« huhtikuu 2005 | Pääsivu | kesäkuu 2005 »

toukokuu 31, 2005

Jos totta puhutaan

Tiedättehän sen hiukan alennetulla äänellä pää kallistettuna kuulijan puoleen sanotun "jos totta puhutaan" -lausahduksen, joka edeltää tunnustusta. Siinä kohdassa minä ainakin ehdin ajatella, että ai jaha, sinä et sitten tähän asti siis puhunut totta. Että nytkö pitäisi sitten muka uskoa. Puhuja luultavasti, näin uskon, tarkoittaa vain, että hän ei ole puhunut kaikkea, mutta nyt puhuu.

Jos totta puhutaan, niin pyöräily ei ole minkään vertaa kohottavaa, hauskaa tai antavaa näillä pakkasilla. Kamppailin tänään työmatkan ensimmäisen kilometrin tahtoni kanssa kääntyä takaisin ja lähteä autolla sittenkin mutta onneksi tahtojen taistoon tuli katkoksia, kun täytyi jarruttaa tielle hyppiviä mummoja.

Jos totta puhutaan, niin minua ottaa päähän ne valittajat, jotka jo ehtivät sen yhden taannoisen lämpimän päivän aikana valittaa kuumuutta. Yritin koko puolituntisen työmatkan keksiä edes yhtä positiivista asiaa ja oikein rypistettyäni se tuli: onpa hyvä, etten ole sandaalikauppias.

Jos totta puhutaan, niin nolottaa se, että en tiedä, mitä maksaa maitolitra mutta tiedän tarkalleen, mitä bensa maksaa litralta. Senkin tiedän, mitä olut maksaa ja viini mutta en tiedä, mistä äänestetään EU:n perustuslaissa. Olen huono ihminen. Ja laiska.

Jos totta puhutaan, olen myös skeptisempi ja epäilevämpi kuin annan ymmärtää.

Olen tänään huonolla tuulella. Jos totta puhutaan.

Jos ihan totta puhutaan, niin en vaineskaan. Kunhan kiukuttelin, kun varpaita ja pyllynposkia palelsi. Oikeasti minä olen erittäin onnellinen ihminen.

toukokuu 30, 2005

Ilmoja pitelee

Elämä on nykyisin täällä Meanderlandiassa niin tasaisen seesteisen auvoista sateen pitelemistä, että meillä ei ole sitten yhtään mitään raportoitavaa. Kun asioiden tilat eivät kauheasti ressaa vaikkeivat nyt niin nappaakaan ja tilitettävääkään ei ole. Jos näillä päivillä olisi väri, se olisi turkoosisuuteen vivahtava virheys. Pientä tapahtuman poikasta ilmassa tosin pitelee aamuin illoin jännitellä, että missä vaiheessa Martin sateenhaistelijat käynnistyvät.

Kun ei kerta paista päivä, niin nautitaan sitten sateesta.

toukokuu 27, 2005

Jos olisin ajatus

Pitelen käsiä näppäimillä ja ihmettelen, miksei niistä tule mitään kirjoitusta. Hoputan aivoja ajattelemaan, sysin muistoja, kolistelen komeroita, käännän albumia päässäni. Ei mitään. Pelottava tyhjyys. Ja edessä muuri.

Aamulla herätessäni ihmettelin autiutta olossa, jota raidoitti vain sateen rummutus ikkunalautaan. Syksyinen pimeys kääri Meanderian hämyiseen harmauteen. Ulkoa tulvi lämmin kosteus ja kotoa lähtiessä polkua viivoitti kastematoarmeija, etanat tekivät tuskaista taivaltaan tien toiselta puolelta toiselle. Nuo tyhmät elikot, ihan niinkuin se elämä siellä päivän matkan päässä olisi erikoisempaa.

Tai mistä minä tiedän, ehkä onkin. Sinnehän ne ovat ihmisetkin aina matkalla, jonnekin. Vaikka ajatus ei anna, se kantaa. Jonnekin pois.

Onneksi muurissa on ikkunoita. Jos olisin ajatus, lentäisin.

toukokuu 26, 2005

Voittajia ja häviäjiä

Kun joutuu kylmiltään kuulustelluksi ja penätään kertomaan työtoveristaan asioita, joiden tietää vaikuttavan hänen elämäänsä ehkä ratkaisevastikin, on sekä puun ja kuoren että ruton ja koleran välissä. Kun on asetettava vaakaan 70 ihmistä tai yksi, luulot ja tiedot, oletukset ja ennusteet. Koska sanoit mitä tahansa, on paha olo.

Ai niin, ottelu Mea - Sonera päättyi 6-0.

Sortseista metsäpalo

Aamulla oli kylmä pyöräillessä. Niin kylmä, että peukalot tuntuivat irtoavan kannakkeistaan, sormet jäätyivät koppuraan toinen toisensa perään sarvien ympärille ja jos eivät korvat olisi olleet piuhoilla ja napeilla kiinni, olisivat varmaankin tippuneet päästä. Silti ohi ja vastaan pyöräili viidet pyöräilysortsit ja yksi T-paita. Näinä aamuina jaksan ihmetellä, että turhamaisuusko vaiko itsensä pettäminen on kyseessä. Että jos on sortsit, niin on lämmintä, että jos teeskentelen lämmintä, on lämmintä. Vai mitä minulta on taas jäänyt ymmärtämättä.

Ihan sama kuin uskoa, että jos kukaan ei näe tai kuule, niin asiaa ei ole. Että mustaan ihoon ei satu, kun siinä ei mustelma näy. Että jos viime kesän vaatteet kiristävät, niin ei pidä niitä vaan vaihtaa joustavampiin ja ei siis ole pyöristynyt. Että jos ongelmaa ei tunnusta, sitä ei ole. Että jos ajaa kännissä, niin ei ole kännissä, kun kerran ajaa ja kännissä ei saa ajaa. Että jos työpaikalle tulee juovuksissa ja siitä ei puhuta, niin ei ole juovuksissa, koska töihin ei tulla niin ja ongelmaa ei siis taaskaan ole. Silläkö ongelmat hoituvat pois, ettei niitä tunnusta. Vai sillä, ettei tunnista. Että leikkii olevansa tunnistamatta, niin ei tarvitse tunnustaa. Eikä ottaa kantaa, kun kannan ottaminen on kannan ottamista. Ja siis tunnustamista.

Ketä ihminen pettää, jos se itseään onnistuu pettämään. Jos siis ei itse tunnista tulleensa petetyksi, onko silloin pettänyt ja tullut petetyksi lainkaan. Onko niin, että se ei satuta, mitä ei tiedä. Jos salama sytyttää metsäpalon ja kukaan ei ole näkemässä, niin onko metsäpaloa ollutkaan. Eikä se silloin salaman syy voi olla, jos ei paloakaan ollut.

Ääh, pitäisivät lämpimät vaatteet pyöräillessään, niin ei ajatus menisi noin monimutkalliseksi.

toukokuu 25, 2005

I will survive

Virkanainen taittelee takkinsa pyörän tarakalle, virittää napit korviin, kiristää kypärän hihnat ja hyppää ratsunsa selkään. Tavoitteena kymmenen kilometriä 30 minuutissa, Survivor-kilpailun esterataosuus on alkamassa. Hän katsahtaa vielä kerran huolestuneena taivaalle kerääntyviä mustia pilviä. Rata alkaa kaartumalla parkkipaikalta tielle ja virkanainen kohtaa heti ensimmäisen vastuksen, mutkasta oikaisevan auton ja onnistuu väistämään sen edelliskesän kasvattamalla rutiinilla. Sydän läpättäen hän etenee radalla ja vasta kahden mutkan jälkeen on reitillä uusi este: nyrpeän näköinen tyttönen ylittää päättäväisesti sivuilleen vilkaisematta pyörätietä. Yhteenajo estyy kiperästi mutta äkkinäinen liike horjuttaa sen verran, että virkanaisen on hypättävä satulasta [huomenna on reidessä mustelma]. Liikennevaloissa hän motittuu toviksi kaistojen keskelle saarekkeelle, autot ohittavat hänet kahta rinnan molempiin suuntiin pelottavan läheltä. Suojatieltä kääntyessään nainen kohtaa samaa kaistaa vastaan pyöräilevän ja hetken epäselvyys reittien valinnasta nostattaa verenpainetta mutta pientareelle väistyen virkanainen onnistuu välttämään törmäyskurssin.

