« maaliskuu 2005 | Pääsivu | toukokuu 2005 »

huhtikuu 30, 2005

Hetki

Herään ennen aamunkoittoa, katselen hiljaisuutta ja valon tuloa. Kuuntelen hengitystä. Hiljaa. Levottomuus, se joka aina näivä hetkinä tulee, on poissa. Odotan. Ei. Ei se nyt tule. Käännyn.

Ja juuri silloin se tulee. Nyt. Onnen hellä huitaisu. Kaikki tässä hetkessä on kohdallaan. Kyyneleet vierivät kaulakuoppaan.

Tässä hetkessä on kaikki. Olen onnellinen.

huhtikuu 29, 2005

Miksi sinä Mea kirjoitat tätä päiväkirjaa?

No siinä kävi vähän kuin vahingossa niin, että huomasin aika pian päiväkirjailun aloitettuani, että olikin tavallaan helpompi kirjoittaa itsestä asioita ulos, kun teki sen päiväkirjaan, niin kuin katselisi ulkoapäin itseä ja vähitellen sitten se kirjoittajan minä, Mea irtautui yhä enemmän varsinaisesta minästä ja alkoi elää selvemmin omaa elämäänsä. Mealle muotoutui oma mieli ja luonne ja tahto. Minähän se tietenkin olen mutta en tiennyt minua olevan niin paljon ennen kuin kirjoitin sen itsestäni ulos. Tutustuin siinä kuin vahingossa itseeni ja huomasin olevani aika lailla erilainen kuin kuvittelin. Minä olin yllätyksekseni yllätys itselleni. Uskomaton löytö sinänsä, ihan siinä silmien alla ollut vuosia ja kuitenkin niin vieraana pysynyt.

Haaveeni on pystyä kirjoittamalla sanomaan asioita niin kuin parhaimmillaan on toisensa tuntevien ystävien mielien välinen yhteisymmärrys, se sellainen kommunikointi, jossa sanottu sana saa isomman merkityksen ilmeiden, äänenpainojen, taukojen ja sävyjen kautta. Että pystyisi kirjoittamaan niin, että yhdellä lauseella voisi sanoa isoja asioita, niin että pieni kirjoitus olisi lähellä isoa mieltä ja ajatusta ja koko sitä tuhannen sanan lausetta, jolla saa itsensä toiselle ymmärretyksi. Kirjoitan, jotta oppisin kirjoittamaan niin, että se olisi kuin puhuttua musiikkia. Niin, että se olisi kuin laulettuja kirjaimia ja korvaan kuiskittuja tunteita.

Kirjoitan, jotta ymmärtäisin ja oppisin.

Livechatti

Mea: Miten *voi olla* yhden työtuolin säätäminen omaan ruppiin istuvaksi niin ylen vaigiaa. Nii ja itse asiassa miks kaikki muille ihmisille, vaik minkä kokosille, säädetyt tuolit tuntuu aina jotenki heti paremmilta.
Mies: ??
Mea: Niiku et miks pitää mennä muuttelemaa tehdassäätöjä, kun ne aina kuiteski olis parempia kuin omat viritykset.
Mies: Kaikkea pitää kokeilla paitsi munuaispiirasta.
Mea: Itse asiassa mä muuten tosiaankin olen maistanu munuaispiirasta. Ei olis kantsinu. Että minua on turha syyttää, etten kokeilis uusia juutuja.
Mies: Niinkuin sitä työtuolia?
Mea: Eiku sitä munuaispiirasta.
Mies: Seuraavaksi apinan aivoja?
Mea: Itse asiassa olen muuten maistanu vasikan aivoja. Ei olis kantsinu.
Mies: [Ajattelee jotain aivojen syömisen ehkä enemmmästi kannattavuudesta.]
Mea: Kukaan ei ole muuten niin tumpelo ruuanlaittaja kuin minä: onnistuin eilen keittämään mikrossa pakastepinaattikeiton yli ja pudottamaan munan lattialle, joka ei muuten ollut kova. Se muna siis.
Mies: Mikrossa on helppo keittää yli mitä vaan. Paitsi eikö sulla ollut joku älymikro?
Mea: Mut mä käytän sitä ihan älyttömästi.

huhtikuu 28, 2005

Pysti takan reunalle

Muutaman tunnin levottomien unien jälkeen heräsin hiukan huteraan oloon enkä ollut ihan varma, näinkö unta tai että josko minua hassutettiin, mutta uskottavahan se on, kun Hesarikin niin sanoo. Olo on täällä paussilassa jotakuilleen varmaan samanlainen kuin miss Suomella, joka aamusella litkii samppanjaa sängyssä kruunu vinossa ja kuvittelee, että yleisö haluaa kuulla juuri hänen lopullisen käsityksensä elämisen tarkoituksesta mutta ei saa aikaiseksi kuin ison ja hämmentyneen hymyn. Häkeltynyt ja nöyrä on olo nyt, yritän muotoilla tuon tarkoituspuolen vähän myöhemmin. Jos sopii. Onneksi kukaan ei ole sentään meanderiassa sängyn vieressä kuvaamassa ja toimittajillekin voin vastailla rauhemmassa sähöitse vaikka tukka pystyssä. Jokohan kohta Seiska virittelee webikameraa makkariini.

En tullut juhliin, kun olen tällainen ujo maalaistyttö ja luotin, että Sedis edustaa minua sujuvammin. Ja mehän olemme Sediksen kansssa kuin kaksi marjaa, molemmat mukavia blondeja, niin ajattelin sen käyvän tällä tavalla tyylikkäämmin [kiitos Visu]. Sitäpaitsi kukaan ei olisi oikeasti halunnut kuulla minun laulavan.

Tämähän meni sillä tavalla aika suunnitellusti namiskuukkeliin, että koko vuoden kirjoitin joskus kyyneleitä ja hikeä otsalta pyyhkien ja vaikka aina ei sanan ratsut laukanneet, niin kannustin ne liikkeelle ihan vaan, jotta saisin tekosyyn treffata Sediksen kanssa uudelleen, jotta voin sitten taas siitä kertoa. Kas näin se käy, näin ovela on vain nainen. Ja sinnnikäs. Ja uhrautuva, kun se ajattelee, että kukaan jaksa joka päivä lukea, mitä tapahtuu kodin ja kustannuspaikan väliä kulkiessa. Ihan teidän takia sen tein.

Kiitos vielä kerran kaikille, sydämen malliset ja sylin lämpöiset.

Helsingin sanomat
ITviikko
Tietoyhteiskunta.fi
Digitoday
MBNet
Minyan kuvat Kuukkeligaalasta
Sedis noutaa palkinnon [Lokala.org]
BlogiSanomat: Uutinen
BlogiSanomat: Haastattelu
Kauppalehti s. 12, 3.5.2005

ja kuva

huhtikuu 27, 2005

Sanaton

Alteregoni ja julkisrakkaani Sedis oli gaalassa valmiina pitämään puheen puolestani. Kiitos Sedis, olet ihana, pussasit Kardeakin. Niin se puhe:

"Vau! Täällähän on ainakin tuhat blogistia! Mahtavaa! Haluan kiittää kaikkia bloggauksen kautta saamiani ystäviä, sekä Veerusgaa, ja lisäksi myös Pinserin Tottia. Totti on niin suloinen. Lisäksi haluan kiittää PeppuJannea, SkitsoJannea, Jaakkoa, Kardea ja aivan erityisesti Kolibria. Haluan antaa tosi märät pusut jokaiselle tuomarille! Suuri syli myös kaikille Blogilistalaisille ja etenkin Melankolian Mikolle. Uskollisille lukijoilleni niiaan nöyrästi, ilman teitä minä en nyt seisoisi tässä. Te olette kaikki ihania, oikeesti! Tulen sijoittamaan Kuukkelini kunniapaikalle, ihan siihen taistelevien metsojen alapuolelle. Vielä kerran, kiitos. Vetäydyn nyt piiloon itkemään onnen kyyneleitä."

Ääh... minä mitään osaa sanoa.

KIITOS!!

Elämä on ooppelia

Vaikka kuinka testasin, niin aina tuli Opel Vectra. Olisin niin halunnut olla Biitle tai Smartti tai jotain jännittävän seikkailullista tai edes sellainen, jonka perään katsotaan. Mutta että Ooppeli. Sehän on vaan ooppeli: turvallinen, arkisen harmaa, ketään kiinnostamaton mutta luotettava ja mukava. Ei erityisen sunnuntai mutta ehkä onnistunut keskiviikko. Semmosta elämän seiskaa, ei ysiä muttei vitostakaan. Ei ihkuttavaa kermanugaajäätelöä vaan tylsää tarjousvaniljaa. Jotenkin sitä vaan kuvittelisi haluavansa olla muuta kuin sitä perusvaniljajäätelöä jota tarjouksesta ostetaan pakastimeen pahan päivän varalle. Sitä niin haluaisi olla vaikka valkosuklaanugaamansikkajäätelöä ja aitovaniljapilkkuista kermavaahtoa ja kinuskikastiketta suklaarouheella. Ei mikään plätäkkä vaniljan makuinen kasvirasvajäätelö, ei dieettijäätelö, ei maitojäätelö, ei valkoisen läpikuultava tarjousperusvanilja. Ei vaaleansinisen hailukka Opel. Ei edes vihreä Opel.

