Automaattiselittäjä
Minun on täytynyt olla kersana jonkinasteinen vintiö, joka joutui selittämään itsensä kuiville silloinkin, kun ei itse tietääkseen ollut asialla päinkään. Muuten en voi ymmärtää, mistä pääni on kehittänyt taidon selittää salamana asia kuin asia jotenkin muka-loogisesti ja niin, että en minä ainakaan mitään ole tehnyt. Aivoni työstää automaattisesti positiivissävytteisen selityksen mille tahansa ilmiölle. Esimerkiksi eilen aseteltuani itseni Martin ratin taakse ja paineltuani nappulastosta radion, ilmastoinnin ja mitälie päälle ja kattoluukun auki nautin auringon lämpimästä hipaisusta ja siinä silmiäni siristellen havahduin vanhanaikaisen kellon raksuttavaiseen tikitykseen ja ajattelin, että jopas on Swatch [niin, kai tiesitte, että Martin esi-isät ovat kellon tekijöitä} jättänyt mukavan nostalgisen efektin jälkeläiseensä, enpäs ole tuotakaan aiemin huomannut. Ja läksin kotiopäin. Ensimmäisen vinkkarimutkan jälkeen havaitsin kellotaulussa molempien vinkkarinuolien raksuttavan rytmikkäästi sen kellon tahtiin kuin cheerleadertyttöjen huiskulat huonossa koreografiassa ja ajattelin, että ei hittolainen ja hätääntyneenä kurvasin tien sivuun.
Vääntelin viiksistöä eteen ja taakse ja ympäri joka nivelestä mutta rytmikäs raksutus vain jatkui. Astuin autosta ulos oikein tarkistamaan, että kyllä ne tosiaan vilkkuu. Ja näkyvät kanssa, kun ei ole mitenkään ujosteltu Martin takavalojen kanssa. Kaivan pikaoppaan esille, että mikä se on tämä outo ilmiö. Näyttö h): Suuntavilkut, aivan, tiedetään, mutta miksi yhtä aikaa. Ei selitystä pikaoppaassa. Ennen kuin ehdin hakea paksumman manuaalin kyseistä kohtaa, kaivan jostain testosteronisemmasta aivolohkon vasemman perähaarakkeen sivukomeron salalokerosta hoksottimen, joka fokusoi katseeni radion sound system näppäläimistön viidenkymmenenkahdeksan painikkeen keskellä loistavaan isoon punaiseen kolmioon. Hätäkolmio, ettei vaan? Painan sitä ja samalla ropisee viereiseen katuojaan ihailuni Swatch-esi-isien kykyyn tajuta nostalgisten sävyjen merkitysten päälle. No mutta, ehkä se raksutus olisikin häirinnyt pitemmän päälle yhtä paljon kuin mummun seinäkellon ronksotus. Lievähkön pettymyksen keskeltä nostaa lievä ylpeys päätään kiitellen itseään huimasta edistymisestä valojen hallinnointiuralla.
Aamulla heräsin tahmeaan ajatukseen, että hohhoijaa, vasta tiistai. Onneksi automaattiselittäjäni heräsi taustalla ja koputti otsikkoon, että herää nainen, nyt on perjantai. Onneksi selittäjäni on joskus oikeassakin.
Jälkipuheet
Eikös kukaan, kukaan pysähtynyt auttamaan neitoa hädässä joka hätääntyneenä on tiensivussa hätävilkut päällä? Voi meitä kylmää kansaa.
Sepäs muuten oikeasti nolottaa, kun vilkuttaa oikealle vaikka kääntyykin vasemmalle.
Tosiaan, kukaan ei pysähtynyt kyselemään, että mikä on neitokaisella hätänä. Että se niistä hätävilkutuksista. Entäs, jos oikeasti olisi hätä. Minua ei auta edes se vakioneuvo, että nosta konepelti pystyyn. Nääs kun Martin pelti on n. 40 senttiä korkea.
Nappulat ja vipstaakit ovat kivoja. Etenkin vieraassa autossa. Niinpä kuulunkin siihen omituiseen ihmisryhmään, joka lukee manuaaleja. Insinöörivaltaisessa työyhteisössämme olen siis harvinaisuus. Mutta minun vastuullani onkin kasapäittäin toimistokoneita, joissa valot vilkkuvat, osia pitää käännellä ja paneeleja aukoa...
Jos haluaa ehostaa Marttia vaikkapa lauantaiajelulle, voi vinkkiä ripsien värjäykseen hakea täältä http://www.bureauangenent.nl/smart/start.htm .
Vinkit tosin pikku-Martille.
Vai on se MaryB noinkin vinksahtanut. Minä kyllä itse asiassa tällä kertaa luin maniskan läpi, mikä pantakoon edistysaskelena merkille. Martin nappulasto on muhkea, suurin osa niistä kyllä liittyy radioon ja siihen liitettävään hands freehen, jota en aio koskaan käyttää. Mutta onpahan hieno ja vakuuttavan näköinen nappulasto.