Ylikulku, mutka ja mutkan jälkeinen jyrkkä alamäki alkavat hyvin mutta etenemisen keskeyttää kaksi ylileveää mummoa, jotka taakseen katsomatta kulkevat rinnakkain keskellä yhdistettyä jalankulku- ja pyörätietä. Uskomattoman leveä yhdistelmä, ainakin kaksi metriä mutta kelloa soittamalla ohitus onnistuu jotenkuten. Takaa kuuluu hetken kimeätä marmatusta. Sitten hän pääseekin alamäkeen hyvän matkaa kunnes skeittiradan vierellä tielle hyppää loppahousu skeittilautoineen vaaraa uhmaten. Uhkarohkea ohitus voikukkia pölläyttäen ja pojan henki pelastuu. Prisman risteyksen jälkeen Murphy on tarkkana: virkanaisen ohittaessa hitaampaa pyöräilijää vastaan polkee Lassin isä ja kolmen kohtaamisesta selvitään sarvet hipoen. Seuraavassa alikulun mutkassa ylämäestä vastaan viuhkaisee ammattilaisen näköinen pyöräilijä tuhatta väärää puolta oikaisten, nainen pelastuu ojan kautta takaisin tielle. Mutkan jälkeen vastaan köpöttelevä pappa sauvoineen onkin sen jälkeen helppo ohittaa vasemmalta.

Lähiön pyörätien pujotteluosuudelle on tänään aseteltu kolme kompastelevaa, ennalta-arvaamatonta juoppoa, neljä koiranhihnan päässä kulkevaa taakseen katsomatonta, kolme äitiä viisine eri suuntiin pyöräilevine lapsineen, kaksi kolmen hengen rinnakkaisyhdistelmää, yksi potkukelkkaava mummo, yksi kännäriin puhuva yhtäkkiä suuntansa vaihtava mies, postin parkista eteen hyökkäävä paku, yhdet lasten vankkurit väärällä puolella ja yksi pyörätielle parkittu auto. Virkaainen selvittää radan kuitenkin täpärästi. Herra Murphy ei ole tarkkana ja vesisade alkaa vasta reitin lopussa.

Hän kaartaa kotiovelle, laskeutuu pyörän selästä ajassa 35 minuuttia. Mutta kesä on vasta alussa, hän ajattelee, I will survive [mpg]. Ehkä niin.

toukokuu 24, 2005

Ei mitään päällepantavaa

Tää on niin taas tätä. Joka kevät sama juttu: ensimmäinen lämmin päivä eikä m-i-t-ä-ä-n päällepantavaa: aamulla kun ei vielä tarkene polvihousuissa, saati sortseissa pyöräillä, joten ne on pakattava reppuun iltapäivän kotimatkaa varten. Kylmempien ilmojen pyöräilyvaatteet ovat nekin nyt jo liikaa mutta minne minä ne vaihtoehdot syksyllä laitoin. Jaa niin piirongin laatikkoon. Mutta miten ne on noin kutistuneet, äh. Ja ryppyisiä. Reppuun pitäisi pakata sitten myös ne työvaatteet, mutta kun ei ole mitään sopivaa päällepantavaa. Jotain kai viime kesänäkin pidin mutta nyt ei ole mitään missään. No tuo yksi mekko olisi mutta se rypistyy repussa ja silitysrautaa en kyllä suostu pakkaamaan [kirottu olet sinä viskoosin keksijä]. Sitä paitsi kesävaatteet tuntuvat jotenkin liian vähäisiltä heti kylmiltään talven jälkeen eivätkä nuo talvisääret valkoisuudessaan varsinaisesti viehätä [ketä tässä nyt pitäisi vielä muka viehättääkin] mutta kun ne pitkät mekot ovat sitä iänikuista viskoosia, ja farkut hiostaa. Kengät hankaa paljaissa jaloissa ja sukat on kuumat. Niin ja tukanlaittovälineetkin tarvii, kun kypärä littaa pehkon. Ja meikit. Ja kesäkengätkin pitää pakata. Sataakin saattaa mutta sillä nyt ei ole niin väliä enää tässä konkurssissa. Iltapäivällä kun reppuun on mahduttava se takki, joka tarvitaan aamulla lähdössä, mutta jossa tulee matkan puolivälissä hiki mutta jota ei voi riisua, kun ei se mahdu aamulla reppuun, kun se on jo täynnä. Ai niin, itse asiassa siis tarvitaan vaihtoalusvaatteekin.

Aamua ei yhtään paranna tieto, että iltapäivällä tulee ne Indonesian vieraat ja lukioaikainen indonesian taitoni on päässyt ruosteeseen. Ai niin, sehän on muslimivaltio, pitääkö minun sekin jotenkin huomioida.

Minäkö pahalla tuulella. Väärällä jalalla noustu aamu unettoman yön jälkeen tekee naisesta kuin naisesta kädettömän.

toukokuu 23, 2005

Kesän merkkejä

Alkaakin taas olla käsillä ne ajat, jolloin mummot, vaarit, kummit ja serkun perheet saavat pähkäilläkseen jokakeväisen ongelman elikkäs, että mitä sille Taijamaarialle tai Janijoonakselle ostaisi ylioppilaslahjaksi. Ja hetikohta alkaa myös ropsahdella postilunkasta kutsuja häihin, rippijuhliin, kihlajaisiin, 40-, 50-, 60- ja 70-vuotisjuhliin, niiden viisivälivuotisjuhliin, avioliittojen siunausjuhliin ja ristiäisiin. Ei paljon naurata, jos kesän vähät viikonloput menevät kaikki erilaisissa sukujuhlissa hikoillen eikä tuskaa helpota ollenkaan juhlimisen kalleus. Lahjukset kun eivät ole halpoja eivätkä helppoja. Rahaa vai tavaraa? Ja kuinka paljon?

Mistäpä sankareiden tilanteen ja maun niin tarkkaan tuntisi, että voisi satavarmasti juuri oikealla tavaralla lahjoa. Häihin on sentään lahjalistat mutta kovin ne on kalliita ja tuntuvat joskus ylimitoitetuilta hopeisine ruokailuvälineineen ja Villeroy & Bochin astiastoineen. Ainoa, mihin yksinäinen yltää on kakkulapio tai sokerikko, eikä niitäkään kovin monta taloudessa tarvitse. Jos taas sooloilee lahjansa kanssa ja antaa mielestään jotain kovinkin omaperäistä, niin kaapin perällehän se joutuu, jos lahjan saaja on eri mieltä siitä omaperäisyydestä. Ja usein on. Vuosien varrella olen minäkin sukuni toimesta tullut lahjotuksi niin monella persoonallisella lahjalla, että alkaa jo muisti pettää, mikä kamala pöytälamppu tai vaasi pitikään nostaa esille, jos sukua tulee käymään ja haukan ketseella tsekkaa, että onko se minun antamani nyt varmasri parhaalla paikalla ja pölyt pyyhittyinä. Onneksi sukuni on kaukana eikä niin kovin vierailualtista.

Viikonloppuna keksin, mikä on hyvä lahja poikamiehelle, jolla on jo kaikkea: pesin ikkunat sillä aikaa, kun poikamies oli kavereiden kanssa katsomassa hallintopäällikkö Räikkösen menoa. Pesin myös lattiat, koska astuin vahingossa pesuvesivatiin ja kaadoin vedet parketille.

Jos nimittäin ihmettelitte, miksi eilen yhtäkkiä vettä alkoi sataa.

toukokuu 20, 2005

Nyt tarkkana

Viikonloppu ja vapaa-ajanvietto-ongelma? Et tiedä, miten aikasi kuluttaisit ja hätäpäissäsi menit sitten viinaskaupasta hakemaan inspiraatiota? Ja se lautakasakin on vielä rakentamatta. Nojoonojoo, kerrankos sitä. Mutta.

Stop tykkänään. Ennen kuin ryhdyt yltiöpäisiin ratkaisuihin, niin testaa toki kykyjesi ja nautittujen inspiraatiojuomien yhteensopivuus.

Aate se on periaatekin

Viime joulukuussa suivaannuin silloiseen kännäriliittymäisäntääni, joka rokotti vanhoja asiakkaita suolaisilla kk-maksuilla liittymätyypeistä, joita ei enää uusille edes ollut myynnissä, sillä hinnat olivat reippaasti puolittuneet. Ei tullut isännällä mieleen automaattisesti päivittää vanhat uusiin edullisempiin, eipä tietenkään, sehän olisi ollut vanhan asiakkaan huomioimista ja se taas ei ole tapana. No, vaihdoin sitten tähän Soneraan, kun lupailivat lahjuksiakin uusille [niin aina]. Luvassa oli ministereot, jotka olisivat noudettavissa toukokuun kuudentena, jos maaliskuun loppuun mennessä laskutettavaa kertyisi neljäkymppiä. Yllättävän vaikeaksi sitten osoittautui tuon summan saavuttaminen mutta onnistuihan se lopulta nipinnapin. Soitin piti siis olla minulla pari viikkoa sitten. Ei ollut. Eipä tietenkään.

