Mansesterin rautatieasemalle on kerrankin tuotu roskiksiin oikeat mainokset: Muotoilun keräyskeskus kertoo sen mitä lupaa: eikö vaan.

Vaan niinhän tuo toimii omassakin kotona: uutena joku virhe tai väärä kaluste tai väärän väriset verhot tai se kamala äidin ostama lamppu hyppivät päivittäin silmille mutta annapa olla ja ajan kulua, niin lakkaavat hyppimästä. Jonain päivänä ne, jos nyt eivät vallan kauniiltakaan tunnu, niin ainakaan eivät ylipääsemättömän pahoiltakaan näytä. Tai niitä ei siis huomaa ollenkaan. Kunnes sitten eräänä keväisenä päivänä silmä taas osuu rotiskoon tai virheeseen ja mieli alkaa askarrella uutta väriä, kalusteiden siirtoa tai hurjimmillaan sitä jo löytää itsensä katsomasta paikkoja ja miettimästä, että pystyisiköhän tapetteja maalaamaan, miltähän sohva näyttäisi tuossa toisella seinällä ja mihin telkkarin rohmun laittaisi tai jospa peräti hävittäisi. Ah tätä kevättä. Jos kesään asti pääsisi ilman suurempia kotoisia kalustemyllerryksiä, niin vuosi taas menisi kevyesti. Kesällä kun tulee vääjäämättä kuitenkin se "kesää on vain kerran vuodessa, sitä ei kannata haaskata sisällä kyyhkimiseen" -fiilis ja syksyllä alkaa hämärän hyssy, jolloin kynttilän kehrä riittää rajaamat hämäävärt asiat pois ja lakkaavat häiritsemästä jonninjoutavat epäolennaisuudet.

Tänään Veerusga heläytti näyttöön 10 000 ajettua kilometria, kun kurvasin parkkiin kustannuspaikan ruutuun. Siitä se alkaa, maailman valloitus.