Viikon piristyspilleri
Tämän (h)armaan aamun olen viettänyt kuunnellen rentouttavaa musiikkia hammashuollon ajanvarauspuheltimen jonossa. Aamiaiseksi nautin Buranaa. Työmatkalla viskoi räntää. Ja tukkakin on huonosti. Valitanko vielä jotain? On maanantai, mutta niinhän meillä kaikilla. Ei vaiskaan, ei minulle mitään valittamista oikeasti ole. Huonompaakin musiikkia olisi voinut puhelimessa kuunnella.
Sitä on ihminen niin pienestä onnellinen: soiteltuaan ensin puolisen tuntia varattuun numeroon ja kun sitten pääsee läpi, niin että puhelin oikein hälyttää, sitä on kuin olisi voittanut arpajaisissa. Ja kun puhelimeen vastataan, melkein pelvoontuu, että mitäs minä olinkaan sanomassa ja mihin soittelinkaan. Ja sitten se onkin väärä numero, tietenkin, ilmankos vastasivat, ja tuntuu, että arpajaisvoitto kutistui vuoden satsiksi lasten hammastahnaa. Pääsin sitten seuraavalla yrittämällä musiikkijonoon ja sain jopa ajan. Huomiseksi. Ylihuomenna siis aamiaiseksi jotain muuta kuin särkylääkettä. Ja mitäs tämä nyt yksi hammassärky, isompihan se on pää särkyä. Taikka vaikka koko ihminen. Taikka sydän. No siitä nyt puhumattakaan. Sitäpaitsi hammaslääkärini on just ihana, sitä on kiva tiirailla sieltä aurinlolasien takaa, kun se tunkee melkein suuhun. Eikun sehän tunkee suuhun! Pitäisi oikeastaan useammin käydä siellä.
Melkein peeloinnupn äsken: autluukki hälytti, että sulla on nyt virkanainen tasan vartti aikaa mennä kokoukseen kertomaan asioita, joihin olisi pitänyt valmistautua erityisellä huolella ja arvokkaammalla vaatetuksella kuin farkkupuvulla. Kymmenisen paniikkiminuuttia myöhemmin huomasin, että olin laittanut hälytyksen väärälle päivälle.
Olisikohan jo lounas-Buranan aika. Alkaa pää selvitä.
Jälkipuheet
Kumma homma, että aikuiset menee hammaslääkäriin vasta, kun on ihan tajuton särky ja jomotus ja tiedossa onkin sitten isompi remontti. Eli ei olisi varmaan yhtään hullumpi idea käydä tiirailemassa ihqu Kallea useammin (ainakin joka toinen vuosi).
nm. aamulla hampaanrevitystä vierestä seurannut
No kun siinähän se aikuisena olemisen hupi juuri on. Voi aivan itse päättää milloin olla menemättä hammaslääkäriin.
Voi sitä kauhun hetkeä kun pienenä ala-astelaisena joutui joka kerralla hyppäämään kauhusta ilmaan kun luokan puhelin pärähti soimaan. Koska siihen luuriin ei koskaan soitettu muualta kuin hammaslääkäristä ja aina pientä Salmia vietiin. Aina.
Se jättää jälkensä.
Tässä systeemisssä on se juttu, että ajan saa heti ja aina mutta annapa olla, kun pitäis tilata tarkistusaika, niin ei löydy kuin vasta viiden kuukauden päähän. Jolla välillä jo alkaakin särkeä hammasta, joten tällä tavalla ajan saa paremmin kohdennettua. Tai entäpä, jos tarkisrushetkellä on reikiä nolla ja kahden viikon päästä alkaa särkeä, kun piiloreikä paljastaa itsensä, niin tulee uusi reissu ja taas oli käytetty Kallen arvokasta aikaa ja minun rahojani väärin.
Aikuinen tapa kohdata pelkonsa on tietenkin kohdata se silloin, kun muutenkin särkee. Se vaatii luontoa.
Hammas-, pää- ja nivelsäryt aina menee, niiden kanssa pärjää kun nokkii Buranaa sun muuta, mutta voihan tulla vaikka semmoisia särkyjä, jotka ei mene kuin nokkimalla Aikaa. Sitäkö tarkoitit, kun puhuit särystä, jonka kohtaaminen vaatii luontoa?
Siitäpä. Hauska, että minua osaa lukea joku Sivustakatsoja noin hyvin. Tai ei siis tietenkkän mitenkään _vain joku_, tarkoitin, ettei tuttu ja kauan minua lukeneena ajatukseni tunteva.
Jotkut säryt täytyy tosiaan, kuten osuvasti sanot, nokkia pois. Ja ne säryt jatkuvat juuri niin kauan kuin säryn nokkiminen kestää. Jos sitä ei noki pois, ei lopu särky koskaan. Ja siitäpä syntyy kireä ja ahdas ihminen, jonka on paha olla säryssään ja joka oloaan vielä muihinkin kaataa.
Ihme kyllä, ne tosiaan menevät pois vaikka alussa nokittava kasa saattaa näyttää vuoren suurelta. Aikaa myöden se tulee nokituksi, kun vain ryhtyy.
Kun itse sitä vuorta nokkii pala kerrallaan, niin sen vaan jotenkin tietää milloin joku toinenkin sitä tekee. Nokkimista ei voi paeta mihinkään turtumukseen, sen voi purkaa vaikka kirjoittamiseen tai niinkuin minä teen, mustien ja valkoisten takomiseen.
Kun kirjoittaa ja jättää sanomatta just sen oleellisen, niin poisjätetty on melko helposti luettavissa. Ihmisyyttä sekin.
Pelottavaa tarkkanäköisyyttä. Tai no ei pelottavaa, pikemminkin kunnioitettavaa. On olemassa pelottavia ja sitten niitä toisia silmiä. Sivusta ei katsota pelottavasti.
Hämmentäviä uusiosanoja, mutta kai nyt sentään "peeloonnuin" eikä "peeloinnun" :)
Huoh! Ja niinkuin minä olen aina tarkasti lukevinani vireet pois. Ja jopa iseasti. Tuo on kyllä korjattava, on niin ruma.