumista ja menetetyistä läheisistä.
Silloin, kun haava vuotaa verta, tuntuu päiväkin pitkältä, saati vuosi tai useampi. Jälkeenpäin taakse katsellessa niissä vuosissa näkee monenlaista kääntyilyä ja kasvukipuja ja silloin aika tuntuu menneen nopeasti. Haavan ollessa vuotava se vaan ei auta yhtään.
Niin.
Juuri nuo tunteet, empatia ja sympatia, suru ja ilo, menneiden murehtiminen ja tulevaisuuden odottaminen ovat ihmisen ainutlaatuisia ominaisuuksia. Mitkään koneet tai tietokoneohjelmat eivät siihen pysty.
Eläimetkään tuskin murehtivat kovasti menneitä. Norsuemo viipyy kuolleen pienokaisensa vierellä pitkään ja välillä sitä kärsällään nostellen. Ilmeisesti toimii kuitenkin enemmän vaistojensa varassa. Uusi pienokainen vierellä jolkottaessaan tuskin emo uhraa enää ajatuksia pois nukkuneelle.
Juuri siksi ihmisen käyttäytymismallit ovat sumeaakin sumeampaa logiikkaa. Tietty heräte antaa aivan satunnaisen vasteen, miljoonista eri vaihtoehdoista. Robottiin tai ET-avaruusolioon jos halutaan inhimillisiä piirteitä, niin helpoin tapa kuvata aihetta on asettaa kirkas kyynel silmänurkkaan. Se on kuitenkin ihmisen itse asettama ei robotin saaman suruviestin matkaansaattama.
Mikähän siinä on, että sitä liikuttuu ahdistuksiin asti, kun elokuvassa koiran isäntä jää auton alle ja koira istuu menehtyneen isännän vieressä kadulla ja tökkii isäntää kuonollaan. Onkohan se se, että koira ei voi puhua tai itkeä. Jos siinä olisi lapsi, niin se parkuisi. Hiljainen odottava koira sen sijaan on lohduttomuudessaan aivan sydäntä pakahduttava näky.
Samakohan se on sitten siinä, kun näkee surevan ihmisen, joka on niin lamassa, ettei se osaa itkeä, että tekisi mieli itkeä sen puolesta.
Olikohan niissä entisajan itkijänaisissa muuten sittenkin joku pointti.
MeA
Minunkin piti kaivaa muisto ja vähän muutakin lipaston ylälaatikosta, lopulta ruuminavauspöytäkirjaa myoten.
Lintu on lentänyt, kauas meren selälle, vapauteen.
Tiedäthän :)
Vaikka se näytti lokilta, se lensi kotkan siivin.