Olen nyt käynyt siellä keskustan myymälässä kerran ja soittanut kuudesti: vehjettä ei löydy mistään. Ensin oli rekka eksynyt jonnekin väärään paikkaan ja kun se sitten löytyi, niin juuri se minun soittimeni ei ollutkaan siinä rekassa ja viikon päästä soitin olikin yllättäen toisessa rekassa, joka sekin oli sittemmin mennyt jonnekin, josta kukaan ei tiedä vieläkään mitään. Itse herra Soneran toimistolta ei löydy mitään tietoa, että minulle ylipäätänsäkään pitäisi mitään soitinta edes antaa. Ihme, että laskuja ovat kuitenkin osanneet lähettää. Soitteluihini tuskastunut myyjä pyysi minua tuomaan laskut, joilla todistaisin sen neljänkympin ylittäneeni. Eilen illalla kaiveltiin Meanderiassa arkistoja moneen kertaan, kun niitä laskuja ei sitten ihan heti löytynytkään ja kun vihdosta löytyi, niin sitten jänskätettiin, että menikö se raja lopultakaan rikki. Ähäs, Sonera, kolmella eurolla yli, luulit tietenkin, että ei riku. Minun tuurillani luultavasti jutussa piilee joku kikkavitonen, joku laskutuskausierhe tai pikkkupräntin ehdoissa kerrottu monitulkintainen klausuuuli, jolla poissuljetaan minulta minun soittimeni. Jos näin käy, niin tämä vaihtaa firmaa ja sekös Soneraa näillä laskutuksilla mahtaisi harmittaa, minulta saamatta jääneillä parillasadalla jurolla vuodessa jo rakentelisi vaikka mitä. Sitäpaitsi, se olisi tietenkin taas joku Philips. Mutta periaatteesta ja kurittanikin nahistelen tämän kisan loppuun.

Ei sillä, että mitään soitinta tarvitsisinkaan. Onhan minulla Blaupunkt.

toukokuu 19, 2005

Sisäinen sankaritar

Missähän mutkassa elon polkua tai minkä instanssin vaikutuksesta ihminen muuttuu eniten. Onko se silloin, kun oppii tajuamaan, että äiti ei olekaan osa minua vai silloin, kun ymmärtää, että ihmisen onkin tarkoitus olla pystyssä ja jalat on kävelemiseen oivalliset välineet ja että käsillä voi tarttua muuhunkin kuin omaan varpaaseen tai tuttiin, muuhunkin kuin omaan napaan ja sen ympärillä olevaan maailmaan. Vai silloinko muuttuu ihminen eniten, kun menee kouluun, opiskelemaan, naimisiin, töihin, saa lapsia, sairastuu, eroaa, tulee petetyksi, rakastetuksi, hyljätyksi, valaistuneeksi? Miksi toinen tarvitsee enemmän instansseja valmistuakseen ja toinen on jo peruskoulun jälkeen valmiimpi kuin kolmas. Mistä yleensäkään voi tietää, milloin oikeastaan on se itsein itse, se omin ominaisensa, itseytensä kanssa kokonaisesti minut. Vai onko koskaan? Ehkä tämä on yhtä prosessia ja vatkaamista koko lappapuuro.

Milloin oikeastaan minusta tuli tällainen kuin olen nyt: ujohko, syrjähköön vetäytymään taipuvaisehko tarkkailija, joka pelkää ja kammoaa esillä oloa. Koulussa vielä rakastin esiintymistä, kirjoittelin näytelmiä, ohjasin ja esitin aina itse pääosan, jota pätemistä äidinkielen opettajani hartaasti tuki antaen minulle lähes viikottain näyttämön haltuun. Lisäksi esiinnyin jokaisessa virallisessa koulunäytelmässä kevät- ja joulujuhlissa. Näyttelijäurani huipentuman koin kuningattarena Lintu Sinisessä mutta sitä ennen kolusin kivisen polun tonttuna puurokauha kädessä, metsän mykkänä eläimenä, siipiselkäisenä keijuna ja huojuvana puuna. Erityisesti rakastin tietenkin draamoja ja prinsessarooleja, joita itse kirjoittaen myös sain.

Vieläkin ihmettelen, miksi halusin aina esiintyä, miksi halusin olla mieluummin näyttämöllä kuin lehtereillä niinkuin aikuisena. Mikä tai kuka minusta riipi sisäisen narsistini? Vai olinko kuitenkin se sama uneksija kuin nykyisinkin, osasin vain konkretisoida haaveet kirjoittaen, ohjaten ja näytellen elämää itselleni. Lienisikö aikuistunut narsistini sittemmin vain piilosilla, ehkä se sieltä jonain päivänä päättää taas astua näyttämölle, ryhtyy kirjoittamaan ja ohjaamaan uudelleen näytelmiä itselleen ja esiintyy niissä kuin vain diiva itse. Ehkä sisäinen sankarittareni on koulutuksessa, käynyt perus-, jatko- ja syventävät opinnot, suorittanut sertifikaatit ja tulee piankin kunniakirjat kainalossa vaatimaan osuutta elämästäni.

Täytyneekin valmistautua tuloonsa ryhtymällä kirjoittamaan hetimmiten onnellissävytteisiä tarinoita, sellaisia, joissa linnanneidolle löytyy hyvä ja onnellinen elämä ja hän saa elää tasapainoista, itsellistä ja tyydyttävää elämää. Toisaalta, sitähän minä olen jo pitkään tehnyt. Kirjoittanut ja elänyt. Tai toisin päin. Kuka mitenkin maailmassa pätemisensä tunteen tyydyttää.

toukokuu 18, 2005

Loving You Is Easy 'cause You're Beautiful ...

Sinkkutalouksia on jo lähes neljäkymmentä sadasta, sanoo Tilastokeskuksen tieto. Herää kysymys, että miksiköhän.

Anteeksi, oli ihan pakko.

Aikahyppyjä

Hammaslääkärin aika on 12.45, nainen lähtee siis puolelta puolijuoksua kesken työpäivän voileipä kädessä ja ihmettelee, miksei voinut lähteä ajoissa. Mutta ei hätää, vielä ehtii, ja on kuin onkin paikalla tarkasti varttia vaille. Hän istahtaa kovalle ja äärimmäisen epämukavaksi muotoillulle penkille lukemaan lehtiä [oho, Oskari Katajistolta tulossa kirja], vilkaisee lehden päiväystä [toukokuu] ja ajattelee, että ihan näillä näppäimillä jopa. Viittä vaille hän ihmettelee, kun muut kutsutaan, myöhemminkin tulleet, häntä ei. No, hän ei välitä vaan lukee lisää. Kolmannen Me Naisten kohdalla nainen vilkaisee taas kelloa, että johan nyt, kymmenen yli. Vähän myöhässä, yleensä Kalle on ajoissa mutta eipä hänellä kiire ole, kyllä Me Naiset työolot voittaa. Kaksikymmentä yli hän huolestuu, katsoo lappua, että oliko se aika nyt varmasti 17. päivä. Ja tätä kuuta. Kyllä, 12.45. Onpas Kalle tosiaan paljon myöhässä. Nainen painaa päänsä takaisin lehteen ja havahtuu hetken päästä tajuamaan, että kellohan oli tullessa varttia vaille 12, siis 11.45.

Hänet kutsutaan sisään kahtakymmentä vaille. Kallen lisäksi huoneessa on hammashoitajaharjoittelija ja vakihoitaja. Harjoittelija kyselee koko ajan kaikesta, pyytelee anteeksi mutta Kalle ei hermostu. Hoitaja tekee työlistaa ja raporttia, lista on jo heinäkuun puolessa välissä, raportissa on jotain ongelmia. Kalle sanoo, ettei hän nyt puuduta, kun se on kuollut hammas. Nainen tiukentaa otettaan penkin käsinojista. Kolmikko puhuu ristiin hänen ylitseen hammaslääkärikieltä, kysymyksiä, vastauksia, kuin häntä ei paikalla olisikaan. Selkä puutuu epämukavassa asennossa jännittäessä, kädet puristavat penkkiä ja hän lohduttaa itseään, ettei kestä enää kauan. Nainen pelkää kivun iskevän tajuntaan millä hetkellä tahansa ja yrittää ajatella piinan jo loppuneeksi. Hän tuntee itsensä olevaksi sekä läsnä että tiellä mutta kuitenkin poissa. Suuhun tungetaan lisää laitteita, suunkostutin roiskii kasvoille pirskeitä ja vesi valuu kaulaa pitkin puseron sisään. Ei kestä enää kauan, kyllä hän kestää. Kalle pyytää naisen vasenta kättä lainaksi ja ohjaa hänen sormensa painamaan hampaan syrjää. Mitä nyt! Kaikki lähtevät huoneesta mitään puhumatta ja hän painaa hammastaan ihmetellen, että lähtiköhän ne kahville. Pieni paniikki ehtii kouraista mutta sitten kuuluu klik. Ai jaa, ne olivat piilossa kameraa.