Oli muuten hienoja kuvia, Alfistille kiitos. Erityisesti viehätti helikopterimalli. Tuli vaan mieleeni, että voisi olla käyttökelpoinen, jos haluaisi käydä Keskisen kyläkaupassa. Hän kun nääs tänä aamuna mainostaa Ammulehdessä, että Tampereelta tunnissa Tuuriin. Sinne on 150 kilomeetteriä ja Vesa sanoo, että kyllä se helikopterilla taittuu tunnissa. Ja häneltä kerran 58 minuutissa.
Olin kerran ajaa pahan kolarin kun olin tulossa sivutieltä päätielle. Päätiellä ajoi auto joka näytti vilkuttavan oikealle ja ajoin sen editse liikenteen mukaan. Pahus vieköön se vain kiihdytti ja sillä olikin hätävilkut päällä, mutta sivusta en nähnyt näkynyt kuin toisen kyljen.Auto miltei hipaisi takapuskuriani kun ajoi suoraan. Vasta silloin tajusin miksei hätävilkkuja saisi pitää päällä ajon aikana vaikka olisi kuinka
paha sairastapaus kyyditettävänä. Hinattavassa autossa ilmeisesti saa olla, -tai ainakin usein näkyy olevan.
Totta. Jopa minä huomasin ajattelevani juuri tuon harhaanjohtavuuden mahdollisuutta. Ehdin jo sitäkin miettiä, että vika on ilmeisesti jossain väärin kytkeytyneessä hilavitkuttimessa ja että kotiinkin pitäisi päästä mutta minä nuo vilkut peitän (automaattiselittäjä ei pidä hetken lepoa).
Jos ei hädässä auta hätävilkuttelu eikä konepellin vihjaileva ylösnosto, niin miten olisi liiansuuren varoituskolmion hankinta?
Oikeassa hädässä mennään tietenkin seisomaan auton taakse, ei vierelle, josta ajetaan ruumiiksi, ja sitten heilutellaan käsiä epätoivoisesti näin \0/ niin eiköhän siihen joku pysähdy.
Ihmiset ovat nykyään niin epäluuloisiakin. Hätävilkuttelijaa luullaan raiskaajaksi tai ryöstäjäksi, joka koittaa houkutella hyväuskoista autoilijaparkaa ansaan. Ja jos joku makaa maassa verilammikossa, juostaan ohi nopeaa, ettei vaan jouduta johonkin ongelmalliseen tilanteeseen. Tavallaan ymmärrän, tavallaan ajatus on tosi karmea.
Onhan se aika armotonta, että monet sivulliset auttajat ovat saaneet turpiinsa ja syytteitä, kyllä se tietysti pistää pariin kertaan miettimään, että uskaltaako pysähtyä. Ja sitten helposti ajattelee, että mulla on kiirekin ja auttakoon noi muut ja kyllä varmaan seuraavalla on enemmän aikaa, taitoa ja uskallusta. Ja seuraava ajattelee samoin, ja sitä seuraava. Jokainen tuntee tavallaan tehneensä jotain, kun on vain ajatellut, ettei suotta pysähdy, kun siihen kumminkin tulee jo kohta ruuhka.
Mutta meillä ei onneksi ollut hätää mitään. Eikä toivon mukaan tulekaan. Autossa on sitäpaitsi numero, johon soittamalla minut ja Martti haetaan turvaan, ollaan me sitten missä pain tahansa.
Mea on liian kiltti tyttö hallitakseen hätävilauttelut.
Ei siinä nelivilkut tai pellinnostot auta.
Helmaa se on nostettava jos apua on tarvis.
Puseron ylänapitkin voi avata. ;)
Jaa meinaa kultainen veljeni (ei sukua), että joku muka oikeasti, ulkopuolella pilakuvien, pysähtyisi, jos tuntematon naisihminen sätkyttelisi sääriään puseron napit auki tien penkalla. Minä veikkaan, että autoilijat työtäisivät jalkaa entistä ponnekkaammin konehuoneen suuntaan ja vilkuttelisivat vielä valoja vastaantuleville hirviövaaran merkiksi.
Mea-neiti on kiltti eikä ahdistele kanssa-autoilijoita, sehän vaarantaisi liikenteen. Sitäpaitsi puseron napit auki saattaa paleltaa.
Lämpimästi pitää pukeutua, olen samaa mieltä. Muuten, siitä Swatchista tuli mieleen pomminvarma promilletesti: Lausu mahdollisimman nopeasti:
"Three witches watch three Swatch watches. Which witch watch which Swatch watch?"
Liekö manuaalit yhtä monimutkaisia?
Kakunpala: "Noita-akat kattelee kolmee vats-kelloo. Kuka mitäkin."
Ei romillejä lain.
