Huomasin jurputtaneeni tänne viimeksi maaliskuun kymmenes. Muutenkin vaikutan nykyisin seesteiseltä ja aikuiselta ja rauhan ja onnen tyyssijalta. Mikä pitää paikkansa. And which is nice. Eikä minua jurpututa nytkään oikein mikään, ellei lasketa lievähköä harmia, jonka aiheuttaa oikea kämmen ja ranne, jotka ovat mustat ja turvonneet ja kibiät. Jurnuttaisikin, jos voisin niistä jotaketä syyttää mutta kun en. Tai sehän se vähän kouriikin, kun itseä ei millään viitsisi syyttää vaan kun joskus on. Eilen Hämeenkadulla olin silmämääräisesti katsoen Mansesterin selviiten päin ja silti minä olin se, joka kaaduin turvalleni katuun. Tai en turvalleni vaan lonkan ja polven kautta oikean kämmenen peukalokumpareen päälle. Olisin mieluusti laittanut syyn jonkun ärveltävän waappujan kontolle mutta kun ei. Ihan ite menin kaatumaan, kun minulla on lapsuuden vammana sellaiset ylikääntyvät kiikkerät nilkat, jotka muljahtelevat alta silloin tällöin. Varmimmin silloin, kun kengät ovat aikuisen järkevät ja mukavat.

Mistä opimme taas, että aikuinen seesteinen järkevyys ei kannata.

Eniten harmittaakin nyt käden vääntövoima, joka on kuin yksilitraisessa Smartisssa, mikä ei kai ole paljon. Kuulemma, minä niistä mitään ymmärrä. Pitääköhän tuo kuoharipullo viedä naapuriin avattavaksi. Vai jättäisköhän sen ensi vappuun.

Mutta se olisi taas niin aikuisen seesteisen järkevää.