En tiedä, inhoanko mitään kotityötä niin paljon kuin uusien perunoiden harjaamista. No ehkä herneenpalkojen silpomista yhtä paljon mutta sitä ei tarvi tehdä niin usein. Tai useinhan niitä uusia pottujakaan ei harjata mutta silti. Voiettä se osaakin olla luotaantyöntävää. Johtuneisiko tyrkky siitä, että alkuperheen vähäisimpänä osatekijänä se oli vastuualuettani koko kesän. Kehittelin harjaamiselle vastikkeita virikkeellistääkseni paristikin päivässä napsahtanutta keittiövelvoitetta. Aika hyvin toimi, kun kippasi perunat ämpäriin, karkeahkoa hiekkaa perään ja kepillä sitten veivasi. Hauskempaa, tosin kiellettyä, oli kaataa potut pesuvatiin ja päälle taas hiekkaa ja sitten pienet jalat sekaan survomaan. Nykyinen kaupunkikeittiön juuresharja on siis niin syvältä, siinä kun harjaa vaan rystysensä verille ja vettä ja kuoren hiutuleita roiskuu pitkin keittiötä ja perunatkin on niin kauan sitten äitimaan mullista nostettuja, ettei niistä kuori tahdo irrota, kyllä siinä tulee hiekkaämpäriä ikävä. Ei tosin ehken katsottaisi hyvällä, jos lasten hiekkalaatikolle menisin ämpäriin perunoita polkemaan.

Tosin se hiekkalaatiko kasvaa puolimetristä heinää, ettei se onnistuisikaan. Toisaalta heinän keskeltä ei näkyisi, että naapurin omituinen virkanainen polkee perunoita. Kolmaalta puhdasta olisi hiekka, sillä ei siinä naapurin kissa ole voinut käydä tarpeilla, kun ei ole hyvää kuoputushiekkaa. Eikä se kissa taida enää ulos päästäkään. Kissaparka.

Entäs muuten se herneenpalkojen silpominen: hidasta muutenkin ja vielä pitäisi hernematojakin varoa. Ja mitä ne, herramunvereni, ollenkaan maksavatkaan, melkein mansikoita ja onhan siinä nyt hyvänenaikasentään eroa. Mansikka on sentään mansikka ja sen nyt jotenkin ymmärtää, että se maksaa mansikoita. Mutta että herneetkin.

Ja porkkanat! Neljän porkkanan nippu 1.60!! Olisi edes lampaita, joille syöttää varret. Tai naattejahan ne ovat. Ihmeellistä sekin, naatteja, selkeät varret. Ja on sekin aika kelvottomasti suunniteltu vihannes, tai siis juures: hirveän pitkälti täysin jonninjoutavaa maanpäällistä vartta. Riittäisihän porkkanan maasta nostamiseen töpömpikin kahva. Kun ei ole lampaitakaan kaupungeissa. Tai itse asiassa en muista, söikö mummon lammas niitä edes. Mutta olisi voinut. Ainakin olisi ollut syytä, hyvää vihannesta.

Possu muuten söi kiltisti aina jäljelle jääneet perunat, sen possun tähden niitä niin julmasti piti aina keittääkin ja vaikka possu ei ollut niin nuuka sen kuoren määrän kanssa, veljeni oli ja eihän niitä veljen perunoita voinut erikseen paremmin pestä. Possun syytä koko perunankuorimiskammoni. Mutta ei silläkään helppoa ollut, joka joulukuussa tapettiin makkaroiksi ja kinkuiksi, joita kieltäydyin tietenkin syömästä, sentään koko kesä oltiin kavereita. Possunperunoita oli kiva survoa peukalon ja etusormen välissä: lits, lits, lits... Oli minulla lapsena yksinkertaiset huvit. Ilmankos olen tällainen. Onneksi nämä kaupan possunlihat ei ole elävästä eläimestä, jonkun kaverista. Nämähän kasvaa lihastamoissa. Suoraan katosta koukussa, olen nähnyt. Televisiosta.

Siitä en sano mitään. Television ohjelmista. Tosin en katsoisi kesällä vaikka olisi jotain katsottavaakin, joten ei olisi mitään sanomista, jos olisi katsottavaa.

No mutta hyvänenaika, olin vallan unohtaa: minulla oli saunan pesuhuoneen katossa ampiaispesä ja itse amppari kotosalla. Asuukohan ne muuten yksin? Kiruttuani hetken naisellisesti, kun ajattelin sellaisen asiaankuuluvaksi, suuntasin hierovan käsisuihkun eli painepesurin teelmykseensä. Poissa on nyt se. Hiukan se säälitti, sillälailla toisen koti tuhota mutta ei siinäkään mitään laitaa ole, että toisen saunaan sen tekee. Yhtenä kesänä samanlainen löytyi lauteiden alta. Miten ne sinne pesiänsä tekevät, eiväthän ne sentään mitään joutsenia ole.

Huomisesta alkaa helle. Ja minulla ei ole niille keleille mitään päällepantavaa. Tämä, jos mikä murheuttaa. Sitäpaitsi se on erittäin paradoksaalista.

Huolestuttavan joutavanpäiväistä sitä ihmisen päässä liikkuukin. Okei, naisen päässä. Toisaalta, liikkuu sentään. Huomenna lupaan ajatella jotain pintaa syvemmältä. Tosin huomenna saatan olla vähän masentunut. Tai kriisissä. Tai jotain.

Pienet on murheet virkanaisella.

Ja jos nyt oikein tulkitsen, niin talvella aivan olemattomat.

Kirjoitti: mea 07:55 | Jälkipuheet (31)

Elisan Sauli ja Pauli olivat Meanderiassa eilen asentamassa etäyhteyksiä, kun oli päässyt käymään sen etätyöyhteyden kanssa tällä kertaa sillä tavalla, että se putosi linjalta. Toki nostettiin pyynnöstä takaisin pystyyn muttei se silti halunnut yhteyttä muodostaa. Pudotus taas johtui jostakin liittymätyypin vaihdosta, josta kyllä kirjelmöitiin mutta eivät hokanneet tarkistaa, ettei sillä minun modeemillani uudentyyppistä yhteyttä edes pysty rakentamaan. Että turhan etäälle se jätti. Parisen kuukautta turhaan eestaas konetta kuljeteltuani kustannuspaikan pajalle [ainahan se siellä toimi, tietenkin] vihdoin tulivat kotiin katsomaan. Sekä kustannuspaikalta että Elisalta. Koska olemme positiivisia ihmisiä, emme tietenkään tässä ole rekkalamoimassa, olemme jopa sangen tyytyväisiä, sillä yhteys toimii taas ja luonnossakin Sauli ja Pauli olivat mukavia poikia. Aika paljon paremman näköisiä tosin [erityisen mukava oli katsella Paulin perään].

Intouduin syömään eilen uusia perunoita [siikliä] ja silliä ja sillihän on suolaista [tietenkin, sehän ui meressä] ja suola pukkaa silmien ympärille kahden kauppakassin kokoiset säiliöt: ei tarvinnut aamulla peiliin katsoa, silmien paikat kyllä tunsi katsomattakin. Eikä sieltä silmien raoista mitään olisi nähnytkään.

