Alkukodon ihme
Mie täs yks päivä soitin iskälle ko hää niist autoist kuitenkii tietää jotain ja mie sit aattelin et ois ihan kiva vaan puhella ja vähä siit autostkii sit kysellä. No myö juteltiikii siin sit kaikellaist ja siin sit kuin mie tulinkii sanoneeks et mie tuun sit joskus käymää, vaik sit sil uuel autol jos mie sen hankin. No eilen iskä sit soitti ja tohkes et sitä mie vaa et sanoit sie et sie tuut neljäs vai neljästoist päivä. No mie yritin sanoo et mie en sanonu mitää päivää et mie tuun sit ku tuun. Ja iskä siihen et ku myö äiskän kans täs ihmeteltii et kui sie neljäs päivä tuut ku se on keskiviikko et kai sie sit tuutkii neljästoist päivä. No en tuu, mie siihe välii yritin sanoo. Miehän oon töissä, en mie nyt sillee voi mihkää lähtee enkä mie mitenkää voi etukätee tietää mis mie millonkii oon. Et mie tuun sit ku tuun. No sit äiskä tulee puhelimeen ja sanoo et tuut sie sit äitienpäiväks kuitenkii.
Tietyn puhelinnumeron naputtelu tai näkeminen pyyhkäisee minusta useamman vuoden, kieleni kääntyy automaagisesti alkukodon murteelle ja minusta poistuu välivuosien kasvattama itseys, oman elämäni erilaisuus ja sukeutuu sekunnissa taas se kiltti pikkutyttö, joka potkiskeli toisella jalalla asetettuja normeja ja piti toista jalkaa kiltisti kynnyksellä. Miten ne tuon ihmeen tekevät joka kerta? Luulen olevani itsellinen aikuinen ihminen, joka tietää tahtonsa ja tiensä mutta joka siunatun kerta, kun puhun vanhempieni kanssa, oma tahtoni on hiuskarvan varassa katketa. Joka kerta minusta tulee taas se pikkutyttö, joka korvat luimussa odotteli tuomiota, että onko sitä tehty oikein vai väärin. Itse asiassa en ole nytkään varma, että miten tässä tällä kertaa kävi. Äidin pettynyt ääni kaikuu korvissani ja tuttu syyllisyyden tunne takoo ohimossa. Miten äitini edelleen pystyy sitomaan esiliinan nauhat viattoman näköiselle rusetille satojen kilometrien takaa?
Voip mennä pitkään ennenku mie taas tästkii tokenen.
Jälkipuheet
Voi. Niin kovin tuttua... Ikuisen ihmetyksen aihe.
Onkohan pojilla/miehillä sama juttu? Onko tämä vain tyttöjen juttu? Kilttien tyttöjen?
Kyllä ne essun nauhojen solmut vuosien varrella ovat hiukan helpottaneet kiristämästä, jossain vaiheessa huomasi jopa ei-ajattelevansa joka käänteessä, että "mitähän äiti tästä sanoisi". Arjessa sidettä ei ensin tunnista päivittäin, sitten kviikottain kunnen vähitellen se hellittää mutta sitä voimallisempana iskee iskiessään mitä seesteisemmäksi aikuiseksi sitä on ollut kasvavinaan. Tai ehkä juuri siksi, kun on poissa kaiken tietävä teiniys ja tilalla tieto, että mikään ei ole ikuista. Eivät edes omat vanhemmat.
Mikä ihme taika niissä essun nyöreissä on? Vuosikymmenet ne pysyvät tiukassa umpisolmussa, vaikka irtiottoja on tehty harva se viikko. Pahalta tuntuu, kun ne aukeavat vasta äidin dementoitumisen edetessä.
Enää ei soi puhelin ja langan päästä kuulu kysymys: "Oletko varmasti tänään siivonnut" tai "Kyllä kait olet laittanut ruokaa pojallesi?" Harvoilla visiiteillä hän ei enää pyyhkäise pölyttynyttä televisioruutua ja katsele syyttävästi kulmiensa alta, että sekin homma on jäänyt retuperälle...
Jos minulla olisi tytär, olisinko samanlainen? En tiedä, ainakin olisin pyrkinyt toimimaan toisin.
Entäs se vaivihkainen etusormen pyyhkäisy ovenkarmin päältä? Tai salavilkaisu komeroiden järjestykseen? No, onneksi välimatka on pitkä ja aika tekee tehtävänsä.
Edelleen jaksan hämmästellä äidinlogiikkaa: juuri kun on huomautettu, että "Sie oot lihonu", niin hetikohta ruokapöydän ääressä kuuluu tuttu "Ota nyt vaan lisää, mitään et taaskaan syöny, kyllä syyä pitää, muuten kuihtuu".
Miten monta kertaa sitä onkaan niin monessa yhteydessä halunnut sanoa, että äiti kyllä minä jo osaan ja että jos en osaa, niin opin, anna äiti minun kävellä ihan itse omilla jaloilla ja jos kaadun, niin itsepä on ylös noustava.
Kyllä asia on niin, että ihan samalla lailla se on kilttien poikien ja miestenkin juttu.
Meikäläinenkin talloo kohta puolessa välissä viidettä kymmentään, enkä vanhempien luona vieraillessani (1-2 kertaa vuodessa) tupakkaa kehtaa polttaa, vaikka sieltäpäin ei ole tekemisiini ja valintoihini suuremmin puututtukaan. Konjakkia kyllä olemme yhdessäkin nauttineet.
Onko se sitten negatiivista? Hmm... toisaalta tuntuu ihan hyvältä, että he vielä ovat ja välittävät.
Sitäpaitsi sivustakatselijoilla on halu olla konfliktoimatta auktoriteettien kanssa. Mieluummine väistelee ja menee omia polkujansa.
Mahtaakohan ihmisestä tulla sivustakatselija siksi, että on ujo vai siksi, ettei pidä konflikteista. Vai onko toinen ennen toista ja kasvattaa toisen.
Äitien tehtävä on olla lapsilleen riesa mutta ne saavat sitten siitä hyvästä ikuisen halausluvan lapsiinsa.
Se mitään ujoutta ole ainakaan perinteisessä mielessä.
Ulompi kerrokseni on sosiaalisen, esiintymiskykyisen ja huumoria viljelevän leppoisan sedän näköinen.
Mutta konflikti laittaa sisikunnan katsomaan sivusta, ja leppoisa setä vetäytyy sivuun.
En edes yritä selittää sitä.
Kuulosti tutulta... kukahan tutuistani on samanlainen, kuin samasta puusta veistelty. Hm.. eikun, sehän olen minä.
Usko tai älä mutta tiedän pilkulleen, mitä tarkoitat ;)
-niin, noin yleisellä tasolla-
Mikä ihme siinäkin on että aina kun vanhempasi ovat tulossa kylään niin sinut nähdään viemässä röykkiöittäin tyhjiä pulloja pullonpalautukseen? Minä en en ole mikään silmänpalvoja, sanoo kaikki ja ovat kumminkin. Onhan ne joskus vietävä ja jotenkin tuo motivaatio siivota löytyy aina paremmin vierailun aattona.
Se on sitä alkuäitien taikavoimaa sekin. Sama voima pistää äidit ja isät kävelemään kaupungille keskiyöllä sinua vastaan juuri silloin, kun olet tilassa, jossa et osaa sanoa edes sosiaalisuusturvallisuustunnustusta.