Neljänkymmenen minuutin, vuoden työlistan, alkuvuoden raportin, kuuden suoran nastan, kahden taipuneen ja yhden liian lyhyen, yhden hermostuneen "Yritä nyt olla kyselemättä tämä projekti loppuun.", yhden neuvottelun [Oliko se kahdeksannen päivän kaksituntinen sisäinen koulutus vai kokous? Sisäinen kokous!?], kymmenien hammaslääkärisanojen ja lukuisten kysymysten ja vastausten jälkeen hänen hampaansa on valmis ja Kalle sanoo, että ei sitten pariin tuntiin syömisiä ja että eihän sattunut. "Vähän selkään, penkit voisi olla teillä mukavampia."

Nainen vilkaisee vielä lähtiessään lukemiensa lehtien päivämääriä tarkemmin. Viimevuotisia. Ei sitten Oskarilta kirjaa tullutkaan. Lähtee takaisin töihin ja ajattelee, että niin se aika rientää, kahvitaukokin jäi pitämättä.

toukokuu 17, 2005

Jotain hyvää 2

puuro.jpgVispipuuroa en enää ikinä sitten tee. Eikä varmaan tarvikaan, koska tuosta tekeleestä riittää ensi viikkoon ellei rykmentin kaarti satu tulemaan kylään. Nyt nimittäin pääsi käymään niin, että pakasteesta kaivamiani puolukoita oli enemmän kuin pannarin ja puuron ohjeet vaativat. Toisaalta ei ollut maitoa, sokeria tai mannaryynejä, joita toki LähiTarmo tarjosi hyvinkin edulliseen hintaan. Pannarin vaatimaa ruskeata sokeria yllättäen oli [jäänteinä Irlannin kahvista] sekä joulupipareita ja niitä leseitä. Mutta koska maitoa oli puolilitrainen, en saattanut noudattaa ohjetta vaan se laitettiin kaikki ja puolukoitahan oli reilusti käyttää ja mukaellen sitten suhteessa muut. Ja uuniin. Ja sitä tuli sitten aika paksulti. Lopputulos oli toki erinomainen vaikkakin raa'ahko ja paksuhko.

Todelliset vaikeudet alkoivat puuron kohdalla. Puolukoita oli edelleen liikaa ja taas sovellettiin: vettä vähän reilummin ja sitten keiteltiin ja käytiin välillä netissä ohjeita lukemassa. Mannaryynien määrää arvioitiin ja sokerin ja ne sekaan. Sitten etsittiin vatkotinta, löydettiin ja alettiin hommiin. Vaan mitä helv... , mannaryynit klönttinä kattilan pohjalla, niitä siitä mihinkään vatkattu. Ei toki jääty masentumaan vaan kaadetiin tuotos siivilään, mannamälli heitettiin pois ja liemi uudestaan kattilaan, uudet ryynit ja tällä kertaa muistettiin, että niitä piti vatkottaa koko ajakseltaan lisättäessä. Keiteltiin ja sitten jäähdyteltiin ja alettiin varsinainen konepelivispaus. Ja lähdetiin siinäkin taas päästään, kun huomattiin, että sehän vaalenee, kuohkeutuu, herkkuloituu ja lisääntyy, mitä enemmän sitä jaksaa vispoa. Lopulta se täytti parilitraisen kulhon. Hyvää oli, kun vihdoin maltettiin lopettaa, joskin tiukahkoa, lienisikö mannaryynejä liikaa mennyt.

Viikkoon ei tarvitse kauppaan lähteä. Etenkään, kun löydettiin puolukoita etsiessäni lihapullia. Ne on niitä, joihin valahti liikaa chiliä joskus tai jouluna mutta nälkä ei lue lakia.

Jotain hyvää

Toinen viikko ilman pankkikorttia kaupungissa, jossa on tasan kaksi minun pankkini konttoria, jotka molemmat väärällä puolella kaupunkia ja jotka sulkevat ovensa ennen kuin ehdin töistä ripaa repimään. Pakastimen sisältö alkaa olla perattu, ja jos korttia ei kohta tule, joudun syömään viisi vuotta vanhoja puolukoita ja silloin alan olla melko hapan. Ja minä olen muuten juuri se ihminen, joka viimeiseen asti vastusti maksukortin hankkimista. Toisaalta, onhan tässä kortittomuudessa puolensa, säästyy rahaa, kun ei ole mitä tuhlata. Tai no.

Aamulehdessä viisuedustajamme Geir Rönning sanoo, että jos viisut voittaa tänä vuonna balladi, on voittaja Malta tai Suomi. Minä sanoisin, että Suomi voittaa jalkapallossa Euroopan mestaruuden ennen kuin viisuissa. Mutta mitä minä tiedän tästäkään aiheesta, en edes muista koko kappaletta. Ehkä Geir osaa itse itsensä paremmin arvioida. Mitä minä taas en osaa, sillä vaikka itsearviointia meillä kustannuspaikalla oikein ohjauksessa harrastetaan, olen onnistunut arvioimaan itseni pois päiviltä: ensimmäisenä vuonna "unohdin", toisena vuonna oli "työkiireitä". Tänään olisi taas se riemun päivä. Jos jotain enemmän inhoan kuin itsearvioinpäivää, niin se on kastemadoissa makaamista. Itsearviointipäivä, keltaisten lappujen päivä, päivä, jolloin ihmettelen, miksi jotkut osaavat innostua tällaisestakin asiasta. Minulla on muuten vielä oppimista positiivisen asenteeni kanssa. Arvioinko juuri itseni, tarvitsenko vielä jotain kurssia?

Puoliltapäivin on onneksi hammas-Kallen juurihoitoa.

toukokuu 16, 2005

Hymy-tyttö

Mea-neito on ollut netin äärestä poissa hurjat, mitä, kokonaiset kaksi päivää, eikä ehtinyt kaipaamaan ollenkaan [paitsi kavereita] mutta sulipa arkinen olemukseni hymyyn, kun näin maanantaiaamun ikoksi viikonloppuna tulleita kommentteja. Tosiaan, nythän on Hymypäivä, niin että mikäpä sen somempaa. Mikään ei saa naista aidompaan hymyyn kuin aidolta kuulostavat ystävien palautteet. Aidoiksi lasketaan kaikki, joka aidoksi koetaan ja koska haluan tulkita aika paljon, tulkitsen myös väljästi. Ja saan iloita paljon.

Vieläköhän muuten niitä Hymy-poikia ja -tyttöjä kouluissa jaetaan? Minä en saanut sellaista koskaan ja olin siitä silloin aika pettynyt. Eniten sisäistä pattia pisteli, että kaverit äänestivät yleensä sitä luokan johtajaa, jolla oli puolet puolellaan ja toinen puoli pelkäsi olla äänestämättä. Hymyä siinä herätti ainoastaan se, että se oli aika farssi, paitsi minua ei hymyilyttänyt. Minä tietty olin kovin katkera, kun minä olin kuitenkin mielestäni sen muka jotenkin ansainnut, koska tein matikan laskut ja jolta muu väki ne sitten kopioi. Minä olin se, joka opettajien lemmikkinä selittelin muiden puolesta asioita parhain päin. Minä olin se, joka touhusi luokan puolesta kaikenlaista. Siis mielestäni Hymy-tyttö. Vaan ei, minun ristini oli, että olin myös luokan pinko [koska ne laskut oli tosiaan jonkun tehtävä ja läksyt luettava, muuten ei olisi kunnian kukko laulanut] ja se ei taas ollut hyvä juttu noin niinkuin Hymy-tyttökisoissa.

Siitä suivaantuneena päätin jossain kohdin lakata olemasta opettajien lemmikki ja ryhdyin kapinalliseksi, lakkasin käyttäytymästä niinkuin oletettiin, väitin opettajille nenäkkäästi vastaan ja taisin siinä rytäkässä opetella tupakanpolton jalon taidon, olla niinkuin oletin oletettavan, jotta joko se tyttöpatsas irtoaisi meikäläiselle. Ei irronnut. Onneksi koulu loppui ennen kuin keksin kokeilla vielä jotain muuta. Mutta jotain se patsaan tavoittelu minuun jätti: oivalsin vasta koulun jälkeen, ettei ne palkinnot tulekaan toisten kautta vaan itsestä. Olemalla itse itsensä oloinen, rehellisesti sitä ja antamalla sitä mihin pystyy ja jos ei pysty, niin rehellisesti olla olematta olevinaan jotain muuta. Valitettavasti siinä Hymy-tyttöpatsasiässä arvostetaan enemmän muita asioita kuin aitoja. Tai no, aitoahan se on pelko ja viisasta on vahvemman puolella oleminen. Mutta minulla oli väärät avut siihen kisaan.