Eikä niissä olisi mitään näkemistäkään, kun väsyttääkin kuin pientä oravaa käpylehmäsavotan jälkeen, meni muuttokuorman kanssa häslätessä vähän päivä pitkäksi ja yö lyhyeksi.

Kirjoitti: mea 09:12 | Jälkipuheet (5)

En olisi puuttunut tähän Blogistanin kaduilta eilen riehumaan lähteneeseen Ruokolahden leijonaan, ellei AL:n ruokakolumni olisi kastanut sormeaan samaan soppaan. Oletan tämän olevan näitä sattumia sopassa, niitä, kun esimerkiksi puhut jostain ihmisestä, niin juuri se ihminen possahtaa jostain paikalle vaikkei olisi näkynyt aikoihin. Toisaalta nämä on niitäkin juttuja, joista mitenkään ei voi tietää, mikä on vaikuttanut mihinkin ja mitä sitten tai sitä ennen on tapahtunut ja mitä mahdollisesti on minkäkin asian taustalla kenenkin toimesta. Yhtäkaikki, asioilla on taipumus olla puolensa ja puolensa, joista ulkopuolinen ei tiedä kuin sen, mikä sen annetaan tietää. Minä en oikein pidä siitä, että lyödään heti, kun joku liikkuu ja vaikka ei liikkuisikaan ennen kuin tiedetään asioiden kaikkia haaroja. Ja vaikka tiedettäisikin, niin tiedetäänkö sittenkään. Mistä kukaan ulkopuolinen voi tietää, mitä kaikkea mihinkin liittyy. Mutta mistäs minä kolmaalta mitään tiedän, minähän olen niitä, jotka syö ruokansa natisematta vaikka se olisi vähän jäähtynyttä ja huonoakin ja kysymykseen "Maistuiko?" vastaan aina hymyillen, että "Kyllä kiitos joo maistui" vaikkei olisikaan. Natisen sitten jälkeenpäin asiaan mitenkäänn kuulumattomille tahoille. Onhan sekin väärin. Se natiseminen väärille ihmisille ja sekin, ettei anna palautetta sinne, missä siitä voitaisiin ottaa opiksi. Neljäältä onhan se niinkin niin, että jos joku maksaa mansikoita, niin pitäisi sillä saada sitten niitä mansikoita mutta viideeltä taas jollekin vähäisemmälle ihmiselle kookaupan pirkkahillokin on tuloihinsa nähden arvokasta ja suhteessa hänenkin kuuluisi saada suhteellisen hyvää eikä sanoa, ettei voi vaatia, kun ei paljon maksakaan. Maksaahan se, suhteessa yhtä paljon. Ellei enemmänkin. Kuudeelta minua kuitenkin riipii aina, kun porukalla lyödään löylyä. Mutta älkää minusta välittäkö, minähän olen aina häviäjän puolella peleissäkin. Tosin nyt en tiedä, kumpi on se häviäjä. Vai onko kumpikaan? Vai vedätetäänkö meitä kuin pässejä narussa? Seitseeltä, onhan tämä netti aika voimakas väline ja on hyvä katsoa, kenelle kettuilee. Ilman nettiäkin.

Juhannuksena sen verran pyörähdin liikenteessä, että huomioin karavaanareiden ja asuntoautojen invaasion koettelevan itsekunkin pärekerrointa. Jokaisen autojonon keulilla ajeli jompikumpi ja jos liittymästä sellainen pyrki tielle, niin eiköpähän tuo pökännytkin itsensä jonon kärkeen väkisellä. Ei sillä, ettei sillä siihen olisi vapaus mutta lienisikö mahdoton ajatus odottaa isompaa rakoa, ei siihen monasti menisi kuin muutaman auton odottelu. Kyllä sinne perään ihan varmasti pukkaa melko pian omakin jono. Ennen oli karavaanit ja -vaanaritkin toista, jotenkin herttaisempia.

On se niin väärin, kun niin moni asia on niin huonosti vaikka voisi olla paremminkin. Esimerkiksi telkkarista voisi tulla vaikka jotain katseltavampaa näin kesällä. Onneksi edes jotkut jaksavat olla aina yhtä hyväntuulisia ja positiivisia.

Kirjoitti: mea 08:01 | Jälkipuheet (13)

Juhannus onnellisesti takana, paitsi niiltä kymmeneltä, joiden viimeinen se oli. Ja niiltä sadoilta, ellei peräti tuhansilta, jotka riitelivät, tappelivat, hermostuivat naapurimökin möykkäämiseen, loukkaantuivat, kärsivät hyttysistä, tunsivat ahtaan paikan kammoa 15 neliön mökissä serkun kummin kaverin 8-henkisen pesueen vieraina, ajelivat neljääkymppiä ruuhkissa ja hikisinä ja väsyneinä ja huonosti nukutttujen öiden jälkeen jäsenet kolottaen päätyivät tänään töihin kertomaan työkavereille, kuinka oli hienoa taas käydä maaseudun rauhassa päätä lepuuttamassa.

Entisessä työpaikassani ihmiset lajiteltiin sen mukaan, miten lomansa vietti: jotkut olivat erityisen hanakoita aina perjantaisin ohimennen mainitsemaan, kuinka on taas kiire, kun pitää mökille mennä ja kaupassa käydä ja sitä ja tätä hankkia. [Mikä saa muuten edelleenkin ihmiset ryntäämään sankoin joukoin kesähuussien, köhivien kaasuhellojen ja kantovesien pariin hyvinvarustelluista älykodeistaan.] Samaiset mökin omistajat sitten puoliääneen paheksuivat ihmisiä, jotka matkustivat ulkomaille Suomen kesästä ja matkustavaiset taas katsoivat säälien mökkiläisiä. Loput, vähemmän varalliset saivatkin viettää kesänsä miten lystivät, sillä heitä ei edes noteerattu kunnon ihmisiksi. Aina löytyi niitäkin, jotka suunnittelivat lukevansa vihdoin tänä kesänä ne kaikki kirjat, joita ei talvella ehtinyt, pesevänsä koko huushollin matot, pilkkovansa mökille puita varastoon, raivaansa vihdoin perintömetsän takamaan ja rakentavansa sinne piilopirtin, jossa voi rentoutua savusaunan jälkeen, käydä kokemassa verkot, poimimassa metsämansikoita ja pyöräyytävänsä piirakan ja tervata veneen heti sen jälkeen, kun on käynyt mustikassa ja säilönyt punajuuret, sienet ja nostanut perunat ja savustanat ne saamansa runsaat kalasaaliit. Niin ja tietenkin tyhjentäneet hyyskän.

Toiset ne ehtii vaikka mitä. Minä en ehtinyt juhannuksena kuin saunoa ja nukkua ja syödä ja Samikki on sillä välin tekaissut Blogilistalle yhtä ja toista. Moisen työn jälkeen voisivatkin nyt kaikki vanhan pamauksen ja listan käyttäjät vihdoin heittää ne unhoitukselaan ja nauttia nykyajan mukavuuksista.