Yöllä symppasin Marleenaa, joka epätoivoisna bloggeri-ongelmaansa on ainakin hetkellisesti kääntynyt vuodattamaan talviin. Ajattelin avittaa toveria mäen alta ja latasin Kesät talvet i-namiskasta ihan vaan uteliaisuuttani kokeeksi ja kas, sehän ilmestyi tuorelistalle. Niinpä innostuneena voimastani ja Elinaa luettuani tein saman sunnuntain päivityksissä könöttäneille Ainailonalle, Kauralle, Sedikselle, Veeralle, Dyrolle, Marinadille, Sigulle, Kuuluttajalle, Saaralle, Jemorylle, Ugukselle ja Sofialle. Olo oli kuin taika-Ooppelilla: viuh vauh vouh kävi käsi taika-Ooppelin vaihdekepillä ja jalka painoi Lataa nyt -namiskaa pohjaan uudelleen ja uudelleen. Ja yö täyttyi tekstistä. Ja taika murtui, sen jälkeen yöllä on muutkin päivittyneet taas ihan normaalisti. Olinko se minä, joka herätin Veijon. Minäkö se sain hänen sydämensä taas sykkimaan. Zhädädäm.

Ai niin, tänäänhän on se gaala. I'll be there, tavalla tai toisella. Minä olen se, joka halaa kaikki ja moiskauttelee märkiä pusuja tuomareille, jos tuomaristo suo. Minä olen se blondi, jolla on kauniit silmät, ystävällinen hymy ja kaunis ääni. Minäkään en tiedä, mitä pukisin päälleni, jospaehkä yllätänkin teidät kaikki.

Itse asiassa elämä on kohtuullisen mukavaa ihan vaan tavallisena ooppelinakin ilman keulilla kultaisena kykkivää lintuakin. Itse asiassa ooppelissa mitään vikaa ole. Kunhan vaan ajelee kauniita teitä, poimii liftareita matkalta ja pysähtelee välillä ihailemaan maisemia. Syö vähän eväitä. Ja tuijottelee syödessään peilityynelle järvelle ja katsoo, kuinka aurinko laskee. Hienoa on se.

huhtikuu 26, 2005

Vaikeita valintoja

Viikonloppuna löysin waappujuomaksi oivallisesti passaavan Hardcore Crisp Apple Ciderin, joka ei, vaikka hyvää ja täyteläistä olikin, sisällä muuten sitten yhtään rasvaa. Tämän vapauttavan uutisen kertoo amerikkalaisjuoman etiketti ja jatkaa aiheesta esitellen sisältävänsä kalsiumeja ja muuta terveelliseltä kuulostavaa. Lähes urheilujuomaa siis. Juuri sitä, mitä nuihtunut ja talven jäljiltä väljähtänyt olemukseni nyt kaipaa.

Joka kevät se muuten iskee yhtä vääjäämättömästi kuin hiirille korvatillikat: pakottava kunnon kohottamisen, olon keventämisen ja profiilin pienentämisen vimma ja vietti ja joka kevät valaistun kevyemmän syömisen ja kuntoilun hyvää tekevään sanomaan. Mutta ongelmittahan se ei tietenkään käy, kun on se lajin valinnan vaikeus ja lajin päättämisen kanssa painiskelu, jotka tuppaavat ottamaan niin kauan, että kesä painaa jo voimallisesti päälle. Kun ensin on näes liian liukasta juoksemiseen ja kylmä pyöräilemiseen ja sitten tietkin on soraisia ja pölyisiä ja ilmat on vähän kalsat ja sopivia vermeitäkään ei ole. Ja koko ajan on nälkäkin ja täydellä vatsalla ei voi urheilla. Ja jos syö kevyesti, ei niinku oikein jaksa. Ei vaan jaksa. Urheiluliikkeissä asiointikin kysyy nykyisin Nasan insinöörikoulutusta. Ei sinne niin vain mennä paljastamaan omaa tuulipukuisuuttaan Gore-Texien, windstoppereiden ja vaimennettujen lenkkitossujen keskelle. Juoksuklinikka voisi tosin auttaa mutta kyllä ne tiedetään: niiden jäljiltä minun jalkani tarvitsisivat takuusti sportian kalleimmat pronaatiotuetut kantapäkiävaimennetut tossut. Sitäpaitsi pitäisi päättää, että juokseeko asfaltilla vai pururadalla vai metsässä ja mistä sen nyt voisi tietää etukäteen. Pyöräilemään voisi tietty mennä, kunhan pyörän saisi huolletuksi. Viimeistään heti kun aamut lämpenevät. Jolloin voisi taas tietty ryhtyä pyöräilemään ihan töihinkin ja silloinhan ei tarvitsisi illalla enää juoksulenkkeillä. Kun vaan olisi ne pyöräilyyn sopivat vaatteet. Tai kahdet, sillä aamulla ja illalla on ihan erit kelit.

Toisaalta ei oikein malttaisi pyöräillä, kun autolla pääsee niin kätevästi eikä tarvitse sopivia vaatteita miettiä. Ja onhan se autoilukin urheilua. Waappujuoma pitäisi vaan miettiä uusiksi.

huhtikuu 25, 2005

Sillä silmällä

Mansesterin rautatieasemalle on kerrankin tuotu roskiksiin oikeat mainokset: Muotoilun keräyskeskus kertoo sen mitä lupaa: eikö vaan.

Vaan niinhän tuo toimii omassakin kotona: uutena joku virhe tai väärä kaluste tai väärän väriset verhot tai se kamala äidin ostama lamppu hyppivät päivittäin silmille mutta annapa olla ja ajan kulua, niin lakkaavat hyppimästä. Jonain päivänä ne, jos nyt eivät vallan kauniiltakaan tunnu, niin ainakaan eivät ylipääsemättömän pahoiltakaan näytä. Tai niitä ei siis huomaa ollenkaan. Kunnes sitten eräänä keväisenä päivänä silmä taas osuu rotiskoon tai virheeseen ja mieli alkaa askarrella uutta väriä, kalusteiden siirtoa tai hurjimmillaan sitä jo löytää itsensä katsomasta paikkoja ja miettimästä, että pystyisiköhän tapetteja maalaamaan, miltähän sohva näyttäisi tuossa toisella seinällä ja mihin telkkarin rohmun laittaisi tai jospa peräti hävittäisi. Ah tätä kevättä. Jos kesään asti pääsisi ilman suurempia kotoisia kalustemyllerryksiä, niin vuosi taas menisi kevyesti. Kesällä kun tulee vääjäämättä kuitenkin se "kesää on vain kerran vuodessa, sitä ei kannata haaskata sisällä kyyhkimiseen" -fiilis ja syksyllä alkaa hämärän hyssy, jolloin kynttilän kehrä riittää rajaamat hämäävärt asiat pois ja lakkaavat häiritsemästä jonninjoutavat epäolennaisuudet.

Tänään Veerusga heläytti näyttöön 10 000 ajettua kilometria, kun kurvasin parkkiin kustannuspaikan ruutuun. Siitä se alkaa, maailman valloitus.

huhtikuu 23, 2005

Renkaanpotkijat Osa 3

Joskus asioita ei kertakaikkiaan voi suunnitella etukäteen, ei voi asettaa ajatuksia järkevästi jonoon. Silloin sitä vaan tietää tarkalleen, että näin on nyt tehtävä, tämä tässä on minua varten. Oli siinä sitten järkeä tai ei. Useimpien mielestä ei. Mutta kun on se sisäinen ääni. On hypättävä, on tartuttava, on katsottava. Kun vaan on.

Silloin hypätään.

huhtikuu 22, 2005

Vankilasta muusia

Aika ajoin Mealassa tyhjenee pää kirjoituksesta ja käsistä ei kertakaikkiaan lähde ajatusta, silmät vain katsovat sisäistä tyhjyyttä hämmentyneena: tähänkö se nyt tyssäsi, nytkö olen itseni ammentanut tyhjiin. Niinä hetkinä Mealassa istutaan nöyrästi vanhaan natisevaan surffituoliin, sytytetaan himmeä pöytälamppu ja avataan arkun kansi. Arkun, joka sisältää avaimet vankilaan, jossa sanoja pidetään.

Jos hyvin käy, alkavat sormet taas täyttyä kirjaimista ja aivosta pyrkii ajatuksia niin, että kämmeniä kutittaa. Joskus käy sitten niin, että vankilasta virtaava henki hiljentää nöyrästi myöntämään, että tuossa, juuri noissa sanoissa on kaikki, mitä itse sanoisi, jos pystyisi ja eihän siinä sitten enää mitään kirjoita. Senkuin hämmästelee, että se teki sen sitten taas, löi ällikällä. Vei omista sanoista hengen ja omat kirjaimet eivät enää tunnu miltään. Mutta vanki on siitä hauska veikko, että vaikka se hetkeksi näin tyhjentääkin sana-arkun, se piiskaa Mean mielen uuteen laukkaan ja kadotetut sanat tulevat lopulta toinen toistaan väistellen. Suorastaan rynnivät ja tönivät huonompiaan sivuun, haluavat kukin näytille, että minäminäminä ensin.

Ugus on muusista paras, katsokaa vaikka. Olen rakastanut tätä outoa olentoa aina siitä lähtien, kun löysin hänet keihäänä hangesta.

