Monta kertaa olen antanut itseni hämmentyä anteeksiantamattomalla tavalla asiakaspalvelutilanteessa. Kun asiakkaaksi osuu esimerksiksi vammainen, jollakin tapaa epämuodostunut (puistattava sanakin) tai fyysisillä kolhuilla oleva kansalainen kuten meillä usein käy, sitä ei ei korrekti virkanainen yhtäkkiä tiedäkään mihin silmänsä pistäisi.

Kun asiakasta tervehtii ja palvelee, niin kumman asiakas kenties kokee loukkaavammaksi: sen, että asiakaspalveluhenkilö on omasta mielestään kohteliaasti katsomatta kohti epänormaalia ruumiinosaa vai sen, että tämä rehdisti tuijottaa?

Kaikki on lopulta niin vähästä kiinni. Opin tämän viimeistään silloin, kun lukiossa luokkakaverini menehtyi päivää ennen penkkareita liikenneonnettomuudessa. Hän meni, ja minä keikun täällä edelleen.
Jos en olisi laiska, lisäisin tähän Albatrossin sanat...

Niin. Minulla vastaava kokemus läheisen sukulaisen kanssa.Tilanteen jälkeen häpeää itseään ja on surullinen että löytää itsestään käyttäytymisvamman. Kuinka vaikeaa oli mennä ensivisiitille Käpylän kuntoutuskeskukseen, kuinka vaikeaa oli katsoa Käpylän hissin seinällä olevia kuvia pyörätuoli-ihmisistä, kuinka vaikeaa oli ensiksi sisään huoneeseen astuessaan havaita pyörätuoli vuoteen vieressä. Nelikymppinen ennen niin suruton perheellinen lankomies olikin nyt vuoteen oma ammattinsa ja liikuntakykynsä menettänyt, -kansankielellä "vammainen".Jo etukäteen olin ajatellut että en ole edes jutellut kenenkään pyörätuoli-ihmisen kanssa , saatika lähemmin tuntenut. Ihminen oli kuitenkin ihan sama, vaikka selällään oli maattu jo neljä viikkoa, -masennus tulee myöhemmin ja vielä vuosien jälkeen aaltoliikkeittäin.Hän kertoili kuinka on kiva kun kevät tulee ja pääsee ulos istumaan, nyt on tarvinnut vain katsoa peilin kanssa ulkoilmaa ikkunan läpi.

Siinä tippa linssissä hiljaisen sanattoman hetken aikana mieleeni lipui kertomus joka aikoinaan puhutteli minua.

Sairaalassa makasi kaksi miestä kuukaudesta toiseen vuoteen omana. Ikkunapaikalla oli kuoleva mies jolla oli näköyhteys ikkunasta. Nurkan takana oli vakavasti sairas joka toivoi selviävänsä. Ikkunamies kertoi aina päivittäin ystävällisesti nurkkamiehelle millainen ilma ulkona on ja miten linnut lentävät, miten nurmikko kasvaa ja mitä kaikkea pihalla tapahtuu. Nurkkamiestä alkoi ajanoloon ärsyttämään miksi elämä on niin epäoikeudenmukainen ja kuoleva saa katsella ulos ja kokea kaikkea kaunista, hän vain lojuu huonolla paikallaan kokematta kaikkea tätä. Meni aikaa ja ikkunamies kuoli ja nurkkamies innoissaan pyysi päästä ikkunamiehen paikalle ja näin tapahtuikin. Nurkkamiehen katsoessa ikkunasta ensi kerran hän kuitenkin näki vain harmaan toisen rakennuksen elementtiseinän.

Vielä alkuperäiseen tositapaukseen. Siitä saisin kerrottua vaikka kuinka pitkälti katetreineen, avioeroineen ja kohtalotovereidensa itsemurhineen mutta säästän levytilaasi, surulliset asiat valtaavat vain mielen ja on työaika.

En nyt löydä tähän mistään sitä Jevtusenkon runoa jota joskus nuorena aina luin. Siinä oli kumminkin sellainen ajatus, että kun minä täällä nauran iloisesti, niin seinän takana itketään. Ja joskus tulee sellainenkin päivä kun minä täällä itken ja silloin seinän takana nauretaan. Ja olisi hienoa jos silloin ymmärtäisin, ettei se seinän takana nauraminen liity minuun millään tavalla.

Eli minä ymmärtäisin tämän asian niin, että meille tulee elämässä erilaisia vaiheita. Joskus olemme onnellisia, vaikka emme sitä ehkä sillä hetkellä tajuakaan. Joskus onnettomia ja sen me yleensä kyllä tajuamme. (Emme välttämättä sitäkään kyllä) On turha potea syyllisyyttä siitä, että meillä on asiat hyvin, mutta tietenkin voi miettiä kuinka voisi selkeämmin ymmärtää oman onnensa silloin kun asiat ovat hyvin, eikä aina vasta jälkikäteen. Samaten tietenkin voi miettiä sitä, voisiko tehdä jotain sellaisen ihmisen hyväksi, jolla juuri nyt on vaikeaa. Mikä tietysti on taitolaji.

Voit tervehtiä häntä seuraavalla kerralla. Eivät nämä tämmöiset asiat yhteen hämmennykseen rusennu. Vaikka ehtisi siinä välissä asiasta yhden blogipalstan kirjoittaa. Tuskinpa katseesi vihamielisyyttä viestitti: niin suuri osa viestinnästämme on muutenkin sanatonta. Myötätunto, osanotto, ihmetys ja hämmennys menevät perille, sääli on sitten jo hankalampaa vastaanottaa.

Kokemus kyynärsauvoista opetti aikoinaan paljon. Tututkin vaihtoivat tien puolta. Mutta niillä oli mukava mätkiä bussissa päälle yrittäviä.

Miten se voikin tosiaan olla niin kökkö tämä ihmisen pää, että se ei osaa suhtautua luontevasti vammaiseen. Heillä on varmaan pää päivittäiin huutamaisillaan, että minä olen muutakin kuin toimimatomat jalat tai minä olen minä enkä tämä pyörätuoli. Vaikka hyvää tahtoa löytyisi kuinka, ja olen varma, että sitä löytyy kaikkialta, silti hämmennys vie jalat tahdolta ja tilanne on hämillinen.

Ensimmäinen kohtaaminen sen tosiasian kanssa, että kuolema voi kohdata nuorenkin, sain lukiossa myös, kun joulujuhlasta lähtenyt luokkatoverini kuoli auton alle bussipysäkiltä lahtiessään. Heitä oli kaksi ja olivat juuri vaihtaneet puolia, sillä hänellä oli vain pikkukengät ja kävely ojan puolella oli hankalaa. Ojan puolella kävellyt vain yhtäkkiä huomasi, että ohikiitävä auto tempaisi toverin vierestä. Senkin valinnan tarkoitusta on tullut usein mietityksi.

Kuka on se täydellinen, joka järkyttävässä ja/tai hämmentävässä tilanteessa toimii täysin oikein ja fiksusti?
Inhimillistä tämä kaikki on. Järkytys tai kriisi muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä ja asettaa tärkeysjärjestyksiä. Kunnes elämän tasaisuus kasvattaa taas huomaamattomat asiat huomattaviksi.
Inhimillistä.

Suomen sanat vammainen, -rajoitteinen, -esteinen, -haittainen, -kyvytön, vajaakuntoinen, vajaakykyinen ovat kaikki yhtä kielteisiä kuin invalid = ei validi, ei kunnossa, ei hyvä. Ihmisessä kai on sisäinen lapsi aina ja lapsi on utelias, joka haluaisi tuijottaa kaikkea kummallista, outoa, ei validia, mutta se samainen lapsi on kuitenkin kyvytön suhtautumaan luontevasti kun ei ole kokemusta riittävästi. Kun kokemus kasvaa, kasvaa luontevuuskin. Ja lapsi pelkääkin vaikka on uteliaana kyllä valmis lähestymään.

Äh, minä mitään tiedä, kunhan taas innostuin keittiöpsykoloimaan.

Oma sisäinen lapseni sai opetuksen, jonka lupaan hyödyntää seuraavalla kerralla. Jos osaan. Yritän kuitenkin.

Niin. Sokeitakin pitää kutsua nykyisin näkövammaisiksi. Ehkä sokea sana olikin liian totaalinen koska useimmilla on vain voimakkaasti rajoittunut näkökyky. Mitähän kaikkia sanoja ennenvanhaan II-laadun ihmisistä käytettiinkään. Rampa, rujo, klenkka, silmäpuoli, hullu, kahjo ym.
Joku viisashan voisi vammaisten kokouksessa nousta ylös ja kysyä kysymyksen: -meitä sanotaan vammaisiksi, näyttäkää minulle yksikin vammaton niin etsin hänestä jonkin puutteen.

(ehkä tämä on jo liiallista hurskastelua. stop)

Vaikeita asioita on vaikea käsitellä ja sivullisen - joskus jopa läheisen niihin reagoida. Se on vain sellainen inhimillinen luonteenpiirre.

Kun itse olin todella sairas, ystävät kantoivat. Tuttujen reagointi joskus ärsytti, kun asia siivottiin maton alle. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen olen huomannut, että samaan saatan syyllistyä minäkin...

Musta on ihanaa, että mietit tämmöisiä :-) Mä olen oman lapsen vammaisuuden myötä tullut rennommaksi kaiken vammaisuuden suhteen. Tuskin käytökseni on kaikille mieleen, eihän se koskaan ole, mutta omasta mielestäni suhtaudun nyt paremmin kuin aiemmin, kun sain eriasteisia henkisiä halvauksia useimmiten. Yritin niin kovasti osata käyttäytyä oikein, että tulin ihan kummaksi. Teennäisyys tai ylenpalttinen itsetietoisuus eivät riemastuttaneet. En mä muidenkaan kanssa mieti, että tuliko nyt vääränlainen moi.

Mut ei ole mahdollista olla oma normaali itsensä, jos tutun ihmisen vammautuminen tulee sokkina. Ensi kerralla sitten menee kohtaaminen paremmin!

Minusta vammainen on hyvä, selkeä sana. Kunhan muistaa, että vammaisuus on ihmisessä vain yksi asia eikä se ole ihmisyyttä itseään millään tavoin pienentävä piirre. Kuten ei ole vaikkapa blondiuskaan (toivon mukaan). Kehitysvammainen on erityisen voimakas sana, jopa ase, sitä käytän jos joskus kohtaaminen muun maailman kanssa uhkaa käydä inhottavaksi ;-) Autismi-sanaa ymmärtää niin harva etten sitä juurikaan viljele. Joskus mietin, että voisin tulostaa pienen "Mitä autismi on" -lappusen ja tehdä pientä valistustyötä. Jaahas, ajatus karkailee, aika vaihtaa aivojen vaipat...

Hieno kirjoitus, Mea. Kyllä tässä taas hetkeksi hymy hyytyi.

Mitas jos seuraavan kerran tavatessanne aloittaisit keskustelun ja ehka hienotunteisesti tarjoaisit apuasikin, jos tarvetta tulee, tunkeilematta. Naisella on varmasti kadet taynna toita, ja pienikin apu voi olla tilanteessa hyvin tervetullutta, ovien avaaminen, kaupassa kayminen ja ehka vierailukin silloin talloin, tiskikoneen taytto ja tyhjennys sun muu mika pyoratuolissa istuvalle on hankalaa/mahdotonta. Ei sita kannata menneita surra, voit muuttaa kaytostasi vain eteenpain ja pariskunta on varmasti jo tottunut muiden alkuhammennykseen.

Kasvun paikkojahan nämä ovat, sekä oman että tutun tai läheisen vammaisuuden kohtaaminen. Kiitos Kaura, että annoit "siunauksen" sanalle vammainen, juuri tuota kaipasin, terveen järjen ja kokemuksen jalat maassa kerrottua tietoa keittiön kautta, sieltä, minne vieras tai naapuri ei näe.

Olen itse ollut kerran se joka neljäs, jonka kohdalle osui se negatiivinen lottovoitto ja niin kummalliselta kuin se tuntuuukin, niin nyt jälkeen päin ajatellen vaikeimman yli pääsemisessä auttoi eniten paitsi ne ystävät, jotka ottivat kantaakseen arjen asiat myös läheiset, joiden hätää itse alkoi kantaa ja unohti siinä samalla oman hätänsä.

Yhtä kaikki, ystävät ovat ne, jotka voivat tehdä ihmeitä, edes itse kaiken tärkeyttä tietämättä. Kunhan antaa sen sisäisen pienen äänen kertoa, mitä pitää tehdä. Kyllä se tietää.

Kun vaan ensi paniikiltaan kuulee sen äänen.