Kirjoitti: mea 09:22 | Jälkipuheet (4)

Muistikuvani siitä, että minulla on omistuksessani Mora-puukko piti paikkansa, tosin terä hiukan ruosteessa mutta hyvässä iskussa kuitenkin. Tupeton puukko rannetta vasten lähimetsään hiipparoidessani ajattelin, että tullapa nyt raiskuri, niin näyttäisin sille närhen. Nimittäin joku outolintu metsässä hämmentävän pelottomasti melkein käden ojentaman päässä visersi, isohko ja ruskeahko mutta niinhän ne aika monet. Heti metsäydyttyäni huomasin tehneeni muutaman virhevalinnan; sortsit, toppi ja sandaalit eivät olleet varsinaisen sopivat risukossa, hyttysekössä ja nokkosekossa liikkumiseen. Lisäksi se oli aikomukseni kannalta turhaakin, sillä sisemmällä metsässä ei kasvanut riittävän pieniä koivuja ja pihlajavihta kuulosti hivenen teennäiseltä.

Sen sijaan metsässä oli lihanhimoisia itikoita valtavasti. Liekö muuten hyttysparvilla pienikin reviiri, nämä nimittäin tuntuivat kohtaavan ihmisen ensimmäistä kertaa ja himo oli sitä kautta tietenkin ymmärrettävää. Muistinkin taas, miksi kesäillat maalla järven rannalla auringonlaskua katsellen eivät niin mukavia olleetkaan: hyttyskierukka haisee ja käryää ja vastavihdotun ihon öljyäminen ja offaaminen on iljettävää. Sääret nokkosen polttamina ja niska paukamilla mutta toivottavasti punkittomana rantauduin metsästä ja riivin lopulta vihdakset lenkkipolun vieriltä isojen koivujen juurikasvuisista typpäistä ja uskottelin tekeväni samalla metsänhoidollista hyvää.

Niputin riipimykseni vasta kotona ja vihdoin syntyi halajamani vasta. Ei hullumpi ottaen huomioon, että vasta ensimmäinen vasta syntyi kätösistäni vihdoin ja juhannuksen jälkeen voin muistella, kuinka vasta vihdoin.

Juhannuksena mennään ensin saunaan ja sitten vasta sytytetään kokko mutta varovasta menettelystä ei kannata tinkiä. Ja sitten vasta syödään.

Turvallista ja kunkin haluamanlaista juhlaa itsekullekin. Mutta waroituxein:

Enämbi viina saattaa ihmisen tompelixi, wiisaat willidze ja hullut teke vielä hullummax, turmele taidon, sytyttä hecuman, saatta capinan ja punaiset silmät: teke köyhäxi ja kiwuloisexi, ilmoitta salaisuudet, kohoitta Jumalan wihan, ja saattaa cadotuxen. Sen tähden ei yxikän pidä juoman enä cuin tarpeexi ja terweydexi. Juoda myös ilo picarit, eli iloxi ystäwällises cocouxis ei ole kielty, cosca ylönpaltisus estetyxi tule, ja taito, tieto ja ymmärrys talles on, ja wircans töihin sovelias. Pitä siis waari otettaman, ettei yxikän määrä mital ja ylönpaltisudel pacota ja yllytä toistans (erinomaisesti Nuorucaisia ja waimo wäke, ja ei yhtäkän) ylidze sen Jumalisen tahdon, woiman, terweyden ja cunniallisuuden.

Selityxet Joca-Päiväisten Huomen-Ehto- ja Ruocalucuin eli Siunausten yxinkertasil Saamoil edespannut Laurentius Petri Aboico Minist. Verbi Dei in Loimi-Joki. A. 1644.

Kirjoitti: mea 08:22 | Jälkipuheet (11)

Kaupunkilehti Tamperelainen kertoo [Ilkka Luoma 22.6.05] blogeista. Juttuun liittyvässä kuvassa hyvin nuoren näköinen henkilö katsoo ruutua ja alla lukee:

Kohta blogit saavat suosikkilistansa, jolloin niillä aletaan tehdä rahaa.

Kirjoitti: mea 18:48 | Jälkipuheet (6)

Tarinat vetoavat minuun aina ja siksi kai liitän lihaa rangan ympärille pieneenkiin uutiseen tai ilmoitukseen. Tarina kehkeytyy vaistomaisesti ja lihottaa asiaa niin, että joskus on vaikea hahmottaa alkuperäinen asia hötöstä, jonka mieli ehti jo ympätä sanojen väliin. Liekö samasta syystä vaikeuksia kirjoittaa lyhyesti asia vain ytimeltään paisuttamatta olennaista vain paisuttamisen vuoksi. Parhaimmillaan tarina on kuitenkin silloin, kun lyhyesti sanoo paljon, kun muutamaan sanaan saa mahtumaan kuukausia ja vuosia. Joskus seisahdun lukemaan kauppojen ilmoitustauluja ja huomaan tarinoivani itselleni. Ilmoitus on kuin novelli ja ilmoitustaulu kuin novellikokoelma.

Seppänen [via The nonist] innoitti yrittämään omia kuuden sanan lyhyttarinoita.

Tavallisia tarinoita. Osat 1-8:

Haetaan kesäfestareille reissuseuraa. Autoillaan ja telttaillaan.

Myydään käytetty Sopu-teltta. Ostetaan kaksosten vaunut.

Vaihdetaan hyväkuntoiset kaksosten vaunut kahteen pinnasänkyyn.

Ostetaan omakotitalo ja farmari-Volvo. Kaikki huomioidaan.

Myynnissä omakotitalo ja tilava perheauto. Kiire.

Vuokrata halutaan tilava kaksio läheltä koulua.

Yh-äiti hakee raitista, avaramielistä miestä tositarkoituksella.

Mies vailla aitan polkua ja emäntää.

Kirjoitti: mea 07:00 | Jälkipuheet (19)

Sisäinen järjestysmieheni on aina sanonut, että asioiden pitäisi olla loogisesti paikoillaan ja jotenkin linjassa ja ymmärrettävissä. Ainakin omassa ymmärryksessäni. Omassa järjestyksessäni, minun silmissäni, mikä ei aina vastaa muiden maailman tilaa tai järjestystä. En saa rauhaa ennen kuin ymmärrän, miksi joku juttu on niinkuin on. En usko, jos vaan sanotaan, minun pitää ymmärtää, hamuan tietää. Jos mahdollista, tahdon saada tietää, mitä oli ennen kuin oli näin ja miksi se muuttui. Janoan oivaltaa kokonaisuudet ja yhteydet ja miksi joku vaikuttaa olevan jotenkin ja onko se oikeasti niin. Sisäisen harmoniani kannalta olisi suotavaa, jos isot ja silmiin hyppäävät asiat olisivat suorassa vaikka silloin koko muu maailma olisikin vino. Silmäni yrittää vääntää todellisuutta suoraan vaikka se olisi oikeasti vino. Sisäinen järjestysmieheni haluaa asioiden olevan järjestyksessä vaikkei toisaalta haluakaan.

