Vankilasta muusia
Aika ajoin Mealassa tyhjenee pää kirjoituksesta ja käsistä ei kertakaikkiaan lähde ajatusta, silmät vain katsovat sisäistä tyhjyyttä hämmentyneena: tähänkö se nyt tyssäsi, nytkö olen itseni ammentanut tyhjiin. Niinä hetkinä Mealassa istutaan nöyrästi vanhaan natisevaan surffituoliin, sytytetaan himmeä pöytälamppu ja avataan arkun kansi. Arkun, joka sisältää avaimet vankilaan, jossa sanoja pidetään.
Jos hyvin käy, alkavat sormet taas täyttyä kirjaimista ja aivosta pyrkii ajatuksia niin, että kämmeniä kutittaa. Joskus käy sitten niin, että vankilasta virtaava henki hiljentää nöyrästi myöntämään, että tuossa, juuri noissa sanoissa on kaikki, mitä itse sanoisi, jos pystyisi ja eihän siinä sitten enää mitään kirjoita. Senkuin hämmästelee, että se teki sen sitten taas, löi ällikällä. Vei omista sanoista hengen ja omat kirjaimet eivät enää tunnu miltään. Mutta vanki on siitä hauska veikko, että vaikka se hetkeksi näin tyhjentääkin sana-arkun, se piiskaa Mean mielen uuteen laukkaan ja kadotetut sanat tulevat lopulta toinen toistaan väistellen. Suorastaan rynnivät ja tönivät huonompiaan sivuun, haluavat kukin näytille, että minäminäminä ensin.
Ugus on muusista paras, katsokaa vaikka. Olen rakastanut tätä outoa olentoa aina siitä lähtien, kun löysin hänet keihäänä hangesta.
Miten mahtavat Terkkiksen asiat nykyisin olla?
Jälkipuheet
Kirjoittaminen on kivoin asia maailmassa, melkein, ja jos kykenen olemaan inspiraation lähteenä siihen niin se on suurin kiitos. Itseään ruokkiva rinkihän siitä syntyy kun teksteistä inspiroitunut kirjoittaa hienon tekstin ja inspiroi näin taas takaisinpäin...
On muuten pussista löytynyt mukavan kirpeitä omenoita viime aikoina, topakkaa jopa, taitaa ollaa valkeaa kuulasta... Makujahan on tietysti useita mutta minä pidän näistä.
Terkkis? Sen taisi käydä huonosti... mutta toisaalta jotenkin epäilen että kaverissa vielä niukasti henkeä pihisee.
Valkea kuulashan on omenien kuningatar: kun se muuttuu syksyn ensimmäisissä pakkasissa läpikuultavaksi ja pehmeäksi, sen täydellisyys hellii kieltä ja pyöreän pinkeä olemuksensa pitää nauttijan jännityksessä, että hajoaako se ennen kuin sen ehtii nauttia. Valkea kuulas lommoontuu herkästi maahan pudotessaan, joten sen poimimisen ajankohta on tärkeää: ei liian aikaisin, jolloin se ei ole vielä valmis mutta jos odottaa liian kauan, se putoaa maahan ja sen herkkä sisus saattaa vammautua.
Minähän nimenomaan olen valkea kuulas.
Surffituoli??
Kuka sääti, että jokapäivä pitää olla yhtä komea kilinä pajatsosta - eliccä eilistä mehevämpi tekstiluu meidän nälkäisten lukijakoirien kuolaavaan kitaan?
Ota hei "menopaussi" välillä.
Sano vaikka, ettet ole kotona etkä kylässä.
Me sit ihmetellään sitä vähän aikaa.Joo.
Taidankin pitää menopaussin. Minä en nyt ole kotona enkä kylässä.