"Ennen olin päättämätön, nyt en enää tiedä"
-tuntematon viisastelija-

Minäpäs onnistuin jättämään puhelimen kotiin tänä aamuna. Vaihteeksi näin päin. Toivottavasti selviän ilman vieroitusoireita neljään asti.

Äitienpäivänä oli alkukodosta soitettu, huomasin sen vasta nukkumaan mennessäni. Tiedän kyllä, miksi oli soitettu, kun en ollut soittanut sinne (kortin lähetin toki). Suunnittelin sitten, että muuntelen totuutta ja sanon, että en voinut vastata enkä soittaa, kun puhelin jäi viikonlopuksi töihin. No, en sitten soittanut sitäkään, kun en tykkää muunnella totuutta. Ja nyt kuitenkin kostettiin jätättämällä puhelin töihin.

No, eipä tuosta unohduksesta haittaakaan ollut. Huolestuttaa vaan tämä huolimattomuuteni. Juuri kun olin päättänyt ryhtyä huolellisemmaksi sen pankkikorttihässäkän takia.

Huoh.

Meidän isännän töihinpyöräilyaatokset kulkevat ihan samalla tavalla eikä vielä ole sitä päivää nähty, että se pyörällä töihin ehtisi.

Onneksi on niin pitkä matka, ettei tarvitse edes haaveilla pyöräilevänsä töihin. Sen lisäksi vandaalit olivat viime syksynä rikkoneet ikivanhan tunturini.

Joku roisko pitäisi kyllä taas kesäksi saada alle, että pääsisi piknikin viettoon. Ja kiriavuksi Reiskalle, joka aikoo ryhtyä aikomaan rullaluistelua parin vuoden tauon jälkeen. Siinä saattaa vielä olla asvaltti-ihottuma poikineen liikkeellä, ennen kuin vanha herra vetristyy. ;-)))

Tässä laiskuus-päättämättömyys-syndroomassa on kysymys vaihtoehtojen tasapainottomuudesta. Kun viime vuonna vaihtoehtoina olivat bussi ja sen ruuhkat ja toisaalta oma aikataulu pyörällä sateineen paisteineen, niin pyörän oli helppo vetää pidempi korsi. Nyt toisella puolella on helppous ja nopeus Martin kanssa ja toisella puolella taas ne kylmät, sateet, vaatteiden raahaamiset. Aikataulu, joka viimeksi ratkaisi kisan, on nyt eri puolella valttina.

Mary, niin, se matka. Kymmenen kilometriä on 10 kilometriä, sen jälkeen ei tarvitsisi lähteä lenkille. Mutta 10 *kylmää* ja *märkää* kilometriä on vaan kertakaikkiaan hiukan liikaa. Olen kuitenkin enemmän kissa kuin koira.

Ainakin tässä oppii selittämään itselleen asioita.

Onneksi ne ajat ovat takana, kun meikäläinen joutui selittelemään polkupyöräilyttömyyttään töissä. Seitsemän kilometriä aamuin illoin olisi ehkä onnistunut perheettömänä ja urheilullisena, mutta kun lapsi oli vietävä aamuisin hoitoon, lenkistä olisi tullut kymppikilsa. Siihen kun lisää nuo tukanlaitot ja vaatteenvaihdot, niin matkaan olisi pitänyt lähteä jo kukonlaulun aikaan ja työaikaa lyhentää muutamalla tunnilla, että ehtisi lapsen hakemaan hoitajan työajan rajoissa.

Nyt kun työmatka lähentelee viittäkymmentä kilometriä yhteen suuntaan, kukaan ei kysy, eikö pyörällä olisi mukavampi kulkea kesäisin.

Kaikki kunnia silti työmatkapyöräilijöille!

Niin, se aikataulupuoli vielä, tosiaan. Pitäisi rukata noin 40 minuuttia aikaisemmaksi kaikki. Tai jättää lehti lukematta ja aamiainen syömättä. Blogejahan ei voi jättää, se on pois laskuista.

Jahka tulee riittävän lämmintä, ettei tarvitse kaksia eri pyöräilyvarusteita (aamuun ja iltaan erit, kun keli lämpemee), niin sitten. Paitsi, että sitten saattaa sataa.

Ja tuuli on muuten aina vastainen, pyöräilee kumpaan suuntaan tahansa. Kaikki kunnia kaikille työmatkapyöräläisille. Kyllä se kesä sen verran koitta täälläkin, että kymmpi taittuu aamuin illoin kevyesti.

Ja nyt kun on se Marttikin, pitäähän sitä ajaa sisään? Vai?