Siksi olen ymmälläni, kun entinen tarkka ja maailmastaan kaiken aikaa tietoinen minuuteni on hukannut tärkeysjärjestyksentajunsa: en saa rauhaa, jos vaikka taulut eivät ole silmäänkäyvässä asetelmassa mutta pystyn hyvinkin unohtamaan elintärkeiden asioiden sijainnin jopa päiviksi. Huoletonna nukun tietämättä, että minulla ei ole tietoa pankkikorttini olinpaikasta mutta en saa unta ennen kuin taulut ovat harmoniassa. Pystyn unohtamaan, missä käytin viimeksi rahapussia mutta en pysty tyhjentämään mieltäni siltä, että huonekalut eivät ole jotenkin vaan oikein tai tavarat hyllyssä mieltä rauhoittavalla tavalla.

Yrittääköhän sisäinen järjestyksenvalvojani kertoa jotain, kun viikonloppuyönä kaksi taulua putosi seinältä juuri, kun ne mielestäni vihdoin olivat löytäneet oikeat paikkansa. Seuraavana yönä se pudotti kylpyhuoneen seinältä telineen. Miksi muuten tavarat putoilee öisin tai muuten peljästyttävin tavoin, mahdollisimman paljon sydäntätykyttävin metelein. Eilen se joku pudotti parvekkeen kaihtimen, kun nukuin päiväunia ja pelsätyin pahanpäisesti.

Josksu kirjoitan kirjaimet väärinpiän, enkä edes huomaa niin tehneeni. Siäsisellä [sic!] silmällä se on silti oikein.

Kirjoitti: mea 10:28 | Jälkipuheet (3)

Onko tuo portti auki vai kiinni? Minusta se oli puoliksi kiinni, kertooko se jotain minusta? Mutta mitä? Onko se kiinni sisältä vai ulkoa katsoen? Jos ajattelisin, että se on puoliksi auki, voihan sekin olla negatiivista, jos itse on sisällä eikä haluaisi ketään sinne? Riippuu siis, miltä puolen asiaa tarkastelee.

Mikään asia ei ole mustaa ja valkoista.

Joskus on hetkiä, että selkeästi tajuaa, mikä portti pitää aukaista nähdäkseen paremmin, päästäkseen jonnekin, päästääkseen jonkun tulemaan tai itsensä sisään. Ei portteja voi aukaista väkisin, ennen aikojaan. Ne aukeavat itsekseen, kun niiden aika on kypsä aueta. Eikä minkään portin taakse voi katsoa ilman portinvartijan lupaa.

Omien porttiensa aukaisija on ihminen itse, oman porttinsa vartija ja luvan antaja. Lohdullista. Ja pelottavaa.

Kirjoitti: mea 08:03 | Jälkipuheet (9)

Mies kävelee viisi tuntia päivässä valkoinen puku päällä, stetsoni päässä, tosin sateen jo hieman lerpsauttama lieri surullisesti kupruillen. Hän on matkalla Tharsiksen ylängöllä sijaitsevalle Olympos Mons -tulivuorelle. Matkan etenemistä voi seurata kartalta ja matkaajan mietteitä päiväkirjastta. Onkohan pojalle kukaan kertonut, että ei taida olla nyt ihan oikealla tiellä, hän nimittäin kävelee paikallaan Tuomiokirkonkadulla. Joku taitaa kokeilla omia rajojaan. Ja katselijan. Tai ehkä nyt olisi puhuttava taiteen kokijasta. Taiteen rajojen kokeilemisesta? Tai huumorintajun, nimittäin viereinen Stokka antaa kävelijän ostaa matkaevääksi henkilökunnan hinnalla näkkileipää. Leipähän se tunnetusti miehen tiellä pitää.

Kyllä nyt käy sääliksi rikkaita ja joutilaita, kun Rukalla on 20 astetta lämmintä ja kesärinteen lumi on vetistä. Mutta eipä hätää, saksalainen lumitäristin tamppaa rinteet koviksi ja päälle levitellään vielä, jotain fosf... no jotain ainetta, joka estää tykitetyn tekolumen sulamisen ja kas näin ei ole enää ongelmaa. Voikin sitten stressitönnä taas talvella lähteä aurinkoisiin maihin täältä lumen ja jään keskeltä, että ehtii taas kesällä laskettelemaan. Olisihan se jotenkin liian tavallista lasketella talvella ja pitää kesää kesällä. Pitää rikkoa rajoja. Kerta.

Tämä kesä näyttäisi olevan muutenkin niitä kesiä, kun ei ole mitään rajoja millään. Ei rusketusrajoja ainakaan.

«Let your Mea flow.» Tee sinäkin oma sloganisi. [via Shine]

Kirjoitti: mea 12:12 | Jälkipuheet (37)

Poika oli Lähes onnellinen mies antaessaan koulun oven painautua takanaan itsekseen kiinni. Äsken vielä lapsi, nytkö pitäisi tuntua aikuiselta. Lopullisesti. Hän kuulosteli itsessään aikuisuuden ääntä, tuntuiko se siltä kuin hän oli odottanut. Vapaus. Koulu takana, elämä edessä. Hän oli lähtenyt juhlasalista heti Suvivirren loputtua. Hiukan haikeana, tuntuisiko kesän alku koskaan enää tältä. Seuraavan kerran poika kuulisi virren vasta joskus kymmenen, viidentoista vuoden päästä, kun olisi ensin täyttänyt unelmansa, löytänyt paikkansa elämässä ja istuisi esikoisensa kevätjuhlassa. Ei hän elämäänsä niin pitkälle kuitenkaan miettinyt nyt, seisoi vain portailla katsellen taivaalle, joka täyttyi tummien pilvien uhkavaatimuksilla ja hänen mielessään häivähti odotus. Poika rakasti ukkosia, sähköntuoksuista, kirpeän raikasta, kevyttä ilmaa ja sitä pelottavaa kauneutta, kun Taivas lyö tulta. Raskaan lämmin ilma olikin jo muutaman päivän kietonut hänen levottoman mielensä lempeään syleilyyn ja ankea betonilähiökin väreili kuumuutta kuin Paratiisi. Lähestyvä ukkonenkaan ei kauan jaksanut pojan poukkivaa ajatusta pitää hetkessä, sillä hänen mielensä täytti tietoisuus, että edessä on Pitkä kuuma kesä ja hän halusi jokaisen puraisun maistuvan ensimmäiselle. Poika halusi nähdä maailman tänä kesänä, hänen päässään takoi vain Reise, Reise. Hän halusi tien päälle, hän halusi haistaa asfaltin, tuntea tuulen ja antaa elämän hyväillä, Moottoritie on kuuma ja se kutsui häntä. Hän halusi nähdä, oliko Blue cafe niin sininen kuin hän oli sen mielikuvissaan maalannut. Hänellä oli kiire elää. Aikuisuus sai hetken odottaa, Lapin kesä kutsui.

[Kesähansikas heitettiin JukeBlogimiehen taholta.]

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

Eino Leino / Vesa-Matti Loiri: Lapin kesä.