Olen antanut sittemmin itse itselleni Hymy-tyttöpatsaita vuosien varrella muutaman, en monia. Mutta ansioista niitä sitten olen jaellut, kun kehitystä olen havainnut. Eilen taisin antaa yhden, kun huomasin, että minä en ole mököttänyt pitkiin aikoihin, olisikohan sellaiset puolitoista vuotta. Menopaussin verran.

toukokuu 13, 2005

Automaattiselittäjä

Minun on täytynyt olla kersana jonkinasteinen vintiö, joka joutui selittämään itsensä kuiville silloinkin, kun ei itse tietääkseen ollut asialla päinkään. Muuten en voi ymmärtää, mistä pääni on kehittänyt taidon selittää salamana asia kuin asia jotenkin muka-loogisesti ja niin, että en minä ainakaan mitään ole tehnyt. Aivoni työstää automaattisesti positiivissävytteisen selityksen mille tahansa ilmiölle. Esimerkiksi eilen aseteltuani itseni Martin ratin taakse ja paineltuani nappulastosta radion, ilmastoinnin ja mitälie päälle ja kattoluukun auki nautin auringon lämpimästä hipaisusta ja siinä silmiäni siristellen havahduin vanhanaikaisen kellon raksuttavaiseen tikitykseen ja ajattelin, että jopas on Swatch [niin, kai tiesitte, että Martin esi-isät ovat kellon tekijöitä} jättänyt mukavan nostalgisen efektin jälkeläiseensä, enpäs ole tuotakaan aiemin huomannut. Ja läksin kotiopäin. Ensimmäisen vinkkarimutkan jälkeen havaitsin kellotaulussa molempien vinkkarinuolien raksuttavan rytmikkäästi sen kellon tahtiin kuin cheerleadertyttöjen huiskulat huonossa koreografiassa ja ajattelin, että ei hittolainen ja hätääntyneenä kurvasin tien sivuun.

Vääntelin viiksistöä eteen ja taakse ja ympäri joka nivelestä mutta rytmikäs raksutus vain jatkui. Astuin autosta ulos oikein tarkistamaan, että kyllä ne tosiaan vilkkuu. Ja näkyvät kanssa, kun ei ole mitenkään ujosteltu Martin takavalojen kanssa. Kaivan pikaoppaan esille, että mikä se on tämä outo ilmiö. Näyttö h): Suuntavilkut, aivan, tiedetään, mutta miksi yhtä aikaa. Ei selitystä pikaoppaassa. Ennen kuin ehdin hakea paksumman manuaalin kyseistä kohtaa, kaivan jostain testosteronisemmasta aivolohkon vasemman perähaarakkeen sivukomeron salalokerosta hoksottimen, joka fokusoi katseeni radion sound system näppäläimistön viidenkymmenenkahdeksan painikkeen keskellä loistavaan isoon punaiseen kolmioon. Hätäkolmio, ettei vaan? Painan sitä ja samalla ropisee viereiseen katuojaan ihailuni Swatch-esi-isien kykyyn tajuta nostalgisten sävyjen merkitysten päälle. No mutta, ehkä se raksutus olisikin häirinnyt pitemmän päälle yhtä paljon kuin mummun seinäkellon ronksotus. Lievähkön pettymyksen keskeltä nostaa lievä ylpeys päätään kiitellen itseään huimasta edistymisestä valojen hallinnointiuralla.

Aamulla heräsin tahmeaan ajatukseen, että hohhoijaa, vasta tiistai. Onneksi automaattiselittäjäni heräsi taustalla ja koputti otsikkoon, että herää nainen, nyt on perjantai. Onneksi selittäjäni on joskus oikeassakin.

toukokuu 12, 2005

Mielikuvituskuvia korville

Kuunnellessani radioääniä kuvittelen vaistomaisesti ääniin ihmisen ympärille, saatanpa luoda kokonaisen persoonan, vaatetuksen, harrastukset, perheen, puutarhan, auton ja koiran. Vähän kuin, mutta toisin päin, kun kirjoitetuille ja kirjoittaville henkilöille kuvittelen ulkonäön ja ulkonäköön muka-kuuluvan äänen, puheenparren, intonaatiot, tauot, ilon, surun, hymyn ja naurun, jotka äänestä kuuluvat. Äänen ja puhetavan kuvitteleminen kirjoitettuun ihmiseen on kai pikälti opittujen ja koettujen asioiden liittämistä tiettyihin sanankäytön tapoihin, kirjoituksen henkeen sovitettuja kokemuksia omista koetuista tyyppikokoelmista. Kirjoitetulla ihmisellä on kirjoitustensa kaltainen ääni. Tietenkin myös bloggaajille kuvittelen olemuksen, kasvot, äänen ja tavan puhua. Minä kun harvoin tyydyn pelkkiin tosiin asioihin, minun on aina vähän maustettava soppaa, lisättävä ulokkeita ja kasvatettava kuvaa kehyksillä.

Jos radio- tai puhelinäänen takana olevan ihmisen tapaa, tuntuu useinkin, että ei se ole se minun kuuntelemani, tämä on joku muu, joku joka puhuu toisen äänellä. Ja sama juttu toisin päin; kirjoittajan oikean äänen kuullessani heti huomaan, vastaako ääni kuvaani henkilöstä eli ei. Kertaakaan ei esimerkiksi Blogistanin ääniradioiden ääni ole minusta kuulostanut kirjoittajiensa ääneltä. Mitä se sitten kertoneekin mielikuvitukseni lennosta tai tavastani lukea tekstejä. Oikean äänen kuuleminen useimmiten yllättää, kuin rikkoisi valokuvan kehyksineen kaikkineen ja kuva pitää sitten kehystää uudestaan ja kokonaisuuteen täytyy totutella kuin uuteen tukkamalliin.

Tuli vain mieleeni Rantaradiosta. Ei se edelleenkään kuulosta minusta kirjoittajaltaan.

Tänään puoli yhdeksältä aamulla voivat muuten Pirkanmaalaiset kokeilla erään tutun naispäiväkirjailijan äänen ja mielikuvansa vastaavuutta Tampereen Radion taajuudella 99.9. Tai täällä [Lisäys klo 11:52].

toukokuu 11, 2005

Kahvia

Aamulla virkanainen huomasi, että kahvi oli loppunut, tai siis edellisenä päivänähän hän sen jo huomasi mutta aamulla vasta taas muisti. Siis töistä kauppaan kahvia hakemaan, ihmeissään, kun muisti edelleen. Taitaa olla kehitystä tapahtunut, ehkä asiat hallinnoituvat, pientä tarkkaavaisuutta se vain vaatii. Virkanainen inhoaa niitä pantillisia ostoskärryjä, joten hän raapottaa kädessään aina koppaa, eikäpä hän nyt osta kuin sen kahvin.

Hm, vihannesosastolta voisi ottaa samalla tomaattia, kurkkua ja ruukullinen salattia. Leipäosasto on vieressä ja nainen muisti Reissarinkin olevan palaa vailla finaalissa, noin. Ja juuri paistettuja sämpylöitä muutama. Nonniin, mitäs vielä. Kanta-asiakastarjouksena meetwurstia, sitä sitten [hänellä toki löytyy kortti, jos sillä saa käteen selkeää alennusta, mitään bonuspisteitä ei yhden naisen taloudesta kannata kerryttää] ja maitohyllystä hän huomaa vihdoin himoitsemaansa sitruunamoussea. Ja viilejä kolme ykkösellä, no sitähän on otettava. Evääksi.

Mitäs vielä. Olutta kymppipakkaus [vierasvaraksi], tuoremehua pari ja totanoin... mitähän sitä söisi. Janssonin kiusaus on kangastellut makuhermoissa siitä asti, kun työkaverit puhuivat sitä tehneensä. Einestä, mutta ajaa asiansa. Virkanainen kamppailee itsensä kanssa mennäkö jäätelökäytävää vai patukkakäytävää. Jotain outoa kaipuuta... Niin, sehän se oli: DaCapoja on jostain syystä tehnyt mieli eilisestä alkaen. Ja Pätkiksiä.

Eiköhän siinä jo olekin kaikki. Koppa ja pakki painavat jo riittävästi. Virkanainen ohittaa, ei ohitakaan, kenkäosastoa. Sovittaa viidet kengät, onneksi kaikki tuntuvat huonoilta. Eikä ole sitä korttiakaan, [ai niin sekin piti laittaa postiin leikattuna]. Kassalle siis käteisostoksille. Kassi, reppu ja pakki Martin takahutlariin, kattoluukku auki ja poppikone päälle. Kotiin. Parkkiin.

Kiusaus mikroon, salaatti lautaselle ja parvekkeelle aurinkoterassille syömään. Ei hassumpaa. Ja jälkiruuaksi kahvia.

Niin, se kahvi.

Aamu- vai iltaihminen?

Miten sujuu parisuhteissa suhdetoiminta, jos toinen on aamu ja toinen ilta. Tai peräti yö. Onko toinen toiselleen taakka vai kevyt tervehdys niinä harvoina hetkinä, kun yhteinen aika kohtaa. Kärsiikö suhde vaiko rikastuuko, kun molemmilla on omaa aikaa. Kallistun uskomaan rikastavaan ominaisuuteen.