Miten mahtavat Terkkiksen asiat nykyisin olla?

Alkukodon ihme

Mie täs yks päivä soitin iskälle ko hää niist autoist kuitenkii tietää jotain ja mie sit aattelin et ois ihan kiva vaan puhella ja vähä siit autostkii sit kysellä. No myö juteltiikii siin sit kaikellaist ja siin sit kuin mie tulinkii sanoneeks et mie tuun sit joskus käymää, vaik sit sil uuel autol jos mie sen hankin. No eilen iskä sit soitti ja tohkes et sitä mie vaa et sanoit sie et sie tuut neljäs vai neljästoist päivä. No mie yritin sanoo et mie en sanonu mitää päivää et mie tuun sit ku tuun. Ja iskä siihen et ku myö äiskän kans täs ihmeteltii et kui sie neljäs päivä tuut ku se on keskiviikko et kai sie sit tuutkii neljästoist päivä. No en tuu, mie siihe välii yritin sanoo. Miehän oon töissä, en mie nyt sillee voi mihkää lähtee enkä mie mitenkää voi etukätee tietää mis mie millonkii oon. Et mie tuun sit ku tuun. No sit äiskä tulee puhelimeen ja sanoo et tuut sie sit äitienpäiväks kuitenkii.

Tietyn puhelinnumeron naputtelu tai näkeminen pyyhkäisee minusta useamman vuoden, kieleni kääntyy automaagisesti alkukodon murteelle ja minusta poistuu välivuosien kasvattama itseys, oman elämäni erilaisuus ja sukeutuu sekunnissa taas se kiltti pikkutyttö, joka potkiskeli toisella jalalla asetettuja normeja ja piti toista jalkaa kiltisti kynnyksellä. Miten ne tuon ihmeen tekevät joka kerta? Luulen olevani itsellinen aikuinen ihminen, joka tietää tahtonsa ja tiensä mutta joka siunatun kerta, kun puhun vanhempieni kanssa, oma tahtoni on hiuskarvan varassa katketa. Joka kerta minusta tulee taas se pikkutyttö, joka korvat luimussa odotteli tuomiota, että onko sitä tehty oikein vai väärin. Itse asiassa en ole nytkään varma, että miten tässä tällä kertaa kävi. Äidin pettynyt ääni kaikuu korvissani ja tuttu syyllisyyden tunne takoo ohimossa. Miten äitini edelleen pystyy sitomaan esiliinan nauhat viattoman näköiselle rusetille satojen kilometrien takaa?

Voip mennä pitkään ennenku mie taas tästkii tokenen.

huhtikuu 21, 2005

Jääkaappimuumio

Täällä oli joku jääkaappimuumio tässä taannoin. Ajattelin, että tästä lähin osallistun näihin muumiojuttuihin vähän vakavammin.

Tästä lähtee: muumiokaapissa olut toistaan hakee [ovat jo muuten kauan hakeneet, tummempi taitaa olla jouluisia ja vaaleampi ihan viime kesän parvekejuomia] ja kananmunia on näemmä kaksin boksein, enpä olekaan tuota aiemmin huomannut. Punainen kylki on kermapurkki [piti siitä viikko sitten tehdä kastiketta mutta siinä kävi taas niin monenlaista hamaa]. Keltainen on paprika ja pippurijuustoa taitaa olla se yksi paketti. Ja kalkkunaleikettä on kanssa [tarjouksesta]. Niistä alahyllyllä olevista en niin tiedä, taitaa olla kurkkuja, kurkkuja, punajuuria, herkkusieniä ja salami. Oranssi laatikko ei muuten sisällä enää jäätelöä vaan siinä on jo neljättä kuukautta talletettuja Hanna-tädin kakkuja.

Varokaa vaan, seuraavaksi saattaa tulla kuvitettua lompsamuumia, vaatekomeromuumia ja muovipussimuumia. Tai parturi-muumia.

Matkalle vakuutus

Kannattaa muuten tosiaan ottaa matkalle vakuutus. Vaikka herra Murphy nyt kuvaileekin jossain maailmalla vanhalla kamerallani, niin ei harmita. Minullapa on vakuutusyhtiön miellyttävästi sponsoroima uusi kaveri.

Nythän ei voi muuta kuin todeta, että kehitys kehittyy. Pelvoittavaa, että jos tätä vauhtia sen tekee, ei ole kaukana aika, jolloin ei saa edes aamukahvia keitettyä, kun keitin on niin hieno. Pitäisikin ryhtyä hamstraamaan näitä nykyisiä koneita.

Voipi muuten olla tylsää istua kuivin suin vanhainkodissa, kun ei telkkaristakaa saa kuvaa. Videoitahan minä en osaa nytkään enää käyttää.

Topakasti vaaria sarvista

Kelpo ihminen juohti mieleeni topakan naisen: mummon ja vaarin mielestä naisihmisen ainoa merkittävä ominaisuus oli topakkuus ja miehen merkittävin mittari oli, kuinka topakka vaimo hänellä oli. Jollainen hän oli ollessaan jonkinlainen Roope Ankan, Duracell-pupun ja McGyverin yhdistelmä: säästäväinen häärääjä, joka tekaisi vedestä ja kahdesta retikasta ravitsevan sopan talkooväelle samalla kun laittoi lehmät seipäille ja kylvi heinäsuovat pelloista ja lopun aikaa oli tekeväisen oloinen.

Kun vaari sanoi minulle, että "topakka tyttö", se tarkoitti karkkia kirkkokaramellipussista ja silmäniskua ja että tyttö oli ollut vaarin mielestä melkein poika. Vaarin lausunto lähes lopetti tyttöysurani mutta luontainen miellyttämishaluni ajoi yli kirkkokaramelleja kohtaan tuntemani inhon. Pienenä en ymmärtänyt ristiriitautua itseni kanssa siitä, että vaikka topakkuus palkittiin ja sillä melkein ylennettiin pojaksi, niin poikia ei koskaan sanottu topakoiksi, koska se oli tyttöadjektiivi. Pojat oli vaan poikia. Myöhemmin olen kyllä toistuvasti riitautunut itseni kanssa, tuostakin asiasta. Kaikessa topakkuudessani olin jo saavuttamassa poikuuden voiton tyttöydestäni, kunnes huomasin, että topakkuus ei ollutkaan mikään ykkösominaisuus teinipoikien rankkauslistalla. Ei heillä tosin ollut aikaakaan ihmetellä toisarvoisia asioita, kun oli tärkeämpääkin tekemistä. Esimerkiksi tarkkailla, että kellä oli isoimmat. Pyörät.

Myöhemmin sitten työelämässä taas tulin huomaamaan, että topakkuuskortti olisi kannattanut opetella pelaamaan. Taas arvostettiin häärääjää, joka tekisi seitsemän ihmisen työt. Tai ainakin uskottavasti sanoisi tehneensä.

Eilen muuten liikkui topakoita teekkarihaalareita jo siihen malliin, että wappuun mennessä joutuu maksamaan itsensä siniseksi ellei ota Lauran neuvoista vaaria sarvista. Ammulehdessä ehdotettiin rintapieleen läiskäistävää tarraa estämään viiden metrin välein toistuvaa myyntineuvottelutapahtumaa. T-tarrassa lukisi, että "Olen jo ostanut Tampin".

huhtikuu 20, 2005

Renkaanpotkijat Osa 2

Naisen mieltä oli jäänyt sunnuntain näyttely kaihertamaan. Hän kuitenkin painoi sen ajatuksistaan pois, päätti nukkua pari yötä, ettei tekisi hätiköityjä päätöksiä [miksi nainen edelleen laski isot asiat öinä]. Nainen kyllä tunsi itsensä, hän kasvatti pakastimessaan jäitä juuri näitä tilanteita varten, hattuun laitettavaksi. Nainen oli oppinut olemaan varuillaan, pienikin pisara saisi hänet retkahtamaan, unelmien siipien havina sai naisen aina niin helposti pois tolaltaan. Nyt rauhallisesti. Jo näyttelyssä miellyttävä naismyyjä oli tehnyt mutkattoman tyrkyttömän lähestymisen ja naisen suojamuurin portti oli valmiiksi vaarallisen raollaan. Olo oli kotoinen, kynnystä ei ollut ja nainen vapautui heti liikkeen tiskin ääreen istahdettuaan hartioita kiristävästä jännityksestä. Avaimen saatuaan nainen katseli sitä kädessään, ensikontakti.

Nainen tiesi ensikontaktin merkityksen, hän istui varovasti kaikki aistit valppaina ratin taakse, sääti penkin ylemmäs, edemmäs, peilit kohdalleen ja katsoi ympärilleen: se tuntui syliltä, jossa oli hyvä ja turvallinen olo. Kuin ison veljen autosssa, ei missään äidin kauppakassissa muttei isän isossa ja arvokkaassakaan. Sopivalta. Olo tuntui itsenäiseltä, poikamaiselta ja omat jalat tuntuivat yhtäkkiä kantavammilta. Naisesta tuntui kuin hän juuri olisi astunut yhden kynnyksen yli. Nainen ajoi kaupungin iltapäiväruuhkan halki, teki korskean kaistanvaihdon ja huomasi ylimielisyytensä vasta, kun takalasiin ilmestyi auto odottamattomasta suunnasta. Pelästys terävöitti aistit taas valppaiksi. Takalasi oli oudon pieni, omasta näkyi puoli maailmaa mutta tämän sivupeileistä näkyi vuorostaan melkein koko maailmaa. Ihan hyvä. Oikein hyvä. Ja minne sitten? Moottoritiellehän koeajot kai suunnataan, sinne siis. Turuntietä sataaneljäkymmentä, hopsan. Ei tehnyt heikkoakaan. Onpas onpas, ajatteli nainen. Kaartoi takaisin asutuksiin, käy koeparkkaamassa ja kiepauttamassa pihassa: auto taipui kuin nuori varsa. Nainen alkoi olla pelottavan myytyä.