Kirjoitti: mea 08:40 | Jälkipuheet (6)

On se tarkka kaveri. Luulin, että olisi lähellä täydellistä suoritusta, kun se eilen aamutuimaan järjesti minut pyörällä ohittamaan kävelijän samaan aikaan, kun vastaan porhalsi pyöräilijä ja tämä kaikki juuri matkan kiperimmässä alikulkuun sukeltavassa mutkassa. Ajattelin, että tästä ei Murphyn suoritus enää parane, se vaati jo melkomoista aikatauluttamista. Mutta väärin luulin: kun mankeloitsin illalla kotioppäin, oli pyörätien kapeimmassa kohdassa edessäni hitaasti etenevä mummu ja kahden puolen mummua koltiaiset täyttäen rintamana tien laidasta laitaan. Jarrailin ja pirittelin kelloa varovasti ja olin juuri ohittamassa taakseen vilkuilevaa mutta ei aikomuksenakaan väistämistä suunnittelevaa laitimmaista poikaa nurmikon kautta, kun vastaan pyöräili kylpärä silmillä tuhattajasataa ketään väistämätön maantiekiitäjä. Samaan aikaan liittyvältä pyörätieltä isä, äiti ja kaksi pikkupyöräilijää paukahtivat balettiin rintarinnan huomioimatta edessään olevaa hässäkkää, koska vanhemmat keskittyivät vahtimaan apupyöräileviä tenaviaan. Koko yhdeksän ihmisen kohtaaminen muuten autiolla pyörätiellä. Mikä logistiikan taidonnäyte.

Olisi luullut, että Murphyllä menee kaikki aika autoilijoita vahdatessa, kun pitää järjestää 200 kilometrin matkan ainoa pappatunturi ohitettavaksi hetkellä, jolloin vastaan tulee rekka, joka joutuu ohittamaan samaan aikaan polkupyörää. Ja kaikki neljä kohtaamaan tasan yhtäaikaa tiellä, joka on ollut autio viimeiset viisikymmentä ja jatkuu autiona ja hiljaisena seuraavat sata kilometriä.

Loppuaika meneneekin Murphyltä järjestellen ennenkokemattomia mutkia mitä suorimpiin teihin. Paitsi mitä nyt päivittäin puhdetöinään kääntää tuulet vastaan, pyöräilit minnepäin tahansa.

Lakikokoelmaan lisäisin Mean liikennelain: Juuri, kun olet pitkällisen kyttäämisen ja henkeäpidätellyn ohitukseksen jälkeen päässyt rekan eteen, se kääntyykin sivutielle. Ja korollaari: Jos et ohita sitä ja ajattelet sen kohta kääntyvän, se ei käänny.

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (5)

Iina kertoo edellisen kynäelmän kommentissa, että "Meilläpäs tuoksuu koko puutarha mäntysuovalle. Madot ei siitä tykkää ja minä tykkään siitä että madot ei siitä tykkää."

Sanat puutarha ja mäntysuopa ja madot kirvoittivat heti kesämielen, oikein tunsin suopaisen tuoksun nuhaisessa nenässäni. Nimittäinhän mäntysuovalle tuoksuva matoinen puutarha on kesyyden huippu.

Mato vatussa on muuten inhuuden melkein huippu. Vattujen syöntikin on niin hidasta, kun joka vattu täytyy tarkistaa madottomaksi.

Kirjoitti: mea 11:35 | Jälkipuheet (18)

Hitsinhitsi: löysin Nanoel-merkkisen vartalon kiinteytysvoiteen kaapistani. En. En ole ostanut sitä. En ikinä kuhna kullan valkeana ostaisi niin kallista voidetta. Enkä sitäpaitsi usko voiteiden kiinteytysmahtiinkaan. Kuinkakohan monta prosenttia kiinteämpi minusta tulee, elämme jälleen jännittäviä aikoja. Hyvälle se kuitenkin tuoksuu ja lotraankin sitä kropalleni aamuisin reippaahkonlaisesti nautiskellen ylellisvoiteen gingko bilopa ja ylang ylang -tuoksuista ja hivelevästä viileydestä välittämättä prosenteista juuri sillä siunaaman nautinnollisella hetkellä. Että se osaakin tuoksua hyvälle ja tuntua sametilta ja koiranpennun korvan pehmeältä.

Mitä ei tee Meanderian huonesisäinen ilmasto nyt, koska eilen erheydyin paistamaan lohta, koska valaistuin päivänä eräänä lohikalan terveysvaikutuksista. Virhe oli grillata lax keittiön toimenpidepöydällä mutta olin pakotettu, koska jatkojohto piti ottaa parvekkeelta muuhun käyttöön viime viikolla, kun käänsin sisustusta 180 astetta ja siinä kävi sitten niin kuin aina, mikään ei täsmännyt. Siirtely sitten osaa haiseuttaa kämpän!

Onneksi Nanoel helpotti aamuoloa, virkisti kuivahtanutta olemusta ja kiinteytys tuntuu jo tukassa asti. Miksikähän tukka on aina hyvin juuri sinä aamuna, kun on vihdoin päättänyt tilata parturin.

Kalapuikot ei muuten haise. Saako lohta kalapuikkoina? Jos tykkää kalapuikoista, niin voiko kutsua itseään neuleblogiksi?

Aamulla taulut näyttivät väärin asetelluilta, piti siirtää niitäkin.

Kesä se on täälläkin. Ei jaksa ajatella.

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (12)

Mitä voi sanoa silloin, kun kipinä katoaa. Mitä voi sanoa silloin, kun olisi toivonut liekin palavan ikuisesti. Mitä voi sanoa, kun on surullinen. Mitä voi sanoa, kun on onnellinen siitä, että löytyy kuitenkin kunnioitus, löytyy ymmärrys, löytyy avara mieli, joka antaa elämälle tilaa.

Mitä muuta voi kuin kunnioittaa ihmisiä, jotka kunnioittavat toisiaan riittävästi, jotta eivät satuta enempää kuin sattuu muutenkin. Elämä satuttaa mutta siitä voi oppia selviämään pelkillä mustelmilla, ilman pysyviä vaurioita.

Mitä muuta voi kuin toivoa olleensa väärässä. Rakkauden jälkeen voi olla ystäviä, jos luottamus säilyy, jos ei satuta, jos kunnioittaa toista eikä unohda kunnioittaa myös itseään. Myönnän. Se on mahdollista.

Toivon olevani tällä kertaa oikeassa.

Kirjoitti: mea 08:22 | Jälkipuheet (16)

Viikonloppuna Martti ahmi kilometrejä ahnaasti. Hiukan liiankin, sillä eksyimme metsäteille puuttuvien viitoistusten seuraamuksena. Olisi taas tottavie ollut tarvetta GPS:lle. Sanasen sanoisin kyllä poliisienkin toiminnasta; että viitotaan viaton autoilijatarparka ilman mitään ohjesanasta tahi opastusta, että ajele vaan tonne suuntaan ja sitten siellä suunnassa ei ole mitään viitoitetta, että mistä sieltä on tarkoitus päästä sinne, minne oli menossa. Aikani yksinäisiä metsäteitä tutkittuani tulin johtopäätelmään, että tännepä ei olekaan kukaan muu, kappasvaan, menossa eikä sieltä tulossakaan, joten minun täytynee olla väärässä paikassa. Ja eikun ympäri ja takaisin ja naisenlogiikalla siihen suuntaan, josta autoja eniten tulee. Mistä minä saatoin tietää, että kaupunkiin käännytäänkin sinne vielä pienemmälle tielle, jonne osoittaa auringon ja ajan haalistama viitta kertoen jostain tehtaasta. Kaikki muut tuntuivat tienneen. Mahtaneisikohan se kirjainlyhennelmäkään sen ollut tiennyt. Epäilen.