Miten sujuisi suhde minun kanssani, joka on entinen aamuihminen, sittemmin ilta ja aamu, syventävien kautta yö ja hektisimmillään ilta-, yö- ja aamuihminen. Nyt olen oppinut sentään nukkumaan, arkiaamuisin. Viikonloppuisin herään liian varhain haluamaan olla ihminen. Arkiaamut. Niin kankeita. Aamut olivat sentään ennen huonosti nukutun, lähes nukuttoman yön jälkeen helppoja herätä, kun ei varsinaisesti tarvinnut herätä, senkun vaan nousi jaloilleen ja lähti jälkiä tekemään. Nykyisin kaatuutuu pää sankkaan uneen aamuyön puolella ollakseen tummissa ja paksuissa unen kääreissä juuri kukon laulaessa. Herätys on pimeän kaivon pohjalta raapiutumista. RRrrah, rriips, rrriips, raah...

Suihkussa tuijottelin tylsänä suihkuverhon piirroshahmoja ja ajattelin, että miksiköhän kaikilla on kolme sormea. Onpa hyvä, ettei tänään ole seurantapäivää, seminaaria, tiimipalaveria, itsearviointipäivää, mitään. Kolme sormea! Siitä sitä on hyvä lähteä punertamaan kustannuspaikan ongelmien pariin.

Ei minusta isoa iloa kenellekään arkiaamuisin olisi.

Jos tällä aamulla olisi ääni, se oli dieselbasso. Ja värihän on taivaalla valmiina.

toukokuu 10, 2005

Rauha ja Onni

Jouduin äsken itseni kanssa taas kerran hämmennyksiin. Katselin parvekkeelta, kun naapuritalon keski-iän ylittänyt pariskunta tulla toohotti sauvakävellen. Söin vähärasvaista rahkaherkkuani huvittuneen yliolkaisesti toisella poskella hymyillen tuolle onnettoman näköiselle pariurheilulle ja ajattelin, että ei koskaan ikuna minua saisi yhdenkään prinssin kanssa sauvakävelemään verskat suihkien. Ei ole sellaista prinssiä syntynyt. Ja että mitähän nämä yhteneviin tuulipukuihin pukeutuneet parit mahtaisivat nyt tehdä, jos tuo huvittava väline olisi naurettu mummujen suohon alkuunsa.

Ja heureekka, silloin huomasin olleeni kohtuuton ihminen. Ei olisi tuokaan mies vaimonsa kanssa iltasella lenkillä. Jos lenkillä olisi, niin yksin juoksisi pururataa ympäri hikiläiskä selässä suurentuen ja vaimo kävelisi naapurin vaimon kanssa ja yhdessä haukkuisivat miehiään, jotka eivät vaimojensa kanssa koskaan puhu vaan omissa harrasteissaan vaan kohkaavat. Olisi riita ja epäsopu keski-ikäisissä perheissä vallitseva olotila.

Mikä minä olen naurettavine vähärasvaisine rahkoineni ketään arvostelemaan. Etenkään, kun itse en viitsinyt lenkille lähteä, etenkin kun alla lepäsi kermaista tomaattikeittoa ja fetajuustosalaattia. Lienisikö sittenkin naapurissa Rauhalla ja Onnilla ihan kelpoisen tasapainoinen suhde.

Sauvat. Parisuhteen Rauha ja Onni.

Vaikeita päätöksiä

Olen nyt toista tuntia vääntänyt henkistä kättä itseni kanssa, että pyörällä töihin mennäkö. No mennä kyllä, koska ilma on kaunis. Oikeastaan mieli tekeekin raitista ilmaa. Matka on niin pitkä, että vaihtovaatteet pitää ottaa, siis reppuun ne. Ja tukkahan menee kypärän alla littuun, töissä pitää se sitten vääntää, no olkoon. Ja pyöräilyvaatteet päälle. Hyvä, näin pitkälle päästy ja hinku vielä kova.

Mutta mitä, säätiedottaja puhuu sateesta, ei kai. Joo, mutta ei täällä. Hyvä sitten. Paljonkohan siellä on lämmintä. Viisi astetta, huh. Se tietää lisävillapaitaa väliin. No joo, okei, eisevväliä. Ja korvalappuradiopuhelinpiuhat. Missähän se puhelin on. Apua, ei missään, jäänyt töihin. Ei ilman sitä voi ajaa. Tai voi, mutta ei nyt malttaisi. Ja pitäisi käydä muuten viemässä kengät suutariin. Ja kaupungilla pitäisi käydä hakemassa se juttu. Ja pankissa pitää käydä loppuviikosta. Torstaina on parturi, sinne ei ehdi pyörällä. Tänään muuten, mutta kun. Ei kannata, kun loppuviikosta ei kuitenkaan voi.

Jos alkaisi kuitenkin vasta ensi viikolla, kylmäkin on, saattaa vaikka sairastua. Ja vaihtovaatteet olisi tietenkin viisaampaa viedä autolla eikä pyörällä. Ja kun on niitä asioitakin. Nyt ei enää edes ehtisi pyörällä. Kiire vaihtaa vaatteet.

Sainpas päätettyä.

toukokuu 9, 2005

Samppanjaa ja vaahtokarkkeja

Perjantain hyvän päivän kruunasi Meanderlandiassa ristiäiset, joita juhlistettiin Veho-merkkisen poreilevan juoman kanssa. Uljas sininen pullo oli kai tarkoitettu räiväytettäväksi uuden Meabiilin kylkeen mutta rajansa kaikella. Se siis juotiin pois. Kummin ja äidin yllätykseksi tulokas osoittautui poikapuoliseksi: sillä on makean näköinen peba ja tukevat tassut, miehekkkään jyhkeä ääni ja retroseksuaalinen olemus. Siispä hänestä ristiytyi Martti.

Kyllä tähän huusholliin lisää miehekästä jämäkkyyttä kaivattiinkin, sillä entisestä tarkahkosta virkanaisesta on sukeutunut hattaraisen pehmopäinen vaaleanpunainen vaahtokarkki. Nimittäinkin lauantaina iltapäivästä tämä huomasi visaisen tilanteen, pankkikorttinsa kadonneeksi. Kun sydän oli laskeutunut kurkusta ja jäi hakkaamaan tuhatta rintaan, ajatus pääsi kunnolla juoksuun ja kauhukuvilla ei ollut rajaa. En oikeastaan edes halunnut kuvitella, mitä kaikkea ehtii tuhlata löydetyllä kortilla vuorokaudessa. Eikä tietenkään kännyn muistissa ollut sitä numeroa, johon kuoletukset soitetaan [kannattaa muuten tallentaa, se on 020 333], muistin kyllä, että se on kortissa mutta paljon siitä on apua, kun korttia ei ole. Numeron saatuani ei kuoletus kestänyt kuin sekunnin mutta mielikuvitus jaksoi kaivaa yhä uusia tapoja käyttää vierasta korttia. Niitä oli muuten paljon. Ihmettelen minä vieläkin, miten entisestä järjestäytyneen elämän oppikirjan ensimmäisestä kappaleesta tulee tällainen höttötöttörö.

Myöhemmin ajattelin, että ehkä se oli vaan hyvä, opinpahan taas paljonkin ja jos en olisi ollut perjantaina niin Martin lumoissa hattarat hatussa, en olisi koskaan tullut laittaneeksi korttia väärän repun väärään sivutaskuun ja se olisi oikeasti voinut hävitä.

toukokuu 6, 2005

Tänään oli hyvä päivä

Tänään olin rohkea.

Tänään kohtasin lukijan.

Tänään toteutin yhden unelman.

Tänään tunsin yhden ajan jäävän taakse.

Tänään kuulin itseni puhuvan jonkun toisen äänellä.

Tänään puut tanssivat vihreillä hunnuillaan kevättanssia puhaltaen joutilasta tuulta.

Nyt puhutaan miehistä

Näin äitien paitulipäivän alla on sopivaa puhua miehistä, noista lutumurmeleista, taivaan lahjoista naisihmisille, jotka kuulemma tiedostamattaan etsivät kumppanikseen isiensä oloisia miehiä. Mikä saattaa pitää paikkansa. Ehkä minäkin katselen miehiä sillä silmällä, että olisiko tuossa sitä samaa velikultaa, karun herkkää miestä, joka isässäni asuu. Minun isäni onkin aito ja perinteinen tosimies, joka sanoo, kun sanomisen paikka tulee, itkeekin tarvittaessa mutta enimmäkseen myhäilee välittämättä naisten kotkotuksista, ei turhia rakkaudesta puhu vaan näyttää välittämisensä olemalla oikeanlaisesti läsnä. Kerran hän äitienpäivänä vastasi äidin rutkuttaessa merkkipäivähuomaamattomuudesta, että "ethän sie miun äitiin ol". Tosimies on niitä oikeita miehiä, jotka eivät keikaile pikkulilli pystyssä eivätkä ole tyhjänpuhujia mutta joissa asuu hellä humoristi. Tosimies osaa tietysti tehdä naisensa onnelliseksi ihan silkkaa miehuuttaan mutta ei oikea nainen tietenkään pane pahakseen, jos mies osaa muutakin. Mieluusti koko repertuaarin kotitöistä mukavien puhumiseen. Tiskata ja siivota ei tarvitse, ruokaa voisi tehdä ja kahvit kiehauttaa silloin tällöin. Pääosin voisi vaan oleilla ja olla mukava.