Niin. Itse poljen toukokuun alusta syyskuun puoleenväliin 13 km suuntaansa. Enemmän kuin matka, aikaan ja onnistumiseen vaikuttaa tuuli ja sade. Taajamissa risteykset ja liikennevalot. Työmatkapyöräilyä ei voi verratakaan kilometrien perusteella vaan sen oheisympäristön mitä matkan varrella kohtaa. Perillä pitäisi olla myös suihkut ja aikaa peseytyä. Keskiviikkona tulin aamulla pyörällä mutta päivän mittaan alkoi sade ja vaimo haki minut pois autolla. Pyörä jäi tietenkin työpaikalle ja se piti kävellen noutaa helatorstaina. Kaksi minuuttia yli kahden tunnin kesti kävellä kotiovelta työpaikalle ja siitä sitten vielä pyörällä ajo takaisin kotiin, -työmatkapyöräily on antoisaa. Hieman mietityttää myös Iltalehden artikkeli jossa oli työmatkani varrelle lueteltu kahdeksan kuolonkolaria kymmenen vuoden aikana. Mielestäni esimerkeistä puuttui vielä kaksi kolaria joissa työkavereideni sukulaisia kuoli. Myös puuttui tapahtuma viisitoista vuotta sitten jossa autoilija sääti radiotaan ja ajautui pientareelle jossa ajoi takaapäin pyöräilijän ylitse.Onhan tie suomen vilkkaimmin liikennöity. Perjantairuuhkassa saa aina viimeiset kolme kilometriä ajaa kävelyvauhtia matelevan autoletkan ohitse.Jostakin syystä se hymyilyttää autojen takapenkeillä olevia ihmisiä kun pyöräilijä polkee nopeammin kuin autoletka etenee.

Totta on, että matkan pituus ei ole se oleellisin juttu vaan pyörätien taso, onko sitä edes, turvallisuus, risteykset, työpaikan mahdollisuudet vaihtaa vaatteita, peseytyä, perhe, sääolosuhteet, jouston vara, kaupassa käynnit, onko töissä työpuku vai pitääkö raahata mukana, silitysmahdollisuudet, pitääkö päivän aikana käydä muualla, pitääkö työpapereita ja tietokoneita raahata mukana ja vaikka mistä. Paitsi että kyllä olosuhteet vaikuttavat sitä enemmän, mitä pidempi on matka. Muutama kilometri on ihan eri asia kuin kymmenen, satoi tai paistoi.

Jos aamulla sataa, ei hyvää lupaa esimerkiksi asiakaspalvelijan palvelualttiudelle, jos aamusta heti kastuu pahantuuliseksi. Sitäpaitsi repussa kastuvat myös vaihtovaatteet.

Niinä kahtena sateettomana ja lämpimänä päivänä tänä kuluvana keväänä, kun hilasin itseni byrooseen kauramoottorivetoisella ketjuvälitteisellä kulkuvälineellä, totesin että p*ele. Sama meno jatkuu vuodesta toiseen. Mikä himputti on, että niitä s* johtoja ei saa vedettyä yhdellä kertaa siihen monttuun.

Riemuitsin muutama kesä sitten, kun kaupunki vihdoin veti uuden tervan roudan puhkomalle ja läheisen venekerhon auki kaivaman kevyenliikenteenväylän. Nyt ne s*tanat ovat taas puhkoneet tervan. Eivät ole viitsineet edes täyttää poikkikaivantoja asfaltin reunoja myöten, s*tanan pihit miljoonajahtien omistajat, v*. Mieli teksi mennä antamaan potut pottuina, kerta itse rahoitan kunnallisveron muodossa teiden kunnossapitoa.

Ihan kuin olisin avautunut tästä aiheesta aikaisemmin?

Zadissa on vielä pitkä matka kuljettava, että päästäisiin kaupungin kaavailemaan pyöräilykultuuriin ja sen määrän kasvattamiseen. Siihen ei auta korupuheet vaan konkreettiset toimenpiteet, joilla osoitettaisiin kaupungin todella välittävän kevyenliikenteen käyttäjistä. Kaupungille ei maksa yhtään enempää, jos se priorisoisi infraa kauramoottorinäkökulmasta.

Mansesterissa on tehty jotain pyöräväyliä jonnekin tuonne keskustan liepeille, niinkuin ettei tarvitse ajaa Hämiksellä, jossa on kyllä sallittua ajaa kävelehtijöiden joukossa mutta kivaahan se ei ole. Nno siis, nyt nämä armaat kanssa-autoilijat on ottaneet tavakseen huomautella siellä Hämeenkadulla pyöräileville, että "mee sitä ajeleen sinne pyörätielle, ne kun on ihan teitä varten *meidän* rahoilla sinne tehty". Ainoa vaan, että niitä pyöräteitä pitkin ei pääse esimerkiksi rautatieasemalle tai Stokkalle tai virastoihin tai pankkeihin.

Nyt puuttuu enää, että pyöräväki ryhtyy vastailemaan, että Mee kuule ite ajeleen sinne moottoritielle, ne kun on ihan sinne teitä varten *meidän* rahoilla tehty".

Minä olen ihan hiljaa, kunhan saan jossain ajella.