Päästyäni takaisin asfaltoidulle isolle reitille, painoin kaasua pohjempaan ja huomasin sitten tulleeksi keksineeni Martista vakionopeudensäätimen: maastolenkkitossun tarranauha napsahti niin tiukasti kiinni keskikonsolin mattoon, että en saanut jalkaa nostettua kaasulta. Piti pujottaa jalka sandaalista ja nyhtää kenkä käsin irti. En suosittele.

Mutta matkalla on mukavaa. Parasta on kuitenkin tuntea olevansa perillä.

Kirjoitti: mea 09:34 | Jälkipuheet (13)

Meanderiassa kun aletaan jostain tykkäämään, niin meillä ei ole sitten mitään tolkun määrää. Meillä soitetaan samaa uudestaan ja uudestaan. Eikä kyllästystä näy.

1) Rammstein : Amerika [video]
2) Hector : Olen nielaissut kuun
3) ja Jos sä tahdot niin
4) Leonard Cohen : Dance Me To The End Of Love
5) ja I'm Your Man
6) Sir Elwood : Varjoissa vapaan maailman

Kaikki on jo haastettu, joten minä vain kiitän. [Kiitos Elina ja b.]

Kirjoitti: mea 11:14 | Jälkipuheet (6)

Lapsi, peukaloa imeskelevä laiha, surkean ja anteeksi-että-olen-olemassa-näköinen ruttusukkainen tyttö katsoo totisena ja varautuneena kameraan. Sillä on uudet punaiset kengät, joissa on valkoinen rusetti ja se ajattelee, että ne kengät ovat maailman täyttymys. Se pitää veljeään kädestä, sillä on kaikki maailmassaan siinä. Kuvissa tyttö on aina vakava, seisoo vatsa pömpöllä ja katsoo kameraan alta kulmain. Paitsi yhdessä, jossa hän pitää pikkuveljeään sylissä. Siinä tyttö nauraa ja silmät ovat kuin tähdet.

Koulukuvissa tyttö on joka vuosi eri näköinen: hailahtelva, levoton mieli näkyy hiuksissa, vaatteissa, katseessa. Välillä tyttö näyttää vanhemmalta kuin koskaan ja yksinäiseltä, kuin ei kuuluisi joukkoon. Silti kuvissa on se sama kiltti tyttö, pelokas ja hyväksymistä kaipaava, nyt vain epäluuloisesti sen saamiseen suhtautuva.

Luokkaretki Ahvenanmaalle ja kuvissa tyttö, joka istuu opettajan vieressä innokkaana hakemaan hyväksyntää ja toisessa kuvassa kavereiden keskellä silmät nauraen, roolaten samanlaista kuin muutkin. Hän osasi toki miellyttää, jos halusi. Ja hän halusi, toisaalta taas ei. Kapina ja kiltteys painivat kuvien silmissä.

Vuodet pehmensivät kapinallista ja vahvistivat kilttiä. Tyttö käänsi kasvonsa aina ja toistuvasti tarvittaviin suuntiin, sinne, mistä hyväksymistä milloinkin sai. Hän hymyilee kaikissa kuvissa, hiukan teennäisesti tosin. Näkyy, ettei hän viihdy kuvattavana. Mitä nuoremmiksi kuvat tulevat, sitä enemmän niissä näkyy väkinäisyys. Kiltti tyttö temmelsi kasvamisen painia kääntämällä itsensä aina tarvittaville mutkille, hän ymmärsi ja jousti, kumarsi ja nieleskeli. Tahtonsa toisten taskuissa, mielessä kaipuu jonnekin, haaveet kätkettyinä hän oli luovuttamaisillaan kunnes ymmärsi, että onni ei tule toisten kautta vaan itse tekemällä itsestä itsensä näköisen. Yksi kuva erottuu kaikista muista: siinä tyttö on jo nainen, joka vapautuneen iloisena katsoo kameraan. Vaikka hän on kuin varjo, laiha ja hauras, hän on silti kuvassa melkein kaunis.

Sen jälkeisiä kuvia on vain muutama, nekin otettu vasten tahtoa, viran puolesta tai sukujuhlissa. Niissä näkyy seesteinen ilme, rauhalliset värit, pieni nainen selkä suorassa. Se katsoo niissä aina kameraan mutta silmissä ei ole enää epäluuloa. Tytöstä on kasvanut aikuinen, joka on nostanut katseensa. Kuvista katsoo nainen, joka on ymmärtänyt, että elämällä on häntä varten tarjottavaa, vain häntä.

Viimeisin kuva hänestä on viime kesältä, siinä hän seisoo maailman laidalla, tunturissa, hän on levittänyt kätensä, kuin halaisi maailmaa. Ja maailma halaisi takaisin. Ja sekin on mielikuva.

Digikuvissa on se huono puoli, ettei siivotessa vuosien päästä löydä alahyllyltä unohtunutta kenkälaatikkoa, joka odottaa sateista päivää.

Kirjoitti: mea 08:22 | Jälkipuheet (10)

Kuka selittäisi, miten on mahdollista, että kun siirtää hyllyjä seinältä toiselle, niin tavarat ei mahdukaan enää kämppään. Hyllyjen siirto tietenkin siirtää huonekalut ja pikkutavarat mutta silti. Samat neliöt ja tasot siinä alla edelleen on. Mikään ei enää tunnu olevan sopiva eli mahtuva eli silmää hivelevä. Ymmärtäisin, jos paikatta olisi jäänyt se ruma pöytälamppu, jota olen aina inhonnut mutta en ole kehdannut heittää poiskaan. Mutta kun neljä muovikassillista päätyy roskiin, viisi kellariin, komeroihin kaksi pesuvadillista tavaraa, vaatehuoneeseen yksi lipasto, kellariin vanha radio ja yksi lipasto ja yksi matto. Silti uusi järjestys ei näytä sanottavasti väljemmältä. Tai itse asiassa näyttää liiankin väljältä, jotenkin kummalliselta. Mutta en kyllä siirrä niitä takaisinkaan.

Mikä saa ihmisen säilyttämään kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Mikä saa päivästä toiseen katselemaan esinettä, joka on ruma, jonka pääasiallinen tarkoitus on vain kerätä pölyä ja joka ei edes toimi. Mikä saa keräämään esimerkiksi vanhoja silitysrautoja heti, kun jostain on perintönä saanut pari. Tai nukkekokoisia kahvikuppeja. Tai puisia mäyräkoiria. Tai säilyttämään ikiwanhaa radiota. Voi miten taivaallisen vapauttavaa oli luopua niistä. Tai no. Luopua ja luopua, ne ovat nyt kellarissa, täytyy varoa, etteivät taas kohta hakeudu takaisin.

