Arkistojen kätköistä
Lapsi, peukaloa imeskelevä laiha, surkean ja anteeksi-että-olen-olemassa-näköinen ruttusukkainen tyttö katsoo totisena ja varautuneena kameraan. Sillä on uudet punaiset kengät, joissa on valkoinen rusetti ja se ajattelee, että ne kengät ovat maailman täyttymys. Se pitää veljeään kädestä, sillä on kaikki maailmassaan siinä. Kuvissa tyttö on aina vakava, seisoo vatsa pömpöllä ja katsoo kameraan alta kulmain. Paitsi yhdessä, jossa hän pitää pikkuveljeään sylissä. Siinä tyttö nauraa ja silmät ovat kuin tähdet.
Koulukuvissa tyttö on joka vuosi eri näköinen: hailahtelva, levoton mieli näkyy hiuksissa, vaatteissa, katseessa. Välillä tyttö näyttää vanhemmalta kuin koskaan ja yksinäiseltä, kuin ei kuuluisi joukkoon. Silti kuvissa on se sama kiltti tyttö, pelokas ja hyväksymistä kaipaava, nyt vain epäluuloisesti sen saamiseen suhtautuva.
Luokkaretki Ahvenanmaalle ja kuvissa tyttö, joka istuu opettajan vieressä innokkaana hakemaan hyväksyntää ja toisessa kuvassa kavereiden keskellä silmät nauraen, roolaten samanlaista kuin muutkin. Hän osasi toki miellyttää, jos halusi. Ja hän halusi, toisaalta taas ei. Kapina ja kiltteys painivat kuvien silmissä.
Vuodet pehmensivät kapinallista ja vahvistivat kilttiä. Tyttö käänsi kasvonsa aina ja toistuvasti tarvittaviin suuntiin, sinne, mistä hyväksymistä milloinkin sai. Hän hymyilee kaikissa kuvissa, hiukan teennäisesti tosin. Näkyy, ettei hän viihdy kuvattavana. Mitä nuoremmiksi kuvat tulevat, sitä enemmän niissä näkyy väkinäisyys. Kiltti tyttö temmelsi kasvamisen painia kääntämällä itsensä aina tarvittaville mutkille, hän ymmärsi ja jousti, kumarsi ja nieleskeli. Tahtonsa toisten taskuissa, mielessä kaipuu jonnekin, haaveet kätkettyinä hän oli luovuttamaisillaan kunnes ymmärsi, että onni ei tule toisten kautta vaan itse tekemällä itsestä itsensä näköisen. Yksi kuva erottuu kaikista muista: siinä tyttö on jo nainen, joka vapautuneen iloisena katsoo kameraan. Vaikka hän on kuin varjo, laiha ja hauras, hän on silti kuvassa melkein kaunis.
Sen jälkeisiä kuvia on vain muutama, nekin otettu vasten tahtoa, viran puolesta tai sukujuhlissa. Niissä näkyy seesteinen ilme, rauhalliset värit, pieni nainen selkä suorassa. Se katsoo niissä aina kameraan mutta silmissä ei ole enää epäluuloa. Tytöstä on kasvanut aikuinen, joka on nostanut katseensa. Kuvista katsoo nainen, joka on ymmärtänyt, että elämällä on häntä varten tarjottavaa, vain häntä.
Viimeisin kuva hänestä on viime kesältä, siinä hän seisoo maailman laidalla, tunturissa, hän on levittänyt kätensä, kuin halaisi maailmaa. Ja maailma halaisi takaisin. Ja sekin on mielikuva.
Digikuvissa on se huono puoli, ettei siivotessa vuosien päästä löydä alahyllyltä unohtunutta kenkälaatikkoa, joka odottaa sateista päivää.