Eilen huomasin, että Blogolandian Tosimies, tämä Tosi Kovana Kundina™ tunnettu Visukinttu ajattelee perustaa ulkokalliolaisen suhteen, ellei peräti plokin ja suunnittelee työntävänsä sivukinttunsa tänne omenapussin konehuoneeseen. Jossa sitten pieniä visupussisia IT-sirpakkeita plokkaisimme Kinttupussista. Somiahan ne varmasti olisivat, kuin Pallero ja Se-Jolla-Ei-Ole-Vielä-Nimeä konsaan rinnakkain. Mutta kyllähän täällä muitakin kovia kundeja on, enkäpä minä tiedä, onko tuosta TKK™:sta tyydyttämään kaikki naisen tarpeet, joten ajattelin varmistaa huushollin tasapainon valkkaamalla koko kirjon: Tohtorin, Lasimestari-baristan, Kotiruokakokin ja Runoilijan. Eiköhän tuossa sakissa joku parturikin lie, joten elämä olisi tällä kokoonpanolla aika täydellistä. Juhlaa suorastaan.

Mutta oikeastansa piti vain sanomani, että tänään lakkaa se miehekäs renkaiden potkiskeleminen.

toukokuu 5, 2005

Renkaanpotkijat Osa 4

Nainen perusteli itselleen ja myyjälle, että isommassa olisi taisteluvoimaa, sitä vääntöä. Tai jotain. Oikeastihan se ei tietenkään ollut mikään syy mutta kuka nyt kehtaisi sanoa, että kun se kutsui. Heti ensimmäinen havainto suuren kaupungin vilinässä oli vanginnut hänen katseensa ja mielensä ja nainen oli ajatellut, että siinä se on. Hänen juttunsa. Jokin siinä. Mutta eihän sellaista voi sanoa. Edes naismyyjälle. Paitsi että nainen sanoi. Ja he ymmärsivät toisiaan.

Nainen oli miettinyt tarkasti värin, mallin, moottorin, sisätilat. Kaiken. Ja sanoi, että sellainen, yksi kappale. Kiitos. Myyjä kahlasi tietokantaansa ja sanoi, että eikö kävisi punaisella sisuksella? Ei, kun sen täytyy olla musta. Siitä lähdetään. Myyjä soitteli ketjunsa liikkeet, rupatteli kollegakieltä ja kyseli, oliko heillä ikkunassa sellaisia niitä. Ei ollut. Missään. Myyjä ehdotteli muita väriyhdistelmiä. Mutta ei. Kun se oli se, mikä oli unelmissa nähty. Nainen jo himmisteli unelmaansa, että josko seuraavasta erästä, mutta se tulisi vasta heinäkuussa ja maksaisikin enemmän. Juuri silloin myyjä hihkaisi, että yksi yksinäinen olisi, väreiltään juuri sellainen kuin pitikin. Paitsi, että se oli piskuisen pienoinen moottoriltaan ja väännöiltään. Vaan ei renkailtaan, jotka olivat niitä kapeita ja isoja alumiinivanteisia. Niitä, joilla ajellaan hyppyrit tukassa kolean näköisesti. Helmi oli vain odottanut omistajaansa. Unelmien helmi. Juuri oikean värisenä ja metallinhohtoisena Hän odotti satamassa sateenhaistelijoineen ja kattoluukkuineen, sound systemit viritettyinä ja alumiinivanteet kiiltäen, että joku tulisi ja huomaisi Hänen kauneutensa, katsoisi Hänen lasikatostaan taivaalle, laskisi kätensä Hänen nahkaiselle ohjauspyörälleen, hivelisi Hänen nahkaista vaihdetankoaan, virittäisi Hänen ilmastointinsa, taltuttaisi Hänen voimakkaan luonteensa ja kokeilisi Hänen absiaan ja espiään. Ja kaikkia muita kirjainyhdistelmiä. Moottorihan oli ollutkin kaiken aikaa vain tekosyy.

Nainen oli laskenut mielessään, millaisia rahoja pitäisi liikutella unelmaan. Tiskin yli siirtyvä summa olisi suurempi, se tiesi kaurapuuroa, halvimpia kananmunia, tarjousedamia, viimekesäisiä vaatteita ja hillitympää elämää.

Mutta kun on. Se Unelma.

toukokuu 4, 2005

Hommat hanskasta

Sen kerran, kun minä katson hoskeytä, niin Suomi on häviöllä Ruåttista. Mitä! 4-1. Ja kiakko hukataan! Mutta saadaan pois? Ei pääse laidasta? Tämmöstäkö tämä aina on.

52-12? Mikä se nyt sitten on?

Ei Suami, ei noin.

Tyyli ennen kaikkea

Kuukkeli-kuvan isä Myrsky-Janne lähetti ystävällisesti transparentin Kuukkeli-tarran ripustettavaksi tuonne vasemmalle seinustalle. Naisen mieltä läikäyttää aina, kun mies tajuaa, että tyyli ennen kaikkea.

Täytyisi muuten Sediksen kanssa ryhtyä hieromaan treffejä. Että jos vaikka hakisi pojan kotiin. Vai tyttökö se lie. Ei tee nimittäin linjoille hyvää herrasväen eväät. Mutta mikä tyyli. Jospa annankin tytön olla siellä vielä opissa jonnin aikaa..

Muodollisesti pätemätön

Pullan ja sämpylän tuoksun herättämät kotinaisvaistoni heräsivät horroksestaan ja vaativat tulla kaivetuiksi esiin virkanaiskuoren alta. Virkanainen taipui nalkutukseen ihan mielellään, eihän hänkään voi pullantuoksua vastustaa. Niinpä tehokas virkanainen kaivoi kätevien koneiden kätköistään leipäkoneensa, siinä nyt ollut aikaa ryhtyä mitään sämpylöitä pyörittelemään. Hän latasi aineet koneeseen ja lähti hakemaan fillariaan huollosta [jos nimittäin ihmettelitte, miten nyt yhtäkkiä alkoi vettä sataa]. Polkaisi kotiin ja totesi, että vielä yli kaksi tuntia odotusta. Ei mikään pikapulla. Tuoksu alkoi leijailla siitä puolentoista tunnin päästä ja lopulta kone piippasi äänekkäästi urakkansa loppuunsuoritusta. Ja mitä näin kaiken sen veivaamisen jälkeen: pieni neliskanttinen koppura, joka ei tahtonut irrota astiasta. Viimeksi leipä muistini mukaan oli kyllä runsas ja möyheä, pursusi koneen kanteen kiinni ja aiheutti palohälytyksen. Mutta tämä oli kyllä jo liioittelua. Aivan, olisi pitänyt tarkistaa se kuivahiivan päiväys, joka oli parasta ennen kuin eurot olivat hintalapussa.

Muodolla on väliä, leipäkoneleipä ei ole muodollisesti pätevä. Koneleipä ei edes maistu yhtä hyvälle, ei ole vanhan mallisen väärtti tämä neliöleipä, minkä seikan myös huomasivat aikanaan lähes kaikki leipäkoneen hankkineet. Koneet työnnettiin vähin äänin alakaappien takanurkkaan tai kannettiin kirppareille, joista sieltäkään ne eivät kelleen kelvanneet. Mutta kyllä sillä pitsa- ja sämpylätaikinan pyöräyttää ketterästi. Kun vaan viitsii pyöritellä sen manuaalisti pellille. Miksikähän ei neliö muuten maistu samalta, onko se vaan se, että leipä on väärän mallinen, olisiko se pyöreänä parempi, tai edes lieriönä. Meneekö silmän välittämä neliskantikas kuva lyömään makuhermoja ällikällä niin, että suu ei ymmärrä syövänsä samaa leipää kuin jos olisi vaivautunut pyörittelemään sen pellille uuniin. Ei tämä vielä mitään, konemaisen kantillinen pulla se vasta onkin outoa pullaa [kokeiltu on]. Ja rusinaleipää. Ja ruisleipää. Ja omenaleipää. Nyt taas muistin, miksi kokeilut eivät johtaneet sarjatuotantoon.

Onkohan se tämä villi mielikuvitukseni, joka tuntee vankiutuneensa, kun se muottiin tai sääntöihin tai raameihin likistetään, kun valmiiksi valituilla sanoilla pitäisi kirjoittaa, kun ohjeet ja määrämitat ja esitäytetyt lomakkeet ahdistavat. Jotenkin lomakkeiden kentät on aina liian pieniä ja valmiiksi määritellyt kirjemallit, marginaalit, rivivälit ja fontit tuntuvat vievän luovuuden ja hengen lennon. Kyllä omilla sanoilla on helpompi kirjoittaa kuin toisen sanoilla. Omaan tahtiin, omalla tyylillä ja omalla ajatuksella ajatellut asiat ovat helpompia ajatella.