Purkamisen, siirtelemisen ja uudelleen kokoamisen ansiosta pudotin itseni pois netistä. Hetken tunsin suunnatonta vapauden tunnetta. Että tällaistako se elämä olisi, se ihan oikea elämä.

Mitähän fengshuilaiset sanoisivat touhuistani. Tai zykologit.

Kirjoitti: mea 09:21 | Jälkipuheet (16)

Kato nääs.

Kirjoitti: mea 13:14 | Jälkipuheet (5)

Jokainen elämän kolhima tietää, että tukea tarvitsisi eniten silloin, kun sitä ei itse osaa tai ymmärrä tai jaksa pyytää. Kai meistä jokainen on viettänyt omat synkät hetkensä otsa nojautuneena kylmään kaakeliin ja sydän rutistuneena rintaa vasten painettuihin polviin. Ja tietää, miltä tuntuu, kun ei enää lopulta tunnu miltään. Ja miten hyvältä tuntuu, kun tulee joku, joka pitää huolta, joka kulkee vierellä, joka pitää kädestä, joka vain on, joka hoitaa asiat, joka pitää arkisen maailmasi pyörimässä ja antaa sinun olla, joka antaa sinulle aikaa nousta.

Kenenkään ei pitäisi koskaan ajatella, että ei osaa lohduttaa, olla avuksi, uskalla puhua, uskalla ottaa kädestä. Kyllä osaa, hyvin uskaltaa. Voi mennä vain viereen, voi olla olemassa niin, että toinen tietää sinun siinä olevan. Ei siihen taitoa tarvita. Siihen tarvitaan vain välittämistä.

Ihmisen pää on niin suunniteltu, ettei siihen laiteta murheita enempää kuin se kestää kantaa. Jos murheet alkavat vaikuttaa liian suurilta, isommat korvaantuvat pienemmillä ja selkeämmin surtavilla. Taakan kantamisessa voi jokainen auttaa.

Sillä jokainen, joka apua saa, sitä itse tajuu myös antaa. [mpg].

Loistava mainos. Pistää miettimään.

Kirjoitti: mea 09:12 | Jälkipuheet (14)

Nonih, nysse sitten tulla töpsähti postissa. Se minun etuni, se soitin Soneralta. Kyllä nyt kelpaa, kun korvan juuressa soittaa ihan oikea ... ööö ... Atech Audio. Muuten erinomainen peli mutta oikeasta kajarista ei kuulu muuten kuin pitelemällä piuhan päätä reiässä ja sillä tavalla on vähän hankala kuunnella. Ainakaan sohvalla makuullaan. Mutta muuten ihan OK paitsi mitä nyt CD-soittimen kansi ei oikein tahdo mennä kiinni. Ja mitä nyt radiosta ei kuulu kuin Nova. Ja vähän se on hiutera, taitaa olla tyhjää täynnä, kun virtanappilan painallusta varten on pideltävä toisella kädellä vekotusta paikallaan. Mutta hintansa väärttipä hyvinkin. Ainakin vanhat kunnon Revoxit päässä jovain on kelpoiset äänet ja voi irrottaa sormet piuhasta ja oikaista sohvalle.

Josta tulikin mieleen, että eilen se sitten alkoi taas. Se sillä silmällä huushollin katseleminen. Että jos tuon siirtäisi tuohon ja ton tosta tohon, niin mihin tää sitten laitettais. Ja uusi sohvakin olisi saatava, vähänniinkuin. Siis sellainen, jolle voi loikaista itsensä pituulleen ja laittaa aivot tyynyn alle telkkaria katsellessa. Paitsi, että telkkari ei mahdu siihen mihin sen sitten pitäisi, jos sen sohvan hankkisi. Ja sitten menisi uusiksi koko värimaailma paitsi jos säästäisi verhot ja matot, mutta sitten sohvan värivalintaan ei jäisi paljon vaihtoehtoja. Ja mihin sen vanhan sohvan laittaisi. Ja se telkkari, mitähän sen kanssa tekisi. Jos sen vaan roudaisi roskikseen. Mutta sitten ei tarvitsisi sitä sohvaakaan.

Itse asiassa keittiön kaapit kaipaisivat uutta ilmettä. Ja makkarin seinät. Ja eteisen komerot. Niin vaikeaa.

Onneksi ei ole varaakaan.

Tämä on niin taas tätä.

Mitälie.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (20)

Minä eilen iltasella siivota hutvautin, vastoin tapojani oikein silleesti paremman jälkeen. Tai no, ikinähän minä en viitsi siivota sillä tavalla naisten oikeesti niinkuin äitini mutta kun pyyhkäisen lattiat imuroinnin päälle, tosin maton reunoja mukaellen ulkopuolelta [paitsi nurkista] niin se on minulle jo suursiivous kerta pölyjäkin pyyhin vähän sieltä täältä. Äitini kääntyisi haudassaan, jos siis olisi haudassa.

Paitsi, että olen minä joskus oikeastikin siivonnut, entisessä elämässä, silloin kun olin vielä kuuliainen ihminen, muistan sitä tehneeni ihan viikoittain. Eilen niitä pölyjä siirrellessäni ajattelin, että ollapa virkanaisella varaa siivoojaan, joka vaikka vaan kerran kuussa tekisi kaiken. Jos olisin rikas, niin ensitöikseni kodinhoitajan palkkaisin. Ja sitten huomasin, että olen minä varsinainen kiittämätön, kun en osaa olla tyytyväinen tästä ja nyt ja näin. Totuuden nimessä [eh, tossa se taas on] näes onhan nyt niin, että minä olen onnekas ihminen, kun saan olla tässä ja näin, olla tai olla olematta, mennä tai jäädä, kukaan ei oleta minulta mitään, ei kohottele merkitsevästi kulmiaan, ei anna ymmärtää, ketään ei tarvi kuunnella jonsen halua, kenenkään mieliksi vastentahtoisesti olla. Elämä on hyvässä tolkussa nyt, pitääkö sitä aina ihmisen vielä paremmasta haaveilla. Kaissitte.

Vähän niinkuin tulostavoitteiden asettamiset työpaikoilla, että miten niin muka joka vuosi voi aina tehdä enemmän ja paremmin ja nopeammin ja tehokkaammin. Samalla henkilökunnalla. Tai itse asiassa usein pienemmällä sakilla ja rahalla. Ja ihan kirkkain otsin sitten asetetaan tulostavoite jonnekin älyttömyyksiin ja sitten pyöritellään silmiä, että mites tässä ny näin kävi, menipä huonosti, kun ei tavoitetta saavutettukaan. Ei kai sitä aina vaan voi hypätä pidemmälle, juosta kovempaa, uida nopeammin. Jossainhan se raja on, muutenhan sitä on jo lähteissään perillä.

Miten minä taas jouduin pölyjen pyyhkimisestä urheiluun ja talouspolitiikkaan. Pappi minusta olisi pitänyt tulla. Ei tarvitsisi äidinkään haudassa pyöriä. Onneksi ei siellä vielä olekaan. Kun en ole pappikaan. Enkä voisi ollakaan, kun en osaa laulaa. Soittaa olisi kyllä kiva osata. Muutakin kuin jukeboksia. Tollanen olisi kyllä viileen näkönen olkkarissa.