Tapsukka taas seuraavaa:
- "Jani":n kommentista; Sivulla oleva veistos
on "mea", joka kirjoittelee meidän kaikkien
kans. Sitten on toinen, joka on Mea ja na-
kuttelee computeria. Uskoakseni Mealla on
"enemmän" käytetty nimi (toinenkin).
- Mealle keksin uuden innovaation; kannattaisi
autonvalmistajien alkaa suuntautumaan hyt-
teihin, joissa koko auton kaikkea käyttistä
ohjataan hiirellä. Voi siinä ajamisen ohella
vaikka chattailla.
- Kuuneltuani radioclipin jouduin siihen näke-
mykseen, että kyllä sittenkin on mea ja Mea.
mea on riehakas touhuajatyyppi (usein), kun
taas Mea on rauhallinen ja kiltti "mä vaan
oon ja haluan olla just semmonen" ihan omil-
laan ihana ihminen luonne.
Ihmeellisiä nettiasioita on tapahtunut keski-ikäisen lesken elämässä. Vaikka hän innokkaana on surffaillut netissä kotonaan ja ihan työssäänkin vuosikaudet (jopa deittipalstoilla!), vasta viime keskiviikkona hän törmäsi sattumalta tähän Kuukkeli-palkintoon ja sieltä voittajan, Mean Menopaussiin.
Sellaista lukemisen, oivalluksen ja myötäelämisen iloa hän on harvoin tuntenut. Torstain työpäivä meni Menopaussiin tutustellessa. Koko historia käytiin läpi, luettiin linkkiblogeja, yritettiin saada jonkinlaista kuvaa koko kuviosta. Tämä Mea on siis virtuaaliolento kuten Sedukin. Sedu kuitenkin haki palkinnon. Siis tuntevatko Mea ja Sedu toisensa ihan lihallisesti? Tuntevatko kaikki täällä kirjoittavat toisensa? Tietävätkö kaikki paitsi minä, kuka Mea on?"
Näihin kysymyksiin leski ei odotakaan saavansa vastauksia. Hän vain iloitsee löydöstään ja aikoo nauttia kaikista sen tuomista ajatuksista ja tuntemuksista hamaan tulevaisuuteen.
Perjantaina leskellä oli jo vähän spookyfiilis, kun hän pääkaupunkiseudulla kotiin ajaessaan (vanhalla Tojotalla, ei muuta nimeä) tajusi, että radiossa puhui MENOPAUSSIN MEA. Uskomatonta.
Vastaan pikkuisen meean puolesta. Tunnemme toisemme virtuaalisesti, pidämme toistemme tavasta kirjoittaa, pidämme toistemme ajattelutavasta. Vain Sedis ja mea ovat tavanneet. Mutta se ei ketään meistä häiritse. Silti lukemalla kuuntelemme toisiamme.
Btw, mea, äänesikin puolesta olemme sukulaisia. Sie vaan olet pienmpi. ;-> Ja Reiska lähettä terkkusia. Sanoo aamukuoharissa vuosipäivää viettävä vaimoke.
Tapsukka ystäväiseni se on jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen nähnyt melkoisen kirkkaasti Meanderian syvimpäöän olemukseen. Kyllä täällä nuo kaksi ovat ja ehkä jokunen muukin joskus. Satunnainen kävijä. Mutta kukaan ei meillä enää mökötä.
Sannelen kirjoituksesta tuli niin hyvä mieli. Kyllä sinä taisit melkosien hyvin tutusta Meaan ja ihmiseen sen takana. Sillähän ei lopultakaan ole kovin paljon väliä, miltä ihminen näyttää, vaan sehän on katselijan silmissä. Sehän näissä kirjoittamishommissa niin viehkoa onkin, kun voi kaikessa rauhassa itsensä rakentaa toisen mieleen, ei ole siinä epäolennaisuudet häiritsemässä ja kiirekään meillä ei ole.
Hassua, onko Mea päässyt ihan pääkaupunkiin puhumaan. Waudeville!
Ja kiitos Mary vastauksesta puolestani, sinuun voi aina luottaa. Seuraavan kerran, kun poistun netin äärestä, annankin sinulle kommenttilaatikko-oikeudet.
Vai sanoi Reiska terveisiä, hianoo. Kiitos
Joo, siinä viiden maissa iltapäivällä äänesi ilmaantui Radio Suomeen, taajuus 94.0. Oli muuten sama haastattelu kuin 99.9:ssä. Mitähän seuraavaksi.
Huima ajatus, että minun ääneni on kuullut ties kuinka moni. Kuinkahan monta erilaista mielikuvaa on syntynyt. Ja kuinka paljon se tosiaan ovat erilaisia.
Hellyttävä tuo sinun tapauksesi. :) Pakkohan ne asiat on jotakin kautta oppia ja jos niitä ei ole kukaan opettanut, niin sitten itse ja tien päällä. Toivotaan, ettei Martti kiukuttele muilla tavoin
Martti on kiltti kuin mikä. Ja jotenkin erittäin naisenlooginen, ei ole vaikeuksia ymmärtää hänen viestejään.