Sortseista metsäpalo
Aamulla oli kylmä pyöräillessä. Niin kylmä, että peukalot tuntuivat irtoavan kannakkeistaan, sormet jäätyivät koppuraan toinen toisensa perään sarvien ympärille ja jos eivät korvat olisi olleet piuhoilla ja napeilla kiinni, olisivat varmaankin tippuneet päästä. Silti ohi ja vastaan pyöräili viidet pyöräilysortsit ja yksi T-paita. Näinä aamuina jaksan ihmetellä, että turhamaisuusko vaiko itsensä pettäminen on kyseessä. Että jos on sortsit, niin on lämmintä, että jos teeskentelen lämmintä, on lämmintä. Vai mitä minulta on taas jäänyt ymmärtämättä.
Ihan sama kuin uskoa, että jos kukaan ei näe tai kuule, niin asiaa ei ole. Että mustaan ihoon ei satu, kun siinä ei mustelma näy. Että jos viime kesän vaatteet kiristävät, niin ei pidä niitä vaan vaihtaa joustavampiin ja ei siis ole pyöristynyt. Että jos ongelmaa ei tunnusta, sitä ei ole. Että jos ajaa kännissä, niin ei ole kännissä, kun kerran ajaa ja kännissä ei saa ajaa. Että jos työpaikalle tulee juovuksissa ja siitä ei puhuta, niin ei ole juovuksissa, koska töihin ei tulla niin ja ongelmaa ei siis taaskaan ole. Silläkö ongelmat hoituvat pois, ettei niitä tunnusta. Vai sillä, ettei tunnista. Että leikkii olevansa tunnistamatta, niin ei tarvitse tunnustaa. Eikä ottaa kantaa, kun kannan ottaminen on kannan ottamista. Ja siis tunnustamista.
Ketä ihminen pettää, jos se itseään onnistuu pettämään. Jos siis ei itse tunnista tulleensa petetyksi, onko silloin pettänyt ja tullut petetyksi lainkaan. Onko niin, että se ei satuta, mitä ei tiedä. Jos salama sytyttää metsäpalon ja kukaan ei ole näkemässä, niin onko metsäpaloa ollutkaan. Eikä se silloin salaman syy voi olla, jos ei paloakaan ollut.
Ääh, pitäisivät lämpimät vaatteet pyöräillessään, niin ei ajatus menisi noin monimutkalliseksi.
Jälkipuheet
Pyöräily tuntuu kirvoittavan kielen kantoja. No mikäs siinä, pyöräily on mukava harrastus. Mutta ei sitä sovi liian paljon vaatetta päälle pistää, jos aikoo kovinkin kovaa vauhtia sotkea.. Liioissa vaatteissa tulee hiki ja menee sitten koko lenkki pilalle. Kenenkäs vika se sitten on? Paitsi jos sitä ei tunnista niin ei tarvitse tunnustaa ja silloin ei syypäätä ole. Vaikuinkasenytmeni..
Jokatapauksessa, pyöräily on mukava harrastus.
Niin. Lapsuudesta muistan kuinka käytin aina pitkiä housuja pyöräilessä, kun edes shortsia sanana ei oltu vielä keksitty. Pyörässäni oli huono ketjunsuoja ja monta ikävää tapahtumaa sattui kun puntti meni ketjujen väliin. Ehkä tämä ongelma on nykypyöräilijöilläkin , ei ole pyöräilyyn sopivia päällepantavia. Harrastepyöräilijät säämiskäshortseineen ne vasta epeleitä ovat ja erottuvat vaatetuksellaan kaupan kassajonossa paljastavine pullotuksineen. Samoin ratsastajanaisten ahterit tuntuu kasvavan aivan mahtaviin mittoihin, havannoitu on -nimittäin kun näitä ratsastajaleidejä kauppareissulla harrastusasuissaan tapaa.
Tuollaiset säämiskäshortsit pitää olla aivan ihon myötäiset ja ujuttaa talkin avulla jalkaansa. Niitä ei voi lainkaan pestä, koska ovat säämiskää, -mitähän siitä taas seuraa? Tuta tämä kokemus kilpapyöräjengin varustehuoltajana, ja kuolla.
Entisaikaan fiksummat käyttivät pyykkipoikia lahkeessa ettei käy onnettomuuksia. Ne onnettomuusherkemmät sitten varmaankin halusivat näyttää paremmilta, se tosin on vaikeaa ketjurasvatuin pultuin.
Onhan se nyt herranjumala liioittelua painaltaa niissä järkyissä säämiskäpyllysortseissa kymmenen asteen vesivihmailmassa. Jos joku väittää, että ihan vaan siksi, ettei tule hiki, niin valhettelee. Sitäpaitsi ne on äklön näköiset, ainakin kaupan kassajonossa.
No ei varmaan niitten säämiskäpyllysortsi-ihmisten mielestä ole liioittelua. Ehkä heistä sellainen kymmenen asteen vesivihmailma on mukavan piristävä ja raikas.
Mikäs minä olen tähän mitään sanomaan, meillä paistaa aurinko.
Täällä on kylymä ja melkein sataa ja juuri nyt pitäisi lähteä pyörällä Hämpille, jossa saa vihaisia katseita ja huutelua osakseen ja pitäisi mennä sinne Soneran kauppaan riitelemään.
Jos ei niin päätä särkisi, niin ottaisi päähän.
"Onko niin, että se ei satuta mitä ei tiedä."
Tää filosofia voi ehkä toimia. Pitäiskö kokeilla? Jos vaikka toinen kahdesta ei tiedä, olenko 'pettänyt' (mitä ikinä se onkin)? Jos itse en tiedä, onko toinen 'pettänyt'? Olen sen suuntaisissa mietteissä, että kaikkea ei tarvii tietää eikä kaikkea kertoa. Kertomiset satuttaa. Pitää vain luottaa. Sit jos tapahtuu jotain, se satuttaa eniten sitä itseä, ketä ei ole toisen luottamuksen arvoinen. Vai-?
Kertomiset satuttaa, kertomatta jättämiset satuttaa. Paras tapa siis elää niin, ettei kumpaankaan ole tarvetta. Helppoa?
Jos sitten olisikin ollut jotain kerrottavaa, eikä kerrottu ja oli luottanut, niin satuttiko eniten se, ettei luotettu vai se, mitä jätettiin kertomatta. Liian monimutkaista. Mutta elämä on.
Joo, MoniMutkaista on. Mutta iihanaa silti, Elämä! Summaan:
En halua 'tietää', jos ei toinen halua kertoa. En halua kertoa, jos toinen ei halua tietää.
Haluan luottaa. Haluan että minuun luotetaan.
Jos luotetaan, ei kysellä.
Sitten on vielä erikseen Naisen Vaisto ja Miehenkin.
Kerran Elämäni Mies sanoi: mitä lienee meneillään.
Se riitti, sillä kertaa.
Taivahan tosi. Jos luotetaan, niin luotetaan ja silloin ei tarvitse olla kertomatta tai miettiä, kertooko. Kun ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi kertoa.
Parisuhteen peruskivet: luottamus ja tila. Niin yksinkertaista mutta niin vaikeata.