Tiloja
Peltilehmällä oli eilen näemmä paha aamu. Kaikki vinopäät eivät kuitenkaan olleet lehmimaalla, tänne oli myös pari riittänyt. Ensimmäinen ajoi liittymästä tila-autolla eteeni siten, että turvavälitilani oli jo ohittanut kiilaajan ja vain valppauteni ja nopea jarrujalkani pelastivat Meabiilin yhteentörmäykseltä. Olisin heilutellut keskisormea, mutta turhaa se olisi ollut, kun ei sillä ollut sivupeilejä eikä takaikkunaakaan romutilassa olevassa autossaan. Enkä minä olisi niin tehnytkään. Ajatttelin kuitenkin. Se toinen vinopää odotti parkkitalon katolla ja ulostautuessani Meabiilistä sanoi täti, että "sulla ei taida olla tämän paikan lupaa". Todensin asiantilan vertaamalla lappua ja paikan numeroa: kaksisataajotain ja kolmesataajotain kysyen, mistähän lähtien paikat on korvamerkitty. Tämä siihen, että ne on nyt näin ja kiiruhti hätistämään viereen yrittävää autoa pois. Yritin sitten kiltin epätoivoisesti etsiä omaa tilaani parkkitalosta, mutta eihän siellä ole edes samaa satalukua kuin lupalappu. Laitoin Veerusgan lopulta paikkaan, josta oli numerolappu pudonnut ja soitin taholle, joka lupia jakaa ja kysyin, että onko tosiaan muuttunut käytäntö korvamerkintään. No ei tosiaan ole, sanoi ylipääparkkitalolupavastaava. Huvittavinta oli, että ei nainen tontilleen autoa laittanut, kunhan vahti omaksi mieltämäänsä tilaa. Arvatkaapa, missä Veerusga tästä lähtien on satavarmasti vaikka pitäisi sitten mennä kuudeksi töihin.
Tänään ja huomenna pitääkin taas nostattaa tahtotilaa ja orientoitua visioimaan ja vastaanottamaan kritiikkiä, huomenna on nääs lopputyöpäivä. Tahtotilan nostamiseksi eilen vihdoin vein tilaongelmaprojektin onnistuneeseen lopputilaan. Aikanaan jo Mikaelin neuvoilla hoitui ensiapu, joka tuplasi silloisen tilan, eilen tein Dyron linkittämän ohjeen mukaan Restore Pointtien poistamisen ja taas tuplasin tilani, nyt sitä on reipas 800Mt. Siis alkutila nelinkertaistui.
Auttamistila, hyvätahtotila, toisenhuomioonottamistila, ystävällisyystila, kiittämistila ja suvaitsevaisuustila ovat jos mitkä tahtotiloja. Viimeksi mainittu vaatii kohdallani nyt harjoitusta, joten viritän tahtotilan olla olematta kuttuinen sille parkkinaiselle, jos se siellä vielä tänään viittoilee. Minä otan käyttöön tyyneystilan ja parkkaan vaikka poikittain, jos saan vielä taitotilan siihen. Ja nyt oppimistilaan.
Jälkipuheet
Mikähän siinä on, että toiset jutut keräävät kommentteja kuin fasaani, joidenkuiden (eikö olekin jännää kun "joku" sana taipuu kuten perusmuoto olisikin "jokakuka") onnettomien raapustusten jäädessä tyystin vaille huomiota?
Huomioimattoman merkinnän muistoa kunnioittaen,
Allekirjoittanut
Jokakuka täällä nimittelee tätäkin hienoa ja ajatuksella fiilattua hengentuotetta "onnettomaksi"?
Häh?
Ehkä tämä ei avautunut. Jostain syystä ne eniten mietityt eivät herätä keskustelua mutta ohimennen huitaistut sen tekevät. Pitäisikö minun vetää tästä joitakuita johtopäätöksiä.
Vetäydyn synkeänä miettimään tätä. Tai ehkä on parempi, jos lakkaan miettimästä.
Tekisi mieleni motata sinua (M.O.T.) siitä hyvästä, ettet tunnista kielikuvaani, jossa yritin selittää raapustuksen olevan pahoilla mielin, koska se ei saa osakseen asaitsemaansa huomiota - ihan niinkuin se olisi ajatteleva ja tunteva olento (ihan niinko se ei olisi? :). Mutta en tee sitä, sillä ymmärrän sinun tämän tajunneen ja vain leikkivän kanssani sarkasmin rajoilla liikkuvaa sanakikkailupeliä. No, tätä peliä voisi pelata kaksikin, jollen olisi näin loputtoman ahdasmielinen ja puhaltaisi sitä poikki tässä ja nyt.
Sen sijaan mottaan sinua (M.O.T.) spontaanisti juuri toisessa kommenttisäikeessä esittelemällä spontaaniudella. Koska juurihan sinä tunnustit äkillisessä spontaaniuden puuskassasi näin asian laidan olevan (tuossa yllä).
Ajattelepa sitä seuraavalla kerralla holtittomasti voisilmäpullaa rouskuttaessasi. Ja syö se voisilmä kerrankin ensin.
Holtiton sanakikkailupelini siis vihdoinkin löysi paripelaajansa. Miksi olin jo nukkumassa? Juuri silloin, kun joku vihdoin tajusi, että minun sanoillani on tunteet, joskus kovinkin loukatut tunteet. Ja miksi juuri silloin, kun joku sen tajuaa ja minä tajuan, että siellä se nyt juuri tämän oivalsi, miksi juuri silloin heitän sarkasmin kaavun ylle?
Tottakai minä tunnistin. Mutta sanaleikkipelihaluni kuiskailu ylitti järjen äänen ja pisti taas pelaamaan. Olen pelihimoinen. Anteeksi. En tee sitä enää.
Minä menen heti ajattelemaan.
No, hätä ei ole tämän näköinen. Ainahan tässä voi pelata "viimeinen sana"-peliä, joka on omiaan paisuttamaan kommenttiraitojen pituutta.
Sitä paitsi, toisinaan kannattaa valita pahat unet, joissa vaihteeksi ne muut renkaat ovat kaikki tyhjiä (muistipeli vaihteeksi ;). Sen sijaan, että makaisi hereillä aamu neljään murehtien elämän kovakouraisuutta (tai sitten voi olla niinkuin mä, ja valita molemmat, maun ja keveyden). Äläkä kuvittelekaan, että sinä olisit ajattelemattomilla sanoillasi minut tuohon jokaöiseen kurimukseen syössyt, tällä kertaa valvoin kuitenkin Virpi Hämeen-Anttilan suden vuoksi. Ja siltä varalta, että välilukutaitosi (se rivienvälisellainen) olisi mystisesti yön aikana rapistunut, kätkin mukaan vihjeenkin.
Eikä tämä varmasti ole myöskään viimeinen sanaleikki, jota tämän blogin kommenteissa pelataan, sillä monelle mieluisampi silmäpeli onkin jo kertaluokkaa vaikeampaa, tosin ei mahdotonta sekään.
Kas näin se menee: ;)
Saakelin Salmi, sinähän et minua viimeinensana-pelissä voita, ainakaan minun laatikkoleikissä. Ja minä mitään tyhjäkumiuniakaaan muista nähneeni, saati kertoneeni. Sen sijaan näin viime yön näytöksenä pätkän, jossa menetin lentokykyni plus kaikki muut taikavoimani. Lue siitä rivien välistä, sillä minä olen nyt spontaanisti menettänyt välilukutaitoni [syytän tosin aamupäivän kestäneitä kalvosulkeisia].
Minun täytyy taas ajatella.
Sinun siirtosi!
Ainakin sait viimeisen merkityksellisen sanan. Merkillistä.
Sä alat Salmi olla aika kryptinen. Onneksi on perstai ja viinipullopäivä, luotan sen viisaaksi tekevään voimaan.
Ehkä sanon sen, viimeisen merkityksellisen sanan, ehkä en. Tai tottakai sanon, jos se on merkityksellinen.