Takaisin liikkeeseen vaikeinta vaihetta vääntämään: pitäisi osata keskustellakin tästä autosta. Sen moottorista, hevosvoimista, tehoista, varustuksesta, eihän nainen niistä mitään ymmärtänyt. Mutta autoliike tiesi naisen mielen, sitä vartenhan siellä oli se naismyyjä, puhumassa samaa kieltä, samalta tasolta ja nainen rentoutui, tunsi olevansa ihan oikea asiakas. Hän ryhdistäytyi tuolissaan ja muisti taas isoveliolon. Rennosti nyt. Hän ei ollut vielä ihan valmis kauppoihin, pelotti. Yksin päättämässä. Liian isoja asioita yksin päätettäväksi. Mutta hän oli yksin. Hetkinen, hänellähän oli oikeus omaan päätökseensä. Ensimmäistä kertaa nainen huomasi, että kukaan muu ei ollut laittamassa ajatuksia häneen, hänellä oli oikeus, lupa, tilaisuus ja valta tehdä ihan itse omat päätöksensä. Huomattuaan, että holtittomuuden vaarallinen viettelys nosti päätään jäähatusta nainen yritti keventää tunnelmaa sanomalla, että autoliike oli tehnyt oivallisen siirron myyjävalinnassa, että naisasiakkaan on niin paljon mukavampi asioida naismyyjän kanssa. Kun voi tuntea itsensä oikeaksi asiakkaaksi. Myyjä sanoi hymyillen rennosti, että naiset eivät asiakkaina olekaan mitään renkaanpotkijoita, että nainen on jo mielessään päättänyt auton ostaa siinä, kun mies potkiskelee renkaita ja vertaa tehoja. Nainen tunsi paineen kasvavan.

Silloin nainen tiesi, että seuraavana yönä ei uni tulisi.

huhtikuu 19, 2005

Eläimellistä

Olisipa oivallista, jos joku ajattelisi minusta joskus, että olipa siinä fiksu tyyppi, jotenkin omanlaisensa, erilainen. Että se joku puhelisi jollekin toiselle, että ei se ollut niinkuin muut, tavalliset ihmiset, että siinä oli jotain ... ja sitten se joku keksisi siihen jonkun napakan adjektiivin, joka kuvaisi minua kuin miukuus kissaa. En tietenkään kuitenkaan välittäisi erityisemmin tulla muistelluksi ihmisenä, josta ne sanoisivat, että siinä naisessa oli jotain eläimellistä, sehän viittoisi ajatusta ihan väärään suuntaan. Hiukan tarkempaa analyysia kaipaisin. Mutta en myöskään tahtoisi tulla mainituksi naisena, jossa oli koiruutta kerrakseen. Eikä imartelisi myöskään, jos sanoisi se joku, että aika kettuus naiseksi oli tai että sellaista hamsteruutta harvoin näkee tai että moista hiiriyttä ei usein tapaa. Tietenkin esimerkiksi lintuus tuntuisi somalta mutta eihän se nyt ole mikään niin syvällinen ominaisuus, josta haluaisi varsin ja vain tulla muistetuksi. Varsinkaan harakkuus tai kanuus.

Mutta olisi hienoa, jos se joku sanoisi, että siinä naisessa oli kissuutta. Siinä se olisi. Kaikki sanottuna.

Olisi yhtäkaikki hyvä elää elämänsä niin, että joku ylipäätään muistaisi.

Eläinten hautausmaalla luki yhdessä kivessä, että "Tavallisia kissoja ei ole". Sellaisena olisi hienoa tulla muistetuksi.

huhtikuu 18, 2005

Renkaanpotkijat

No hyvä on, hyvä on, myönnetään. Olen käynyt eilen autonäyttelyssä renkaita potkimassa. Ihan olin ensimmäistä kertaa moisella asialla ja kuin pikkulapset karkkikaupassa ikään: eikun toi, kato hei tota, heiii, iik, toi on iiiiihana, katokato, eikun toi on hieno väri, tossolis kattoikkuna. Että lähtikö autokuume? Mitä luulette, kokeilkaa itse istua uudelle tuoksuvassa kattoikkunallisessa menopelissä ja todeta, että ihan kiva mutta ei nappaa.

Olen muuten sitä mieltä, että saisi jo lailla kieltää anttilan 990-hinnat, alkaen-ilmoitukset ja totuutta kaartelevat kuvat, joissa on loppuen-hintainen auto hämäävästi allaan teksti hinta alkaen: ei varsin valehdella mutta annetaan kuitenkin ymmärtää. Kysyt kaupassa mitä tahansa, rapsahtaa hintaan 600-1600 lisää ja todellinen hinta on sitten ihan jotain muuta kuin millä viaton naisihminen viekoiteltiin niitä koneita haistelemaan.

Yksi lempiharrastuksiani on seurata pariskuntien käyttäytymistä kaupoissa: ilmeisesti ainoa paikka, missä nainen saa päättää ostoksista, on miesten vaateosasto. Muualla mies tietää aina, tarvitseeko nainen uudet kengät vai ei [ei] tai millaisen auton nainen tarvitsee [sen halvimman alkaen-hintaisen] tai millä varusteilla [vakio] vai tarvitseeko peräti ollenkaan [bussithan kulkee ihan kivasti]. Jos minä olisin noinkin tietäväisen miehen kanssa ostoksilla, kostaisin kaiken sitten siellä Dressmanilla, saisi mokoma pitää sellaista paitaa, että oppisi.

huhtikuu 15, 2005

Avuton

Alakerrassani on asunut toistakymmentä vuotta nuoripari, muutama vuosi sitten avioitunut. Naisen kanssa olemme satunnaisesti kohdatessamme vaihtaneet nyökkytervehdykset. Joskus hississä niitänäitä juteltu ja ilmoja pidelty. Miehen kanssa olemme moikanneet useammin sillä olen nähnyt hänet usein lenkillä, terasseilla, menossa tai tulossa, sillä meillä on vierekkäiset tolppapaikat. Miellyttävän hiljainen, joviaalin oloinen symppis kaveri, joka hymyilee aina ja katsoo tervehtäessään silmiin.

Naapurissa on ollut hiljaista pitkän aikaa ja kerrostalolle tyypillisesti sen huomaa vasta, kun hiljaista on ollut niin kauan, ettei muista, milloin se alkoi. Auto on nykyisin vain satunnaisesti paikallaan, itse asiassa hyvin harvoin, mutta sitäkään en ole huomannut varsinaisesti ihmetellä. Ikkunoissa on ollut verhot tiukasti kiinni. Hiljaisuus. Huomasin tämän kaiken vasta eilen, kun ulko-ovellamme odotti invataksi ja hissistä tuli alakerran naapurini pyörätuolissa. Vaimonsa työnsi. Ilman vaimoa en olisi tuntenut miestä samaksi hymyileväksi herttaiseksi veitikaksi: hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, olemus jäätynyt, kaikki se, minkä tunsin oli hänessä ja kuitenkaan ei ollut. Katsekin, joka aina pysähtyi silmiin, oli siellä mutta sen takana ei ollut ketään.

Minä en osannut sanoa mitään. Tervehdin rouvaa kuin ei mitään erikoista olisi tilanteessa ja häpeän vieläkin itseäni, että paniikissani en osannut tervehtiä miestä ääneen, minä vain katsoin, mielessäni nyökkäsin. Toivottavasti tein sen oikeasti. En vaan yksinkertaisesti tiennyt, pitääkö vaiko eikö sanoa jotain, pitäisikö auttaa, kysyä jotain? Todeta jotain? Mitä? Olisihan minun pitänyt herranjestas tervehtiä miestä niin kuin ennenkin vaikka hän ei maailmaa havannoisikaan ja mistä minä tiedän vaikka kuinkakin hyvin sen tekisi. Tunsin itseni aivottomaksi avuttomaksi törpöksi. Idiootiksi, ajattelemattomaksi ja tyhmäksi. Ja surulliseksi, äärettömän surulliseksi. En osaa edes tätä kirjoittaessani valita aikamuotoa oikein vaan mennyt aikamuoto hyppää verbiin väkisin, ikään kuin hän ei olisi enää elossa, silti preesensin kirjoittaminen tuohon "hän hymyilee paljon" tuntui väärältä ja kuitenkin oikealta. Häpeän itseäni.

Olen surullinen ja pettynyt itseeni, koska kitisen naurettavia pieniä asioita, ahdistun muka keväästä, elän pientä turvallista elämääni muistamatta, miten hyvin minulla kaikki on. Nyt. Ja miten pienestä voi olla kiinni, että ei enää ole.

huhtikuu 14, 2005

Kevättä rinnoissa Osa 5

Mikä tässä keväässä oikein on, kun se pistää naisen elämän ihan sekasti. Ensin sitä on päivätolkulla niin jotenkin siipi maassa ja kun sen siiven sitten saa savesta, niin eikö siihen pukkaa joku kummallinen hämärä angustus ja sen kourista joutuu hirmuiseen hypetykseen, jossa tilassa pesee ikkunoita ja järjestelee kaappeja ja viikkaa muovipussikokoelmansa kolmioiksi. Ja onko mieli sitten hyvä, mitä? No ei, sitten alkaa ihme haaveilu ja haikailu ja se tietty katse seilaa kämpän auringon polttamissa verhoissa ja järjestetyn komeron T-paidoissa ja kengissä ja telkkarissa ja pysähtyy parvekelaseihin. Ja siihen ajatus, että ne pitää vaihtaa. Ja nainen suunnittelemaan jo, kuinka on mukava sitten kesällä istuksia, kun lasit saa syrjään ja ne on helppo pestä ja aina kirkkaat.

Sitten nainen muistaa, että kamerakin piti ostaa ja alkaa niitä sitten etsiä ja verrata hintoja ja ominaisuuksia ja jo kauppoihin hiplaamaan ja eipä aikaakaan, kun silmä osuukin Megantissa taulutelkkariin ja jo uhohtuu siinä kamera ja eiköpä vaan olekin kivan näköinen littana ja voisi sitten sen laittaa hyllyyn, jonka voisi siirtää toiselle puolelle huonetta mutta ne hyllythän ei taas siihen mahdu, joten pitäisi ne vanhat hyllyt sieltä varastosta, mahtuukohan ne Meabiiliin ja tuolit voisi laittaa ikkunan alle ja eihän niitä parvekelaseja nyt tosiaan niin tarvikaan. Mutta mihinkähän se vanha ompelukone sitten mahtuu ja entäs mihin ne taulut sitten.

Ja eikun lenkille tätä pohtimaan, kun kevätkin huutelee hiirenkorvia puihin ja joku outo levottomuus kiskoo naista rinnoista polun päälle ja siinä hölköttäessään tien reunaa näkee hän ohiajavan nokkelan näköisen auton ja eikö siitä naisen mielikuvitus loikkaakin taas uusiin suuntimiin ja että jos jättääkin telkkarin ja parvekelasit ostamatta ja ostaa halvemman kameran, niin säästyisi hmm... ja sitten tarvisi enää hmm...

Stokkan kuvastossa muuten oli kivan näköiset kengät. Ja se T-paita sopisi...

Ah kevättä! Tulisi jo korvat hiiriin ja leivoset lyömään leikiksi, että hormonimyrsky laantuisi ja voisi levollisin mielin keskittyä katsomaan, kuinka ruoho kasvaa vihreänä omassakin pihassa.

huhtikuu 13, 2005

Pääasioita

Ei vieläkään aamiaiseksi kuin Buranaa. Eilisen aamupäivän elin hammasta särkien, iltapäivän sinnin tiiliskivi poskessa ja illan vaikersin eriasteisissa särkytiloissa, jotka tiiliskiven hälvettyä vaihtelivat KAPITAALISTA boldiin laantuen iltaa kohden italiciksi. Hammas saa söötiltä Kallelta huomiota vielä pitkään, kiitos vuotavan hampaan ytimen [mitä se sitten lienee] ja juurihoidon. Kiitos kunnallisen hammaslääkärin, en mene tästä maalliseen konkurssiin. Henkisesti saattaa tehdä tiukkaa.

Puoli päätä puuduksissa ja surkeana eilen kotiin ajellessani ja Beetlen nähdessäni ajattelin, että jospa laittaisi kaikki munat samaan koriin ja toteuttaisi edes kerran elämässään yhden unelmansa ja ostaisi sen unelmiensa keltaisen Beetlen. Ryhdyin sitten oikein työkseni kieriskelemään itsesäälissä ja kiukuttelin tykönäni, että miksi kaikkki muut toteuttavat unelmansa, ostavat juuri sen haluamansa auton, sen unelmiensa talon, haaveiden kesämökin. Miksi minä en pysty. Miksi aina täytyy tyytyä kompromisseihin, valita lähinnä vastaava tai jatkaa unelmointia. Miksi? Toisaalta, mistäpä minä tiedän, ovatko nekään, joiden luulen toteuttaneen unelmansa, sen oikeastaan toteuttaneet. Jospa Beetlen omistaja haaveilikin avobemarista. Jospa unelmatalon omistaja haaveili kartanosta. Jospa kesämökin rakentaja haaveili merenrantahuvilasta. Jospa haaveita vain kuuluu ihmisellä olla. Jospa liiallinen ajattelu ei ole hyvästä.

New Scientist [Issue 2494, 09 April 2005, page 2609] on listannut 10 suurinta keksintöä, jotka elämä itse on saanut aikaiseksi: 1. monisoluisuus, 2. silmä, 3. aivot, 4. kieli, 5. yhteyttäminen, 6. seksi, 7. kuolema, 8. loisinta, 9. superorganismit ja 10. symbioosi. Monisoluisuudesta mitään ymmärtämättömänä tiedemiehiin luottaen siihen kajoamatta olisin nostanut aivot hopeapallille ennen silmiä. Mitä silmillä tekee, jos aivoja ei ole, sillä aivoissa kai se silmän lähettämän kuvan viesti vasta syntyy?

Aivoissa syntyy itse asiassa aivan liian paljon joutavaa ajatusta.

huhtikuu 12, 2005

Ikuisuushetki

Jos sinulta yhtäkkiä kysytään, että missä hetkessä haluaisit viettää ikuisuutesi, tulvahtaa mieleesi tapahtumia, merkityksellisiä hetkiä, virstanpylväitä, hetkiä, jolloin tiesit maailmasi muuttuvan. Hetkiä, joita edelsi muita erityisiä hetkiä, oivalluksia, iloja ja joita seurasi lisää merkittäviä hetkiä. Useimpien hetkien merkityksellisyys riippuu niitä edeltäneistä tai niiden jälkeen tapahtuneista hetkistä, ne ovat jatkumon kulmapisteitä mutta sinänsä, omina itsenäisinä hetkinään niitä, joissa tiesit, että nyt minun maailmani muuttuu. Niiden merkityksellisyys on riippuvainen muista hetkistä. Mutta missä hetkessä haluaisit viettää ikuisuutesi, mikä on se hetki, joka on riippumaton kaikista muista hetkistä. Mikä on se hetki, joka kantaa itsellään.

Nyt tietenkin tarvittaisiin määritelmiä, että onko ikuisuushetkessä muistia, tuleeko siinä kylmä tai kuuma, nälkä, jano? Jospa oletetaan, että ikuisuushetkessä elää vain tietoisuus sen täydellisyydestä, niin minkä hetken valitsisit? Toivottavasti sinulla on valinnan vaikeus. Jos ei ole, niin olet elänyt liian lujaa pysähtymättä huomaamaan hetkiä tai ehkä olet niitä, joiden kohdalle ei ole vielä osunut täydellistä hetkeä. Mutta jospa se hetki olisi valittava ja sinulla ei olisi enää aikaa ahmia elämää. Ei sitä tiedä, sellainen valinnan paikka voisi tulla. Kannattaisi siis elää niin, että huomaa ne hetket.

Jos minun nyt olisi se valittava niin valitsisinko sen hetken, jolloin olen maailman laidalla, keskellä ei mitään ja sumu kietoutuu ympärille pienentäen maailman siihen hetkeen, jolloin vain se on siinä ja muuta ei ole. On vain hiljaisuus ja rauha. Vai valitsisinko sen, jolloin olen juuri kuullut sanoja, joilla tiedän tarkoitettavan suurta luottamuksen osoitusta ja ääni vielä soi ilmassa ja sanojen merkitys valkenee viiveellä ja tiedän, että minulle on juuri ojennettu käsi, jolla on pieni rasia, jossa säilytetään avainta luottamuksen oveen.

Inspiraattorina Ikuisuushetkesi.

huhtikuu 11, 2005

Viikon piristyspilleri

Tämän (h)armaan aamun olen viettänyt kuunnellen rentouttavaa musiikkia hammashuollon ajanvarauspuheltimen jonossa. Aamiaiseksi nautin Buranaa. Työmatkalla viskoi räntää. Ja tukkakin on huonosti. Valitanko vielä jotain? On maanantai, mutta niinhän meillä kaikilla. Ei vaiskaan, ei minulle mitään valittamista oikeasti ole. Huonompaakin musiikkia olisi voinut puhelimessa kuunnella.

