Ilma ei ollutkaan niin lämmin kuin se sisältä antoi ymmärtää, joten suunniteltu pidempi kierros vaihtuu pienempään. Lähiön keskustaan käveltyä alkaa tuntua, että raitista ilmaa on jo saatu tarpeeksi, joten Rubens saa nyt jäädä, kun on niinkin kaukana kuin korttelin päässä. Sitäpaitsi viimeksi baaritiskin ääreisen mustan pitkätukkarivistön keskeltä sivusilmällä tokaistu tyly tervehdys on vielä muistissa: "Sää et taira ny olla oikeassa paikassa". Siis Apinaan, jonka karaokeakaan en ollut koskaan nähnyt. Heti ensimmäisessä pöydässä käytiin kovaäänistä riitasointuista kädenvääntöä sekä henkisesti että fyysisesti, jota muiden asiakkaiden lempeät toppuuttelut eivät lopettaneet. Isännät puhuivat jo jyrkemmin kirjaimin ja sanoivat, että "Menkääs ny poijjaat siitä vaikka Atlantikseen tappelemaan." Lähtivät, kun pirssi tilattiin pihaan, tosin kumara oli jo niin tanakka, että ulko-oven kaksiosaisuudesta huolimatta isohko takakenoinen ruho ei meinannut millään mahtua ulostautumaan. Mutta sen verran ymmärsimme, että Atlantikseen ei kannata mennä. Apinan karaokekaan ei pysäyttänyt.

Joten pakko oli taas mennä sinne minun ja Sediksen kantapaikkaan, jonka sulosävelet raikuivat korttelin takaa. Paikka oli jo kokotanakassa tunnelmassa: yhtä asiakasta kammettiin ulos, kaksi kokeilivat kauluksiensa kestävyyttä tiskillä ja paikan kuningatar tanssi hurmoksessa yksinään keskilattialla. Palkkasoturini ankuroitui baaritiskin ääreen, koska emännän peba on kadehdittava pakkaus vaikka kasvot näyttävät siltä, että elämänkoulussa on kiusattu rankasti. Ymmärrän tunteensa. Siis soturin.

Paikan kuningatar tanssii hurmoksessa käsiään heilutellen, lannetta notkeasti väännellen, autuaan onnellinen ilme kasvoillaan, joita peittää isot tummat aurinkolasit ja kehystää halpa peruukki. Hänellä on keltaiset farkut, pinkki silkkipusero ja hän on arviolta 70-vuotias. Paikan ehdoton karaokekuningas [silloin, kun Sedis ei ole paikalla] on Ike, jonka väsynyt olemus viesti, että nyt ei ole ollut hyvä päivä. Tai itse asiassa koko kuukausi oli huono. Eikä ne kuluneet viisi vuottakaan niin helppoja olleet. Mutta Ike heittää lauantaisin nahkarotsin päälle, kietoo huivin mustan tukkansa peitoksi ja tulee laulamaan. Vaikka Ike on niin väsynyt, että tuskin pysyy pystyssä, hän herää eloon koskettaessaan mikrofonia, silmät menevät kiinni ja hän laulaa "What a Wonderfull World" sellaisella tunteella, että koko baari on silmät kosteina. Mikään ei tunnu Iken jälkeen enää miltään, joten olemme jo lähdössä, kun Ike nousee horjuville jaloilleen ja laulaa "Dance Me to the End of Love". Minä olen liikutettu ja testiryhmämme käy kiittämässä Ikeä. Hän nostaa väsyneen katseensa ja hymy karehtii hänen surullisissa silmissään. Kättelemme.

Jos tätä paikkaa ei olisi, se pitäisi keksiä.

On aika lähteä kotiin. Paitsi, että on nälkä. Ainoa yöruokaa tarjoileva paikka on parin korttelin takana oleva vietnamilaisten isännöimä grilli, jonka eksoottiset annokset eivät puhutelleet vahvan lähiökansallisen baarikierroksen jälkeen, mutta kainoon kyselyyn lihiksestä kahdella nakilla suhtauduttiin myönteisesti. Jo kohta meillä oli käsissämme vietnamilainen käsitys perussuomalaisesta yölihiksestä: annos näytti kebabilta käsille rönsyilevän kaalisalaatin ja majoneesin vuoksi. Rehut pureskeltuaan pääsi nälkäinen syöjä pohjalla lekottavien nakkien ääreen mutta mitvit, ne oli paistettuja. Eikä sinapista, ketsupista ja kurkkurelishistä tietoakaan. Tunnekuohun vallassa päätimme lopettaan päivän siihen.

Väsyneenä mutta onnellisena päivän antimista vaelsi testiryhmämme koloonsa. Masennus oli torjuttu tällä erää. Ennen unen tuloa soi vielä päässäni:

Dance me to your beauty with a burning violin
Dance me through the panic till I'm gathered safely in
Touch me with your naked hand or touch me with your glove
Dance me to the end of love...