Miten ilahdutan ihmistä, osa tiesmones
Juttuhan on nyt niin, että unohtakaa vanhanaikaiset opetukset ja astukaa nykyaikaan: kuka jaksaa syttyä enää siitä, että ladellaan uskottavia kohteliaisuuksia, heitellään monimerkityksin silmällisiä ja nokkeluuksin ylistetään, ketä innostaa salakavalasti itsetuntoa silaavat kohteliaisuudet, kun on keksitty arki. Se itse elämä, se siivousta odottava koti oheistuotteineen kuten pyykit, tiskit, vanhentuneet pakasteet ja paksuun jäähän pakahtuva pakastin.
Tee näin: hankkiudu kukankastelijaksi sydämesi valolle hänen vuotuisen kaveriröpöttelyretkensä ajaksi, hoputa häntä matkaan, älä kysele vaan saattele hänet aidon kannustavasti junaan, hämmästytä näyttämällä, että naiset eivät motkota tahi kauttarantain kierrellen komennoi, tee hänen lähdöstään holjan notkea. Sillä aikaa, kun hän vielä hämmästelee, että eivätpä tosiaan pitäneetkään paikkaansa tarinat naisten asennevammaisuudesta, olet jo ryhtynyt siivoamaan hänen kämppäänsä, kastellut ne lupaamasi kukat, varovasti mitään siirtelemättä pyyhkinyt pölyt ja mietit jo, mitä varsinaista yllätystä voisit järjestää. Ja sitten sen keksit; taatusti ei ole hän pakastintaan sulattanut muutamaankaan vuoteen, avaat pakastimen oven ja voilaa. Siellä odottaa kymmensenttinen jäävuori muuraten hyllyt umpeen. Ryhdyt toimeen ja vihdoin kuusituntisen urakkasi jäljiltä heittelet vanhentuneet pakasteet roskiin, järjestät mummon marjarasiat sievään riviin ja jäät odottamaan sitä hetkeä, jolloin hän palaa. Vartavasten hänelle hyvinkylmennetyn oluen kanssa.
Kas näin se käy, arjen romantiikka.
Jälkipuheet
Minäkin olen kerran leikkinyt keittiöhengetärtä avuliaasti siivoamalla ruokakaappeja muuton yhteydessä miehen motkottaessa vieressä: "Eihän se ketsuppi ole vasta kuin kaksi vuotta vanhaa, ihan hyvin sitä voi vielä käyttää!" :-)
Mutta jos joku sulattaisi pakastimeni, niin kiitollisuudellani ei olisi mitään rajoja.
Vaan mistä, oi mistä löytyisi se salskea urho, joka sulattaisi Pagisijan pakastimen? Runsaskätisesti hänet palkittaisiin oitis.
Sellainen itse itseään sulatteleva pakastin olisi lähes yhtä mukava kumppani kuin itsekseen ahkeroiva pölynimijä. Siinä sitä olisi arjen romantiikkaa, kun Pertti sulatteli jäitään ja Reiska imuroisi.
Minulla itselläni on tuo "kyllä se vielä ihan hyvää on" -syndrooma ja siksi mitään en millään raaskisi heittää pois. Vaan pakastimen omistaja kammoaa kaikkea päivää vanhempaa, joten valinta oli helppo.
Vähän vanhentynut pyttipannu oli muuten ihan hyvää. Tai sitten nälkä urakoidessa kasvoi makuaistit turruttavaan mittaan.
Jos on pää viritetty niin kuin minulla, niin mitä hurjempaan kuntoon jokin järjestykseenpantava on päässyt, sitä syvempi on sen järjestykseenpanemisen tuottama tyydytys, joten ilman tuota valmiiksikylmennettyä olutta saattaisi kodinhengettären pakastimensulatuksen motiiveja melkein epäillä itsekkäiksi!
Totta, juuri noinhan se menee. Kun järjestykseenpantava asia on lähes ikijärjestyksettömyyden tilassa ja sitten sen panee järjestykseen, on järjestykseenpanija onnesta epäjärjestyksessä.
Niin, ja tottahan ne tarkoitusperät on itsekkäät; muutama irtopiste pahan päivän varalle ei ole kuin viisautta.
Oluita on muuten parikin, pitkä matka ja sitä rataa.
Vaan eipä taida Sydämen Valo huomata moisia huomioonosoituksia. Miehet kun on rakennettu vähän Sillä Tavalla etteivät huomaa ellei sano. Miehen pystyy viettelemään (ja samalla ilahduttamaan) parilla yksinkertaisella jipolla:
- Vie olutta
- Tee tämä ilman vaatteita
Pagisija: "Vaan mistä, oi mistä löytyisi se salskea urho, joka sulattaisi Pagisijan pakastimen? Runsaskätisesti hänet palkittaisiin oitis."
Voin kyllä tulla irrottamaan urheasti (urhokkaasti?) pakastimesi töpselin niin se alkaa sulaa ihan itsestään. Opastettu Tampereen kierros olisi ihan käypä palkinto. :)
Niin.
Teoista, vaan ei tyhjistä puheista se ystävä tutaan. Mutta minkälaisen pulman kohtaakaan pakastimen siivoaja pahimmoillaan:
Huurteisia pussukoita ja nyssäköitä joiden pakastusajankohdasta, saatika -sisällöstä ei ole viitettäkään.
Kaikki pahimmoiden kuivat ja huuruiset pussukat ja rasiat roskiin vaan ja raakasti.
Niin holjasti kotiutuu ylkä ja alkaakin kysellä, pakastetun umpisuolensa kohtaloa, kas kun se oli hänelle niin rakas muisto nuoruusajoilta.
ps.
Ajoin ohi kallioniemen ja Lemin säräpirtin kautta Verlan maailmanperintökohteeseen. Kalliomaalausta Elimäellä en katsonut, olisiko ollut mea kaiverrettu koukeroisesti hirvien viereen?
Korjaus edelliseen. Ne kalliomaalaukset olisivat olleet Anjalankoskella, Verlan koski on kuntaraja. Hienoa seutua, mutta vain kesäaikana niinkuin kaikki kesäjärvivehreämaisemat yleensä.
Toista on mun tekoselkoset, ne on ankeita aina.
http://www.tanssi.net/keskustelu/113/116469.html#t
Hei, sitä "arjen romantiikkaa" on kestänyt jo yli viikon. Josko tekisit paluuta nettiin...
Kyllä siinä Iina niin taisi käydä, että minä en malttanut odottaa sulatuksen huomaamista vaan ihan hetikohta piti se esitellä. Onneksi ei tainnut umpisuolta olla.
Mukavaa, että Muphy on palannut lomalta. Ihan juuri kohta tämä lähtee Kallioniemen ohi menevälle tielle, ajaa siitä vielä hetken matkaa, kääntää toisen vesitornin juurelta järven rantaan ja ihmettelee, kuinka polut nurmettuvat ja tiet kapenevat ja kylä tuntuu surulliselta ja elämä on jotenkin pientä ja yksinkertaista ja juuri siksi siin surullista ja samalla haikean suloista.
Iina tuossa aiemmin on ihan oikeilla jäljillä. Myöskin kuiva omppusiideri käy oluen lisäksi. Tai lämmin kraanavesi.