Tässä lokissa ei muuten olekaan musiikkia. Muthei, ei hätää, näpytelkää uutuuttaan kiiltävää uuswanhaa JukeBlogia. Niin minäkin teen. Vaikka siksi, että siitä tulee hyvälle mielelle.

Kirjoitti: mea 08:31 | Jälkipuheet (22)

Minä teen nyt tunnustuksen: en uskalla ajella neljän ruuhkassa Mansen keskustassa, kun en koskaan tiedä, mikä katu on milloinkin remontista ammollaan ja minnekin päin yksisuuntainen. Enkä sitäpaitsi tunne katujakaan, enkä tiedä, mistä löytää parkkipaikkoja ja mistä niitä lähestyä ja ryhmittyminenkin on niin vaikiaa, kun ei voi tietää, milloin saa kääntyä minnekin ollenkaan ja kohdalla on jo myöhäistä enää mihinkään aikoa. Miksei kaupungin kartoissa ole nuolia, että oudompikin osaisi suunnitella reittinsä. Tämän naisellisen vammani tähden en ole kaupungille autolla mennytkään. Eilen kuitenkin rohkaisin mieleni ja ajattelin aloittaa lähestymisen varovasti ja ajaa Tullintorin ulkopihaparkkiin, sinne Tullikamarin alapuolelle, kun siitä ei ole kuin tunnelin alitus keskustaan. Suunnittelin lähestymisen tarkasti ja onnistuin pääsemään Telakan eteen hämmingittä ja näin edessäni alhaalla siintelevän parkin mutta itse alueelle en sitten löytänyt mitään reittiä. Autoja siellä oli, joten ilmeisesti tie jostain vie, vaan ei missään mitään viittoja. Aikani tientukkona hämmästeltyäni pudotin Martin kanssa sitä kammarin viereistä luiskaa alas, sitä, jossa on jalan- ja pyöränkulkijan kuva. Ajattelin katsoa sitten poislähtiessä, mistä muut ajaa mutta en silloinkaan nähnyt yhdenkään auton tulevan tai lähtevän mistään minnekään ja aikani uunoiltuani poukkasin takaisin samaa tietä, mistä tulinkin. Onkohan tämä yleisestikin naisen aivotoimintaan hahmottumaton ongelma vai vain henkilökohtainen ongelmani.

Vain kaltaiseni tumpula voi olla noin käsi. Olen vahvistamassa olemassaolollani vallitsevaa käytäntöä, jossa naisen tekemisillä on ihan omat verbinsä: kun ihan asiallisissa sanomalehdissä asialliset toimittajat kirjoittavat uutista ja vaikka ei tietäisi, koskeeko uutinen naista vai miestä, niin verbeistä sen voi hyvinkin päätellä. Vai kummasta luulette olevan kysymys, kun juttu koskee Ammattitaidon MM-kilpailuja ja artikkelissa kerrotaan osallistujasta, joka rupattelee, pyöräyttelee, loihtii eikä säästele ylisanoja.

Martin tuulilasi oli eilen niin kurassa ja pölyssä, että ajattelin pyöräytellä vähän rättiä ja loihtia sen kirkkaakksi sillä ihmeaineella, jonka kyvyistä en ylisanoja säästellyt. Vaan lyhköinen varteni ei ylettänyt lasin keskukohtaan asti ja aamulla se oli entistä kehnompi. Mistähän niitä käyttökelvottomia EU-lakiluonnoskirjoja saisi, voisin käyttää jakkarana.

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (23)

Työkaveri toi eilen 8-viikkoisen koiranpennun näytille ja olisin niiiin tahtonut haistella sen korvia mutta onneksi se oli ujo eikä antanut lähestyä. Härnäsi vaan tapittamalla nappisilmillään pää kallella ja korvat pentutaitoksilla. Hyvä vaan, niistä korvista olisi tarttunut kuitenkin koiravauvakuume ja sitä ei nyt Meanderiassa haluta. Meillä ei haluta nyt, tässä, eikä ikinä enää koskaan sitoutua lemmikkiin, sillä se luopumisen tuska on niin ankara. No ehkä korkeintaan sellaiseen, jonka näin yhtenä päivänä kaupungilla: kaukaa se näytti fretiltä mutta kohdalla ymmärsin sen karvakaulukseksi, joka oli kaulapannassa talutushihnalla isännässä kiinni. Erityisesti talvella olisi jo vain kätevä ja mukava lemmikki se.

Ja nyt siellä joku odottaa, että täällä siirryttäisiin aasinsillan kautta tilittämään ihmissuhdesitoutumisasioita. Vaan eipä siirrytäkään. Ihmettelen sen sijaan yhden lajin uutta sitoutumisilmiötä, nimittäin nyt on uutta ja ihmeellistä hankkia sellaiset dry denim farkut, joita ei ole haalistettu, pesty ja valmiiksi kulutettu. Että ihan itse niitä pitämällä pesemättä, mielellään ainakin puoli vuotta putkeen, saa omanlaisensa farkut omine taitoksineen. Tosi uusi keksintö. Että ihan ehjiä ja kuluttamattomia vaatteita ostetaan kaupasta itse kulutettaviksi. Miten tuota ei aiemmin ole keksitty?

Niin siitä sitoutumisesta. Että jätä jo ne höpinät ja siirry asiaan, niinkö? No olkoon, sanon sitten, että Mea on kova tyttö sitoutumaan asioihin. Niin kuin vaikka töihin pyöräily; kun sen kerran on aloittanut, niin sitä sitten pyöräillään vaikka sataisi ämmiä äkeet selässä. Nyttemmin olen antanut itseni hiukan opetella armoa, että jos aamulla äkeitä sataa, niin ei sitten pyöräillä. Tosin kiltteys, kuuliaisuus ja joku kumma outo pakottava ajatus, että kun kerran on alettu, niin jatkettava on, se jyskyttää takaraivossa kuitenkin ja kun sitä sitten lähtee autolla, niin toivoisi, että sataisi edes koko päivän tai tulee huono omatunto. Sellaisesta pakottavuudesta olen itseäni ruoskinut pois. Pari vuotta olen jo antanut itselleni luvan olla tekemättä asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta. Isot asiat on käsitelty, nyt näitä pienempiä vielä viilaillaan.

Sitoutuminen kun on ihan eri asia kuin sitouttaminen, itsensä tai muiden. Sitä minä en tee. Minä uskon tilaan ja hyvyyteen ja siihen, että kun antaa, niin saa. Minä olen avosylinen ja -sydäminen nainen, joka uskoo lojaalisuuteen ja iloon saada tehdä mieleisiään asioita mieleisilleen tahoille.

En muuten yhtään ihmettele, miksi koirat haistelevat toistensa korvat. Korvat ovat korvaamattomia. Mikään ole niin mukavaa kuin korvien nuuskuttaminen. Paitsi rapsuttaminen.

Kirjoitti: mea 08:34 | Jälkipuheet (26)