Miten ilahdutan ihmistä, osa tiesmones
Juttuhan on nyt niin, että unohtakaa vanhanaikaiset opetukset ja astukaa nykyaikaan: kuka jaksaa syttyä enää siitä, että ladellaan uskottavia kohteliaisuuksia, heitellään monimerkityksin silmällisiä ja nokkeluuksin ylistetään, ketä innostaa salakavalasti itsetuntoa silaavat kohteliaisuudet, kun on keksitty arki. Se itse elämä, se siivousta odottava koti oheistuotteineen kuten pyykit, tiskit, vanhentuneet pakasteet ja paksuun jäähän pakahtuva pakastin.
Tee näin: hankkiudu kukankastelijaksi sydämesi valolle hänen vuotuisen kaveriröpöttelyretkensä ajaksi, hoputa häntä matkaan, älä kysele vaan saattele hänet aidon kannustavasti junaan, hämmästytä näyttämällä, että naiset eivät motkota tahi kauttarantain kierrellen komennoi, tee hänen lähdöstään holjan notkea. Sillä aikaa, kun hän vielä hämmästelee, että eivätpä tosiaan pitäneetkään paikkaansa tarinat naisten asennevammaisuudesta, olet jo ryhtynyt siivoamaan hänen kämppäänsä, kastellut ne lupaamasi kukat, varovasti mitään siirtelemättä pyyhkinyt pölyt ja mietit jo, mitä varsinaista yllätystä voisit järjestää. Ja sitten sen keksit; taatusti ei ole hän pakastintaan sulattanut muutamaankaan vuoteen, avaat pakastimen oven ja voilaa. Siellä odottaa kymmensenttinen jäävuori muuraten hyllyt umpeen. Ryhdyt toimeen ja vihdoin kuusituntisen urakkasi jäljiltä heittelet vanhentuneet pakasteet roskiin, järjestät mummon marjarasiat sievään riviin ja jäät odottamaan sitä hetkeä, jolloin hän palaa. Vartavasten hänelle hyvinkylmennetyn oluen kanssa.
Kas näin se käy, arjen romantiikka.