Jälkipuheet
Niin. Parhaimpia ovat vanhat kellertävän ruskeat perhekuvat. Mökin pihamaalle on tuotu kammarista talon ainoat selkänojalliset tuolit ja pöytä. Ihmisten piti olla hiljaa ja liikkumatta jotta kuva onnistui, siksi kaikki perin totisia. Kädet olivat ongelmakohta, miten pitää niitä niin että ovat luonnolliseti mutta paikallaan? Törtevänä siinä seistiin ja osa istui katse kohti aurinkoa, (isäntäväki sai istua). Valokuvaaja puuhasi huppunsa alla ja katseli väkeä nurinpäin. Mitä pidempään toimitus kesti sen arvokkaammalta se tuntui ja sen parempi oli ottaa kunnon hinta tuosta toimituksesta.
Myöhemmin kun tuli oikeita filmikameroita ja mukuloita oli pihalla rivissä iso liuta, kaikilla kädet näpräsivät hameenhelmaa, katse ujosti alas sisäänpäin kääntyneisiin jalkateriin. Osalle tilanne oli uusi ja ensimmäin, joku tuli reviirille ja otti kuin palan sisimmästä, paljastaisiko kuva jotain syvältä sielun sopukoista?
Minä inhosin jo lapsena mekkoja ja hameita. Sitten johonkin sukujuhlaan äitee pakotti mekon päälle. Minä puolestani kieltäydyin valokuvista etorievussa. Niinpä kun tuli aika ottaa kuva suvun jälkikasvusta, minusta näkyy vain valkoisten sukkahousujen peittämät rimpulajalat, lakeerikengät ja jonkun aikuisen kädet.
Jotta se siitä kuvauksellisuudesta viisivuotiaana. Ei se oikein kivaa ole vieläkään, mutta kestän sen kuni naiset konsanaan.
Ihmettelin aina, miten pienetkin lapset ovat niin vanhan näköisiä, miten kaikki ovat niin totisia vanhoissa kuvissa, kunnes tajusin, että siksi juuri, kun se kuvaaminen kesti niin kauan. Hymyä oli heikompi pitää ylllä kuin totista naamaa. Nykyiset missit osaisivat kyllä kestohymynkin. Sekö hymyttömyys tekee pojasta ukon ja tytöstä akan. Vai vanhusten vaatteet, vai lyhyeksi kynitty tukka.
Tuli mieleen se Leinon runo: "Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo"
Minua ei saa valokuviin enää. Lakkasi saamasta silloin, kun minusta otettiin kuva, jossa seison muka kauniina ja ryhdikkäänä ja kuvassa näytän takakenoiselta pömppömahaiselta suohirviöltä
Oi mea/Mea; Sä oot kyllä hauska/ihana.
Oot mea/Mea ihan ihana ihminenen, varustettuna
hyvällä sydämellä ja varmaan monessa muissakin
jutuissa. Ainakin herkkäluontoisena Tapsukkana
olettaisin/toivoisin niin.
Oonko mä vähän kurko nyt. Luinkin kahteen kertaan, että ihmenainen ja kertaalleen, että ihminennainen. No ainakin sitä.
Oi mea/Mea, et oo kurko, vaan oot ilmeisesti
Martti. Sitäpaitsi telkkarista tuli kerran
dokkari, jossa sanottiin: Osa syntyneistä vauvoista on jonpaa/ sukupuolta ja se leikataan sillei
mea:lle voisin totee, et sen niin välii oo.
Mealle voisin vaikka kertoa rakkaustarinan.com
Olen itsekin hyvin herkkä ihminen ja myöskin
se (sivustakatselijatyyppi), mutta juotapas
mulle isod ruukud viinad, niin sillion käyttäydyn
rehvakkaastid/typerästid.
Ooksää Tapsu nyt taas tarttunud siihen ruukkuun.
Joo, aina, mutta nyt ne ruukud olivat
Bonanzaruukud (1,5L) ja ne on jo juodud empty.
Elikkä: kaikk on männt ja nyt on Pulteri-
kierroksen aika, joten sinne vain. Mutta
oot sä kuitenkin ihan ihana Mea, kuin
myös meakin.