Asian voi käydä toteamassa vaikka Nokturnon runopalapelissä, jossa Miia Toivion runon Runo sanoista voi koota oman tuotoksensa tai ihmetellä muiden saannoksia.

toukokuu 3, 2005

Soolo

Minä pidän korkeista paikoista. Korkealta on jotenkin turvallisen nimetöntä tarkkailla ympäristöä. Jos minulla olisi talo, niin se olisi kalliolla tai rinteessä, metsän reunassa, katsoisi korkealta ja asettusi luontoon kauniisti, hiljaisesti ja sopeutuen. Minulla on lapsesta asti ollut halu kiivetä kivelle, mäelle, tunturille. Aina korkeaimmalle kohdalle. Tai sivuun. Tarkkailla. Kallioita ja kiven järkäleitä nähdessäni ajattelen aina, että tuolle kivelle lapsi minussa olisi kiivennyt. Aikuinen minussa muistuttaa, että miksei, käyhän se vieläkin. Ja joskus kiipeänkin. Mikä lie viehtymyksen syy, olisikohan se mummon pihalla ollut metrinen kivi, jonka päälle nelivuotiaana ensimmäistä kertaa yksin kiipesin ja tunsin olevani maailman katolla. Oma rauhoittumispaikkani, mielimaisemani, se paikka, jota ajattelen omana paikkanani, oli iso kivi mummon metsässä ja se katsoi järvelle. Menen edelleen mielikuvissani sille kivelle istumaan, kun täytyy ajatella. Ja nypin päivänkakkaraa, että rakastaa, ei rakasta, rakastaa, kyllä, ei, kyllä, mene, älä, mene, tartu, älä, lähde, jää....

Korkeissa paikoissa on jylhää ja rauhallista varmuutta. Yksinäistä ylväyttä ja itsellisyyttä. Oman arvonsa tunnustelemista. Itseensä tyytyväistä hiljaista kauneutta. Samalla kuitenkin outoa kaipuuta. Enkä nyt puhu kansakunnan kaapin päällä olonsa kotoisiksi tuntevista patsaista. Sillä minä olen se, joka vierastan keskipisteenä olemista, minä olen se, joka ei halua esiintyä, joka pelkää katseita ja puhuessaan tuntee ison mustan tyhjyyden aukeavan päässään, jossa ei ole yhtään ajatusta annettavana. Minä olen se, joka tarkkailee salin perältä, oven suusta, luentosalin takapenkistä, ikkunan vierestä, ylimmältä rapulta, sivusta. Minä olen se, joka mieluiten seurustelee silmillään. Ja kuitenkin kadehdin niitä, jotka menevät keskilattialle tanssimaan omaa yksinäistä muista piittaamatonta tanssia. Minä olen se, joka haaveilee osaavansa jonain päivänä heittäytyä. Harjoittelen sitä joka päivä pienesti, ylitän pieniä esteitä ja harjoitan itsessäni spontaaniutta.

Kuka oman itsensä parhaiten tuntee, ken tietää, mikä itselle on tärkeää, miten itsensä kanssa parhaiten elää? Yksin itse.

Jonain päivänä vielä tanssin keskilattialla yksin, niin, ettei kukaan koskaan. Ja ajattelen, kuinka voisin maailmaa syleillä ja rakastaa [mp3].

Tamperelaisiin kalentereihin kannattaa merkitä varaus illalle 12.5. ja kirjoittaa siihen Sooloilta YO-talolla.

toukokuu 2, 2005

Välittämisellä on väliä

Minun unelmani on herätä jonain aamuna siihen, että kaikki maailman ihmiset olisivat yhtäkkiä alkaneet välittää kanssakulkijoista ja päättäneet toteuttaa hyvän kierrättämistä. Jokainen tekisi vaikka yhdelle ihmiselle jotain hyvää joka päivä. Omaan nilkkaan se osuisi ennemmin tai myöhemmin.

Jospa aloittaisi vaikka auttamalla Elinaa toteuttamaan unelmansa.

Prinsseistä ja prinsessoista

Hienoa, että vihdoin on tullut virallinen kevät. Aamulla oli niin mukava skrapata Meabiilin lasit auringon tilkuttaessa jäistä nurmimattoa hengityksen höyrytessä osoittaen, että hengissä on selvitty taas yhdestä vapusta. Vappuaaton yönä olisi sopivin asuste ollut untuvatakki ja lapaset. Millä salavillapaidalla muuten ovat varustetut ne napapaljaiset tyttöset, kun ei niitä näyttänyt ollenkaan palelevan. Yhtään en enää muuten ihmettele, etteivät nykyisin nuoret miehet ja naiset löydä kumppania. Tai siis näin olen ymmärtänyt intternettiä selatessani, että jonkinlaista vaikeutta koetaan pariutumisessa. Kun nimittäin vappuaattonakin puolenyön maissa käveli kaupunkia halki, niin joka yökerhon edessä oli tuhannen seisovat jonot. Siis puolenyön aikaan. Meinaan vaan, että siihen aikaan jos vasta pyritään yökerhoon [josta sivumennen sanoen millä logiikalla ne sisällä olevat muka sieltä silloin jo ulos tulisivat], niin miten muka siinä tunnin parin aikana mitään ihmissuhteita löytäisi, olettaen että siis kuulisi puhetta tai savulta mitään näkisi.

Miksei käytetä hyväksi sitä arvokasta tutustelumyönteistä aikaa ilta seiskan ja puolenyön välillä, jolloin baarit näyttävät olevan ihan äijänä pullollaan poikia ja miehiä. Vastakappaleet loistavat poissaolollaan, missä ovat tyttäret? Meikkaamassa ja kikattelemassa puolestaan tyttöjen juttuja kotona? Ihan näin naisenlogiikalla eikö olisi tyttöjenkin mielekkäämpää iskeytyä pubeihin ja muihin seurusteluystävällisiin paikkoihin poikain kanssa samoihin aikoihin. Äijilläkin voisi käydä notkeammin flaksi, kun ei ehtisi hankkiutua niin tolkuttomiin lärveihin. Toisaalta, minkäs teet, kun juuri on nimittäin kuulemma oikein tieteellisesti todistettu, että pikkulikkana luetut ja sisäistetyt prinsessasadut ovat syynä siihen, että naiset istuvat norsunluutorneissaan odottaen prinssiä valkoisine ratsuineen saapuvaksi ja kun sitten kohtaavatkin vain sen pakollisen jäännösrentun taksijonossa, niin tätä sammakkoaan sitten uskollisesti suutelevat uskoen vakaasti oman ihanuutensa muuttavan sampan kaivatuksi prinssiksi. Mitähän pojat pienenä lukivat? Aku Ankkoja?

Mutta minähän en tästä asiasta mitään voi tietää, kun en prinsessasatuja lukenut. Minä luin inkkarikirjoja ja poikakirjoja ja Kolmea muskettisoturia. Mitä lie vaikuttanut.

toukokuu 1, 2005

Hywää wappua

Huomasin jurputtaneeni tänne viimeksi maaliskuun kymmenes. Muutenkin vaikutan nykyisin seesteiseltä ja aikuiselta ja rauhan ja onnen tyyssijalta. Mikä pitää paikkansa. And which is nice. Eikä minua jurpututa nytkään oikein mikään, ellei lasketa lievähköä harmia, jonka aiheuttaa oikea kämmen ja ranne, jotka ovat mustat ja turvonneet ja kibiät. Jurnuttaisikin, jos voisin niistä jotaketä syyttää mutta kun en. Tai sehän se vähän kouriikin, kun itseä ei millään viitsisi syyttää vaan kun joskus on. Eilen Hämeenkadulla olin silmämääräisesti katsoen Mansesterin selviiten päin ja silti minä olin se, joka kaaduin turvalleni katuun. Tai en turvalleni vaan lonkan ja polven kautta oikean kämmenen peukalokumpareen päälle. Olisin mieluusti laittanut syyn jonkun ärveltävän waappujan kontolle mutta kun ei. Ihan ite menin kaatumaan, kun minulla on lapsuuden vammana sellaiset ylikääntyvät kiikkerät nilkat, jotka muljahtelevat alta silloin tällöin. Varmimmin silloin, kun kengät ovat aikuisen järkevät ja mukavat.

Mistä opimme taas, että aikuinen seesteinen järkevyys ei kannata.

Eniten harmittaakin nyt käden vääntövoima, joka on kuin yksilitraisessa Smartisssa, mikä ei kai ole paljon. Kuulemma, minä niistä mitään ymmärrä. Pitääköhän tuo kuoharipullo viedä naapuriin avattavaksi. Vai jättäisköhän sen ensi vappuun.

Mutta se olisi taas niin aikuisen seesteisen järkevää.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa