Pyöräily pidemmän mutkan kautta ei riittänyt vaan läksin purkamaan pahaa ilmaa itsestäni kevään ensimmäiselle juoksulenkille: viisi tuskaista, jähmeää kilometriä.

Juostessani vastaantulijoita ja ohitettavia väistellen [ilmeisestikin seurueen on lenkkeiltävä ritirinnan keskellä tietä ketään väistämättä, en tiedä, kun en seurassa lenkkeile] ajattelin niitä tuhansia juostessa ennenkin ajateltuja ajatuksia, raskaita askeleita, mietiskeltyjä asioita, purettuja tunteita, kipeää tekeviä hiertäviä solmuja, juostenratkaistuja ongelmia, itkettyjä tunteita, kyynelistä sumeita maisemia, niitä kaikkia, joita olen vuosien varrella juossut pois. Keväisin. Aina keväisin. Ajattelin kaikkia niitä seiniä, joihin olen törmännyt ja joiden ympäri kuitenkin lopulta päässyt. Mietin nekin lohduttomat kivimuurit, joiden päälle kohtuuttomuudestaan huolimatta kiipesin. Aina kaikista on selvitty, aina ne on juostu pois. Murheet. Keväisin ne, joita ei tiennyt olevankaan, kaivautuvat pimeistä koloistaan ja haluavat pois.

Tänään julman ajan masennuksen karkotusprojekti on vaiheessa kampaaja. Koko talven uskollisesti palvellut puhelias kampaajani ei koskaan oikein onnistunut minua miellyttämään. Jossa onnnistui aina kuitenkin viimekesäinen kampaajani, joka minun piti jättää, kun välimatka kasvoi suorittamattomaksi. Pari kuukautta jo olen miettinyt, että kehtaanko jättää talvikampaajani ja mennä takaisin kesäkampaajalle nyt, kun autolla se olisi mahdollista. Vihdoin tartuin puhelinta sarvesta ja päätin sen tehdä ja nyt tunnen jotain kummallista huonoa omaatuntoa sekä vanhaa että uutta kampaajaa kohtaan. Niinkuin en muka oikein kehtaisi mennä tauon jälkeen takaisin, että pitäisi jotenkin selittää. Ja että mitä se talvikampaaja nyt ajattelee, kun en enää tule. Miksi tällaisestakin pitää murhetta kantaa?

Julmakuumasennuksessa on se hyvä puoli, että ruoka ei maistu. Hoikistuu ilman erityisettä laihduttamistatta.

Ihmeaine särkee vieläkin päätä. Toisaalta sopiva angstinen vimma olisi tulollaan ja sen vallassa viime keväänäkin sain ikkkunat pestyiksi. Ja sitä edellisenä. Ja sitä ... Aargh.. histaa: 26 isoa pintaa ja 18 pientä [3-kertaiset näes], parvekkeen ovi ja parvekelasit [höyrypäissähän meni vain 4 isoa pintaa] mutta ei tämä vielä mitään, tämä on.

Kokeilisikohan meabiliteettia keltaisilla päivillä, saisi ahistua täysillä.

Hyvältähän tämä projekti näyttää: vasta torstai, ensimmäistä viikkoa julmaakuuta. Ja jo näin.

Ja ennen aamun lehden kolahdusta oli jo valvottu pari tuntia.

Laittaisiko tänään Pakkopaidan, Ahistaan vai Hihat palaan? Hihat. Varmuuden vuoksi. Näyttäisi tulevan sateinen päivä. Kylmäkin.

Osat 1, 2 ja 3.