Sitä on ihminen niin pienestä onnellinen: soiteltuaan ensin puolisen tuntia varattuun numeroon ja kun sitten pääsee läpi, niin että puhelin oikein hälyttää, sitä on kuin olisi voittanut arpajaisissa. Ja kun puhelimeen vastataan, melkein pelvoontuu, että mitäs minä olinkaan sanomassa ja mihin soittelinkaan. Ja sitten se onkin väärä numero, tietenkin, ilmankos vastasivat, ja tuntuu, että arpajaisvoitto kutistui vuoden satsiksi lasten hammastahnaa. Pääsin sitten seuraavalla yrittämällä musiikkijonoon ja sain jopa ajan. Huomiseksi. Ylihuomenna siis aamiaiseksi jotain muuta kuin särkylääkettä. Ja mitäs tämä nyt yksi hammassärky, isompihan se on pää särkyä. Taikka vaikka koko ihminen. Taikka sydän. No siitä nyt puhumattakaan. Sitäpaitsi hammaslääkärini on just ihana, sitä on kiva tiirailla sieltä aurinlolasien takaa, kun se tunkee melkein suuhun. Eikun sehän tunkee suuhun! Pitäisi oikeastaan useammin käydä siellä.

Melkein peeloinnupn äsken: autluukki hälytti, että sulla on nyt virkanainen tasan vartti aikaa mennä kokoukseen kertomaan asioita, joihin olisi pitänyt valmistautua erityisellä huolella ja arvokkaammalla vaatetuksella kuin farkkupuvulla. Kymmenisen paniikkiminuuttia myöhemmin huomasin, että olin laittanut hälytyksen väärälle päivälle.

Olisikohan jo lounas-Buranan aika. Alkaa pää selvitä.

huhtikuu 10, 2005

H. Moilanen

Tähän on nyt tultu: näin viime yönä unta Sillanpään Jartsasta, meillä oli treffit ja Jartsalla oli valkoinen merimiespuku ja hän antoi minun valita siihen sopivan solmion mutta valikoima oli aivan karsea kokoelma kirjavia silkkisolmioita. Valitsin sen, johon oli sointuva taskuliina, koska siinä merimiespuvussa olikin yllättäen liivit. Minulla oli aivan ihq imussa kaartuva pikkumusta nahkamekko, jossa oli se hassu merimieskaulus niskassa. Siis kääk! Sen kauluksen raksisin kyllä pois IRL. Mikähän senkin merimieskauluksen tarkoitus muuten alunperin on ollut. Symppis tyyppi se Jartsa.

Minä pidin myös Fab5:n sympaatikoista. Kaverit saivat hyvälle mielelle ja hymyilin katsellessani aina ihan håmåna. Minä pidän sympaattisista ja nokkelista ihmisistä, jotka osaavat itseironian ja kanssaihmisten lukemisen jalon taidon. Suomalaisversion pojat eivät kuitenkaan sytytä, vaikka Mikaelissa on kyllä ominaisuuksia.

Muthei siis apua, sain testissä vain 18/30 pistettä. Nyt kyllä olen hiukka hoomoilasena, että kuinka niin. Carson heti tänne apuun nyt.

huhtikuu 9, 2005

Tähän joku kiva otsikko

Tulin nyt tänne sitten höpisemään, kun en ole sanonut koko päivänä oikein yhtään mitään. Paitsi "Kuinka paljon olen velkaa?" sille pyöränvaihtajalle [17 juroa, ei paha, mummiälestä]. Mutta sitä enempi olen ollut touhussa. Olen muummuassa järjestänyt muovipussikokoelmani; viikannut ja lajitellut.

Mitä mieliä olette, onko muovipussiviikkaudessa kukaan parhaampi, kun meizi osaa tehdä niistä kolmioita?

Mitäs nyssitte?

Heräsin siihen, että aurinko paistoi suoraan silmiin, kun olin kääntänyt makkarin säleverhot väärään [säleverhoissa on aivan liian monta liikkuvaa osaa] kenoon, siis silleen alaviistoon ja se ulkoinen valo siis suuntautui suoraan näköön. Ilahduin liikuttavan paljon, kun huomasin, ettei se aurinko lainkaan ollutkaan, kun nyt voin jatkaa uskossa, että ikkunat on hyvin pesdyt.

Kesäpyörät vaihdetaan tänään Meabiilin tavaratilasta auton alle niettä sekin angustus on poissa sitten. Talvikamppeet, siis auton, pitää vielä salakuljettaa kellarin kanahäkkiin. Siellä ei kuulemma niitä saa pitää mutta en kai minä niistä sohvapöytääkään voi tehdä. Nyt näyttää siis huolestuttavasti siltä, että mikään ei ahista.

Niin että mitäs nyssitte? Pitäiskö harkita puutarhaa? Siitä riittäisi ikuisesti jotain huolestumisen aihetta, kun on sammalta, kirvaa, hallaa, hometta, toukkaa ja juolavehnää. Ja olisi siinä aika vahtaaminenkin täältä vitoskerroksesta, ettei varikset söisi mun vattuja ja humalikot varastaisi perunia. Voisin tietty mennä sinne variksenpelättimeksi itse. Huomasin meinaan just äsken, että kykyjä olisi.

huhtikuu 8, 2005

Otsikko, jota en keksinyt

Ajattelin pilata ainakin jonkun naisihmisen olon hetkeksi kertomalla, että pesin ikkunat just äsken. Tai yksi jäi uupumaan väleistänsä, kun loppui se ihmeaine. Ja puhti mutta sitä olisin venyttänyt, jos ainetta olisi ollut. Minä olen nimittäin venyttäjiä. Kai tiesitte, että on olemassa venyttäjä-ihmisiä ja luovuttaja-ihmisiä. On muitakin mutta en nyt jaksa eritellä.

Verhot on muuten kätevä keksintö. Säleverhoilla voi näppärästi peittää mahdolliset pesun jäljet, joita ihmeainekin jätti ja silti valo pääsee huoneeseen. Jos haluaa. Tai saattoi ne jäljet jäädä uupuneesta kädestäkin, koska alkupää näyttää hyvältä. Niin ne verhot. Sivuissa roikkuvilla on myös oiva tehtävä, ne niinkuin täyttää huoneen tyhjiä kohtia. Varsinaista virkaahan niillä ei ole. Ellei siis virka ole se täyttäminen. Oikeata tähdellistä virkaa toimittaisivat sellaiset pimennysverhot, joilla estetään pimeän ja valon sekoittuminen. Tiesittekö sitä?

Ei minulla muuta. Ja joku siellä takarivissä huutelee, että kannattiko tuotakaan tulla kertomaan. Näihin kysymyksiin aina näppärät puhujat vastaavat, kun eivät osaa vastata, että "Hyvä kysymys".

Ettäkö ihmeaiheessa olisi muka jotain höyryjä. En usko.

Jotain outoa tässä aamussa

Aamukahvin ääressä iski outo murmelitunne lukiessani aamun lehdestä taas Vanhasen erosta [uskooko joku ihan vakavalla aikuisten naamalla, että Vanhasella olisi mitään jakoa ollut muutenkaan kilpailussa presidentiksi presidentin paikalle, ihan hei siis oikeesti]. Kunnes huomasin lukevani eilisen aamun uutisia. Eilen muuten kampaajalla kerrottiin minulle kampaajauutistoimiston mehevimmät juorut. Jos joku haluaa levittää asiansa tai naapurin asiat koko kylän tietoon, niin kertokoon kampaajalleen, taatusti leviää. Tuhansien naisten päiden käsittelyn hioma syvempi naiseuden tuntemus piti kokovarmana asiana sitä, että rouva Vanhasella on suhde, se on selvä pyy. Muistakaa, että luitte sen ensiksi täältä.

Uusi tukka on outo, miten kiharrinta käytetään parisenttiseen väärälle puolelle käännettyyn malliin. Kädet on oudosti väärinperin hartioissa kiinni.

Aamulehden Moro-liitteessä vinkattiin hauskalle sivustolle , josta voi tarkistaa, mitä eläimet eri kielillä sanovat. Aika monessa maassa näemmä myydään saman kukon laulamia käkikelloja kuin Suomessa mutta olisipa hauska nähdä, miltä näyttää korealainen käki, joka sanoo "ppu-kkook-ppu-kkook". Niille, joilla ei käkikelloa ole, tai jotka ovat sen hiljentäneet, kiekukoot kukot. Norjassa on varmaan erirotuisia kukkoja, ne sanoo "kykeliky". Mutta Thaimaassa vasta outoja lintuja onkin, kiekuvat että "ake-e-ake-ake".

Arvatkaapa muuten, mikä on se, joka ajaa lauantaihin asti kahdeksalla pyörällä, on pieni ja punainen. Juurikin! Se on Meabiili, joka luuli voivansa vaihdatuttaa renkaansa ihan vaan noin vaan. Vähänkö on muuten ensikertalaisen vaikea tietää, missä niitä renkaita vaihdellaan. Jotenkin sitä naisihminen kuvitteli, että huoltoasemilla. Outoa.

Ulkona on outo ääni, sade. Muutakin outoa on tässä aamussa. Ei julmakuumetta. Sadeko sen teki. Vai uusi tukka.

huhtikuu 7, 2005

Julmakuu Osa 4

Pyörängummini osoittautuivat eilen ajokelvottomiksi luttanoiksi, eikä minulla tietenkään ole sellaista pumppua, jolla niihin ilmaa saisi. Kävelytin sen sitten Meanderian pohjoisemmallle rannalle, jossa on pyörähuolto, kun ajattelin, että jääköön sinne, huoltakoot ja pumpatkoot, kun sen jarrukaan ei toimi. Eivät huolineet, että pitää olla ajanvaraus. Ajanvaraus!! Herramunvereni! Onko se joku omasairausasemakeskuslääkäri, mitä. No sain kuitenkin ilmaiseksi ilmaa ja pääsin pyöräillen kotiin. Liikaahan sitä ilmaa tuli mutta ei passaa valittaa, kun ilmaiseksi ilman sain.

Pyöräily pidemmän mutkan kautta ei riittänyt vaan läksin purkamaan pahaa ilmaa itsestäni kevään ensimmäiselle juoksulenkille: viisi tuskaista, jähmeää kilometriä.

Juostessani vastaantulijoita ja ohitettavia väistellen [ilmeisestikin seurueen on lenkkeiltävä ritirinnan keskellä tietä ketään väistämättä, en tiedä, kun en seurassa lenkkeile] ajattelin niitä tuhansia juostessa ennenkin ajateltuja ajatuksia, raskaita askeleita, mietiskeltyjä asioita, purettuja tunteita, kipeää tekeviä hiertäviä solmuja, juostenratkaistuja ongelmia, itkettyjä tunteita, kyynelistä sumeita maisemia, niitä kaikkia, joita olen vuosien varrella juossut pois. Keväisin. Aina keväisin. Ajattelin kaikkia niitä seiniä, joihin olen törmännyt ja joiden ympäri kuitenkin lopulta päässyt. Mietin nekin lohduttomat kivimuurit, joiden päälle kohtuuttomuudestaan huolimatta kiipesin. Aina kaikista on selvitty, aina ne on juostu pois. Murheet. Keväisin ne, joita ei tiennyt olevankaan, kaivautuvat pimeistä koloistaan ja haluavat pois.

Tänään julman ajan masennuksen karkotusprojekti on vaiheessa kampaaja. Koko talven uskollisesti palvellut puhelias kampaajani ei koskaan oikein onnistunut minua miellyttämään. Jossa onnnistui aina kuitenkin viimekesäinen kampaajani, joka minun piti jättää, kun välimatka kasvoi suorittamattomaksi. Pari kuukautta jo olen miettinyt, että kehtaanko jättää talvikampaajani ja mennä takaisin kesäkampaajalle nyt, kun autolla se olisi mahdollista. Vihdoin tartuin puhelinta sarvesta ja päätin sen tehdä ja nyt tunnen jotain kummallista huonoa omaatuntoa sekä vanhaa että uutta kampaajaa kohtaan. Niinkuin en muka oikein kehtaisi mennä tauon jälkeen takaisin, että pitäisi jotenkin selittää. Ja että mitä se talvikampaaja nyt ajattelee, kun en enää tule. Miksi tällaisestakin pitää murhetta kantaa?

Julmakuumasennuksessa on se hyvä puoli, että ruoka ei maistu. Hoikistuu ilman erityisettä laihduttamistatta.

Ihmeaine särkee vieläkin päätä. Toisaalta sopiva angstinen vimma olisi tulollaan ja sen vallassa viime keväänäkin sain ikkkunat pestyiksi. Ja sitä edellisenä. Ja sitä ... Aargh.. histaa: 26 isoa pintaa ja 18 pientä [3-kertaiset näes], parvekkeen ovi ja parvekelasit [höyrypäissähän meni vain 4 isoa pintaa] mutta ei tämä vielä mitään, tämä on.

Kokeilisikohan meabiliteettia keltaisilla päivillä, saisi ahistua täysillä.

Hyvältähän tämä projekti näyttää: vasta torstai, ensimmäistä viikkoa julmaakuuta. Ja jo näin.

Ja ennen aamun lehden kolahdusta oli jo valvottu pari tuntia.

Laittaisiko tänään Pakkopaidan, Ahistaan vai Hihat palaan? Hihat. Varmuuden vuoksi. Näyttäisi tulevan sateinen päivä. Kylmäkin.

Osat 1, 2 ja 3.

huhtikuu 6, 2005

Miehen vaikutus

Mikähän siinäkin lie, että kun Mies istuu Meabiiliin pelkääjän paikalle, tapahtuu mystinen siirtymä, jolloin muutoin mielestään skarpista ja kohtuullisesta Measta sukeutuu surkeista surkein täystorspokuski, joka tekee kaikki mahdolliset yhdeksän pisteen virheet ja pienemmät moneen kertaan ja keksii siinä sivussa muutaman uuden tavan luoda vaaratilanteita, ei osaa lukea liikennettä, ei huomaa, ei muista, ei ymmärrä antaen vaikutelman sokeasta lepakosta. Yksin ajellessaan Mea on olevinaan ihan käypänen kuljettaja, joka ottaa huomioon edessä, takana ja sivuilla olevat kulkimet ja niiden ohjastajien mahdolliset ja mahdottomat aatokset ja päähänpistokset.

Taannoisna päivänä yllämainitussa tilassa ei Mea ymmärtänyt antaa tilaa liittymästä pyrkivälle kanssa-autoilijalle, jolloin Mies sanoi nätisti, että "Jarruta". Ja jo kohta tiukemmin "Jarruta, jarruta, jarruTA!!" Kun mitään ei tapahtunut, kuului epätoivoista ja ehken jo pelokastakin huutoa: "JARRUTA, JARRUTA, J-A-R-R-U-T-A !!" Mutta mitäs Mea, hän vain lisäsi kaasua, itsekin jo tietty paniikissa. Viereltä kuului jo luovutetulla äänellä: "JarruTA, jarru-TA!". Ei jarruttanut Mea, ei siksi, etteikö olisi tahtonut tai ymmärtänyt sanan merkitystä vaan kun se syvempi tajuaminen sanan ja toiminnan yhteydestä oli vilahtanut ulos samasta ovesta, josta Mies autoon astui sisään.

Jos joku on nyttemmin kuullut kuiskittavan eräästä Valtaväylällä aamuisin ja iltaisin ajelevasta poikkeuksellisen silmiinpistävän kohteliaasta naiskuskista, joka erityisesti huomioi liittymiltä pyrkijän, hiljentää hienovaraisesti ennakkoon, antaa tietä nätisti ja kohteliaasti ja pitää reilua turvaväliä, niin se on Mea ja siitä on kiittäminen Miestä. Ei Hän suotta rutistanut rystyset valkoisina pelkääjän penkin verhoilua, ei kalvenneine kasvoineen uhrautunut tuotoksetta. Vaan kasvatti Valtaväylän liittymähuomioitsijan, ruuhka-aika-autoilijan ilon ja auringonkehrän.

Vaan mitäpä tekee huomioitu kanssa-autoilija? Kiittääkö käden heilautuksella? Aivan! Eipä kiitä, ei.

huhtikuu 5, 2005

Täyttä höyryä

Ajoin eilen elämäni ensimmäistä kertaa Meabiilin kanssa automaattipesun läpi ja kokemusta rikkaampana uudenkiiltävästä autosta elähtyneenä menin reippaasti tavarataivaan autotarvikeosastolle tuntien itseni hiukan tärkeäksi pasteeraillessani siellä automiesten kanssa. Ostin Carlake Ikkunanpesunestettä ja olisin ostanut muutakin mutta huomioni kiintyi viereisen osaston kameroihin. Ja herkullisen näköiseen radioon. Ja juttuihin. Kunnes huomasin lipsahtaneeni aiheesta.

Irrottauduin naisekkaasti houkuttelevista virikkeistä ja kotiin päästyäni kokeilin ainetta tuulilasin sisäpuoleen. Nesteen hämmentävä kirkastuskyky mykisti minut. Miksi miehille tehdään tällaista? Miksei tätä myydä vapaavalinnoissa kotien ikkunanpesuvastaaville? No, koska minulla ainetta oli, ryhdyin innovoimaan ja innoissani suihkin ainetta kotitalouden pintoihin. Kertasuihkauksella ja parilla pyyhkäisyllä kirkasta eikä inhoja pyyhkimisen jälkiä. Olin aivan haltioissani. Kirkastin ensin peilit, sitten kävin saunan hankalan, etten sanoisi mahdotottoman, lasioven kimppuun ja pesin vielä huoneiston ikkunatkin [paitsi olkkarin, kun sen edessä vartioi metrinen moneen suuntaan viipottava kaktus, jota en uskalla siirtää], hanat, silmälasit, telkkarin ja tietsikan ruudut ja koska en uskaltanut tässä vaiheessa jo pimeyden laskeuduttua mennä ikkunoita ulkopuolelta pesemään eikä sisäpuolella ollut enää mitään pyyhittävää, ryhdyin hortonoimaan ja heittelin liian pitkiksi venähtäneitä kaktuksia roskiin ja löysin itseni jo katselemasta kukkapurkkeja sillä silmällä.

Suunnittelin vielä eilen, että tänään pesen ikkunat ulkopuolelta, järjestelen vaatekaapit ja keittiön kaapiston hyllyjen kimppuun meinasin myös ryhtyä jo vuosia säilöttyjä mannaryynejä ja ohrasuurimoita poisheittelemään. Ja kukille ajattelin ostaa säkillisen multaa ja sen suunnittelin vaihtavani purkkeihin.

Lukaisin äsken ihmeainepullon tekstin: "Vältettävä höyryn hengittämistä". Ihmettelinkin jo, mistä intoutumiseni kumpusi.

huhtikuu 4, 2005

Apinan raivolla

Lakkaa jo huokailemasta [vaikka se auttaakin] ja tee jotakin.

Kevätmasennuksen torjuntaliikuntaa

Kevääntuloprosessin ahdistuksentorjuntaprojektin haasteellisin osuus on selvitä aurinkoisen viikonlopun yli huomioimatta likaisia ikkunoita, pölyisiä hyllynpäällisiä ja multaa huutavia kukkaparkoja. Tämän kaiken keskellä pitää vielä torjua huono omatunto, kun ei ole ulkona reippailemassa ja nauttimassa keväästä kunnon ihmisten lailla. Aamulla silmiä tiukasti kiinni pitämällä ja vetämällä peittoa korville pääsee helposti lähes puolille päiville. Sängystä voikin sitten suikata suoraan saunaan ja viettää siellä tovin jos toisenkin. Saunasta tultua voi syödä tukevan lounaan, koska kello on jo melko paljon ja saunan ja lounaan jälkeen jo taas ramaseekin sen verran, että on ettosten aika. Nokosten jälkeen aurinko onkin siirtynyt asentoon, että voi lähteä harrastamaan ulkoilua vaikka hyötyliikunnan merkeissä. Siispä ulos. Hetken, todella pienen hetken, kevätmasennuksen ennakkotorjuntaan sopivaa lajivalintaa pohdittuaaan päätyi testiryhmä kokeilemaan barhoppingia.

Ilma ei ollutkaan niin lämmin kuin se sisältä antoi ymmärtää, joten suunniteltu pidempi kierros vaihtuu pienempään. Lähiön keskustaan käveltyä alkaa tuntua, että raitista ilmaa on jo saatu tarpeeksi, joten Rubens saa nyt jäädä, kun on niinkin kaukana kuin korttelin päässä. Sitäpaitsi viimeksi baaritiskin ääreisen mustan pitkätukkarivistön keskeltä sivusilmällä tokaistu tyly tervehdys on vielä muistissa: "Sää et taira ny olla oikeassa paikassa". Siis Apinaan, jonka karaokeakaan en ollut koskaan nähnyt. Heti ensimmäisessä pöydässä käytiin kovaäänistä riitasointuista kädenvääntöä sekä henkisesti että fyysisesti, jota muiden asiakkaiden lempeät toppuuttelut eivät lopettaneet. Isännät puhuivat jo jyrkemmin kirjaimin ja sanoivat, että "Menkääs ny poijjaat siitä vaikka Atlantikseen tappelemaan." Lähtivät, kun pirssi tilattiin pihaan, tosin kumara oli jo niin tanakka, että ulko-oven kaksiosaisuudesta huolimatta isohko takakenoinen ruho ei meinannut millään mahtua ulostautumaan. Mutta sen verran ymmärsimme, että Atlantikseen ei kannata mennä. Apinan karaokekaan ei pysäyttänyt.

Joten pakko oli taas mennä sinne minun ja Sediksen kantapaikkaan, jonka sulosävelet raikuivat korttelin takaa. Paikka oli jo kokotanakassa tunnelmassa: yhtä asiakasta kammettiin ulos, kaksi kokeilivat kauluksiensa kestävyyttä tiskillä ja paikan kuningatar tanssi hurmoksessa yksinään keskilattialla. Palkkasoturini ankuroitui baaritiskin ääreen, koska emännän peba on kadehdittava pakkaus vaikka kasvot näyttävät siltä, että elämänkoulussa on kiusattu rankasti. Ymmärrän tunteensa. Siis soturin.

Paikan kuningatar tanssii hurmoksessa käsiään heilutellen, lannetta notkeasti väännellen, autuaan onnellinen ilme kasvoillaan, joita peittää isot tummat aurinkolasit ja kehystää halpa peruukki. Hänellä on keltaiset farkut, pinkki silkkipusero ja hän on arviolta 70-vuotias. Paikan ehdoton karaokekuningas [silloin, kun Sedis ei ole paikalla] on Ike, jonka väsynyt olemus viesti, että nyt ei ole ollut hyvä päivä. Tai itse asiassa koko kuukausi oli huono. Eikä ne kuluneet viisi vuottakaan niin helppoja olleet. Mutta Ike heittää lauantaisin nahkarotsin päälle, kietoo huivin mustan tukkansa peitoksi ja tulee laulamaan. Vaikka Ike on niin väsynyt, että tuskin pysyy pystyssä, hän herää eloon koskettaessaan mikrofonia, silmät menevät kiinni ja hän laulaa "What a Wonderfull World" sellaisella tunteella, että koko baari on silmät kosteina. Mikään ei tunnu Iken jälkeen enää miltään, joten olemme jo lähdössä, kun Ike nousee horjuville jaloilleen ja laulaa "Dance Me to the End of Love". Minä olen liikutettu ja testiryhmämme käy kiittämässä Ikeä. Hän nostaa väsyneen katseensa ja hymy karehtii hänen surullisissa silmissään. Kättelemme.

Jos tätä paikkaa ei olisi, se pitäisi keksiä.

On aika lähteä kotiin. Paitsi, että on nälkä. Ainoa yöruokaa tarjoileva paikka on parin korttelin takana oleva vietnamilaisten isännöimä grilli, jonka eksoottiset annokset eivät puhutelleet vahvan lähiökansallisen baarikierroksen jälkeen, mutta kainoon kyselyyn lihiksestä kahdella nakilla suhtauduttiin myönteisesti. Jo kohta meillä oli käsissämme vietnamilainen käsitys perussuomalaisesta yölihiksestä: annos näytti kebabilta käsille rönsyilevän kaalisalaatin ja majoneesin vuoksi. Rehut pureskeltuaan pääsi nälkäinen syöjä pohjalla lekottavien nakkien ääreen mutta mitvit, ne oli paistettuja. Eikä sinapista, ketsupista ja kurkkurelishistä tietoakaan. Tunnekuohun vallassa päätimme lopettaan päivän siihen.

Väsyneenä mutta onnellisena päivän antimista vaelsi testiryhmämme koloonsa. Masennus oli torjuttu tällä erää. Ennen unen tuloa soi vielä päässäni:

Dance me to your beauty with a burning violin
Dance me through the panic till I'm gathered safely in
Touch me with your naked hand or touch me with your glove
Dance me to the end of love...

huhtikuu 1, 2005

Älykkyystesti

Normaaliälyinen. Vaikkei uskoisi, sillä uskon kaikki lehtien jutut. Missä ne kuravesipilat on?

F-testi.

Välikausi

Kanssaeläjien ihastellessa kevättä tunnen itseni poikkeavaksi, kun röyhkenen ahdistua tästä meneillään olevasta vuodenajasta, tästä kummallisesta välikausiajasta, tästä maanteiden pölyssä vellovasta kirkkaan kalmeasta ajasta, jonka armoton valo paljastaa talven lempeässä hämärän hyssyssä rauhassa pölyttyneen nuhruisuuden ja maiseman rumuuden. Suhtautumisessani tähän välikausiaikaan on jotain sukua japanilaiselle kauhuelokuvalle: ikiaikainen negatiivinen voima vaanii minua arkitodellisuuden takana toisessa ulottuvuudessa, muistuttaa naisen tehtävästä, siitä, että pitäisi, täytyisi, olisi pakko, perinteet velvoittavat. Näennäisen letkeä suhtautumiseni siivoamiseen, kukkien keväthoitoon, vaatehuoltoon ja itseni ulkoiluttamiseen painii ikivanhojen, minuun jo ennen syntymääni esiäitien istuttaman negatiivisen voiman kanssa, voiman, joka yrittää pakottaa minut kevätpuuhiin mutta lamaannus vie toimintakyvyn ja ristiriita ahdistaa ja ole siinä kierteessä nyt sitten puuhakkaan energinen mullanvaihtaja ikkunanpesijä.

Minä ahdistun tästä kirkkaasta vuodenajasta, tästä alastomasta kaiken paljastavasta valosta, joka tulee liian alhaalta ja on liian kirkas. Minä en ole ihastunut tähän välikauteen, joka ei ole enää talvi eikä vielä kevät. Minä en pidä hiekasta, joka rahisee kengän ja asfaltin välissä. En pidä likaisista ikkunoista, pimeyden piiloista esille kaivautuneista pölyisistä pinnnoista. Talvivermeet tuntuvat kirkkaassa valossa nuhruisilta ja liian lämpimiltä. Päivällä on aamuun sopivissa vaatteissa kuuma ja päinvastoin. Kummallinen kahden todellisuuden välitila, joka riipii minua. Mutta tämähän on onneksi vain välikausi.

Ensi viikollako se meabiilikin tarvitsee kesägummit? Jos olen oikein ymmärtänyt, niin renkaiden vaihto on jotenkin sidoksissa pääsiäiseen. Eihän siinä ole mitään järkeä, kun päästäinen seilaa kuukaudenkin eestaas. Nekö talvikelit katsovat allakasta päästäisen päivämäärän, joka taas on sidoksissa johonkin kristillispoliittiseen sopimukseen ja jolla ei siis ole mitään tekemistä varsinaisten sääolojen kanssa? Ei kaisse noin voi olla? Mitään järkeä.

Mutta eipä hätää, eilen oli jo pihatie lakaistu. Ilo kävellä ilman rahinaa ja pölyä ja kesäkumeilla on kuulemma mukavampi ajella. Kyllä tämä tästä.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa