Kissa- vai koiraihminen?
Kotikotona oli meillä aina kissoja, tai on siis vieläkin ja luonnollisesti minäkin hankin jossain vaiheessa kissan. Ja toisenkin. Mutta sitten alkoi allergia jo vaivata siihen malliin, että lääkäri kehotti niistä luopumaan. Kissojen taivaaseen saatoin ensin vanhemman, raskain mielin, kun ajattelin, ettei se sopeudu uuteen kotiin ja nuoremmalle kuvittelin löytäväni uuden äidin. Seuraavana päivänä ei yölenkiltään enää palannut mirri. Ajattelin, että kissaviisas aavisti kohtalonsa ja lähti itse. Sen kaulapanta löytyi kolmisen kuukautta myöhemmin viiden kilometrin päässä olleen työpaikkani ajotieltä verisenä ja karvaisena. Sen toi eräs myötätuntoa puhkuva tyyppi, joka oli kuullut, että minulta oli kissa kadonnut. Tunnistin pannan heti, lukihan siinä Ripa. Oletin, että parka oli jäänyt rekan alle ja kantautunut siinä sinne lastauslaiturille. Ehkä se oli jopa seurannut minua työpaikalle, ehkä se oli päivätolkulla tarkkaillut kulkuani. Nyyh.
Kissan lähdettyä rohkenin ottaa sitten sen mäyräkoiran, kun ajattelin, että kissalle allerginen ei ole sitä koiralle. Hukkanakki tuli joskus keväällä. Ja Ripa pentele hyppäsi juhannuksen maissa muina kissoina ikkunasta sisään lähdettyään lenkilleen joulukuussa. Ilman pantaa tuli. Ja oli vihainen, kun ihan vaan hetken on poissa ja sillä välin otetaan taloon koira. Niistä tuli sitten kyllä hyvät kaverit: kerrankin kun olin jättänyt lohen pöydälle ja olin hetken poissa, kissa pudotti kaverilleen lattialle kalan ja yhdessä sitä sitten jäystivät, koira häntää, kissa päätä. Myöhemmin kissa heittäytyi mustankipeäksi ja sille piti etsiä hyvä koti, jonka se saikin. Toisesta koiraperheestä.
Vaikea siis vastata, olenko kissoihin vai koiriin päin enemmän kallellaan: kissat on sitkeitä ja viisaita selviytyjiä mutta koirat ystävällisiä luttanoita, jotka uivat viisaan kissan liiveihin ja pyörittävät kissaa tassunsa ympärillä, miten sun mielivät, tai vastoinpäin. Vastaan bi, koirakisssaihminen. Kurnauskiswuh.
Jälkipuheet
Aivan! Minä kuvittelin olevani vannoutunut koiraihminen, mutta kieltämättä pieni kissankarvapallo olisi mukava tuossa jaloissa. On niitä joskus ollutkin, kaksikin. Harmi vain, että sairastan kissa-allergiaa ja ajanpuutetta.
Kissa nimeltä Ripa! Jos en olisi allergeeninen, omistaisin kissan nimeltä Musti, tai koiran nimeltä Misu.
Ripa on vähän kuin entiset poikaystävät. Ensin ne katoavat yllättäen ja sitten niitä vanhoja tuttuja alkaa tulla ovista ja ikkunoista.
Anne hei, kissa-allergeeninen on hyvinkin koirapositiivinen. Jos nyt ei pientä ainaista nyhaa lasketa. Mutta kuka nyt pienistä.
Poika nimeltä Päivi saattoi olla innoittajana kissalle nimeltä Ripa, joka oli luonnollisesti tyttö.
Vai tunkee hipheilässä entiset mustit ovista ja ikkunoista, ei meillä vaan.
Meille tulee sitten varmaan kultakaloja, minä olen allerginen koirille ja Reiska kissoille. Vaihdetaan hyvä mies pariin norjalaiseen metsävillapaitaan... Ei vaineskaan.
Mutta vaikka en koira-allergikko olisikaan, koirat eivät ole minun lempikavereitani, ne tulevat liian lähelle ja liian äkkiä. Tai sitten ne haistavat, etten ole niistä innostunut. Kissa älyää kuitenkin katsella ensin vähän aikaa.
Kultakalojejn kodin putsaaminen on työlästä ja inhoittavaa. Älä ota. Ellei Reiska putsaa. Ja kultakalat ei lämmitä kylkeä. Mutta eihän sen niin väliä, onhan sulla Reiska.
Pidä siitä kiinni.
Ripa kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä kissanimeltä, ja tuossa tarinassasikin on jotain niin pahuksen kissaa. Ne tekevät tuollaisia tempauksia joskus. Niin ja joo, onhan minullakin neitomainen kissaneito nimeltä Aleksi.
Mikä muuten on todennäköisyys sille, että samana aamuna kahdessa eri blogissa kerrotaan yhtä aikaa kissasta nimeltä Ripa?
Katso vaikka:
http://croatoan.typepad.com/blog/2005/03/kurjuus.html
Hmm.
Minulla oli lapsena aina koira perheessä ja jossain varhaisteini-iässä
koirista tuli minulle korvaamattomia ystävän korvikkeita joita en ikinä unohda.
Koirat antoivat minulle sen ilon tunteen jota en muualta siihen aikaan saanut, se
tuntui tärkeältä ja jopa välttämättömältä.
Nyt kuitenkin itsenäisenä, aikuisena ihmisenä
olen huomannut että kissa-kiinnostukseni on kasvanut huimasti. Koiria on ollut aikuisiälläkin
mutta itsenäinen elämäntyylini ei tuo oikeutta koiralle ajallisesti.
Kissa on alkanut tuntua kiehtovalta
vaihtoehdolta koska loppujenlopuksi pidän kummistakin ja eläimistä ylipäätänsä.
Saas nähdä jos vielä joku päivä sellaisen ihunan maalaispallukan viereeni otan hyrräämään. Hiphei.
Kissa nimeltä Aleksi on niin Ugusta :D Se, että Kolikolla on samana päivänä tarina toisesta Ripasta, on spookia. Yhtä kissamaisen kummallista kuin tarina minun Ripastani. Tai ei se mikään tarina ole, totta joka tavu.
Mauri moi, onkin ollut ikävä. Voi kuule, sinä olet sisäinen kissaihminen. Se vaan on ollut piilossa, päästä se valloillen ja hanki kissa. Kissa viihtyy hyvin yksikseenkin, kun olet humputtelemassa.
Vaikka minulla on kerran ollut koira ja aina kissa, niin meille ei ikinä koskaan enää milloinkaan tule yhtään karvaista elukkaa, kun noista kahdesta katista aika jättää. Sehän ei kylläkään jätä ihan äkkiä, kun ovat vasta 10 vuotta nuoria eikä niitä lasketa vapaina ulos juoksentelemaan. Kaloja tulee heti, kun saan aikaiseksi lähteä niitä ostamaan. Tällä kertaa akvaarioon ei laiteta lämmintintä ollenkaan, kun edellinen päätti joululomailumme aikana sanoa sopimuksen irti ja keittää tankillisen kalasoppaa.
Mutta silti, olen minä kissaihmisiä. Jos dementoidun ja unohdan vannomani valat, niin kissan nimeksi pistettäisiin Elvis. Olisi se sitten kolli tai ei.
Mul oli kaksi nöffii.Nyt on 3 kissaa.Kaikkilla eri luonne.Joten oon eläinrakas.Tuskimpa tarttee järjestystä laitella.
Kissako? Ei, ehdottomasti ei. Kavala otus, peto suorastaan. Ei kesyynny, pomottaa. Kehrää muka ystävällisesti, mutta ei kehrää sinulle, omiksi lämpimikseen kehrää. Ja silitystä kerjäämässä alituiseen. Eikö muka?
Koirako? Ei sitäkään. Siltikään, vaikka koirayksilö on periaatteessa ihan mukava olento. Siitä saa kaupungissa niin kovasti kommenttia muilta kuin koirayst.ihmisiltä, ettei sitä jaksa. Kakkapussien kanssa pitää kulkea ja sittenkin haukutaan kaiken kevättä.
Lukekaa lehtiä välillä, jos ette usko.
Että siinäpä tärkeimmät.
Ihmetyttää aina tuo kysymyskin, kissa vai koira. Nehän ovat niin erilaisia, eivätkä sulje toisiaan pois. Ja voihan sitä olla muukin ihminen. Kani-ihminen, rottaihminen, käärmeihminen.
Meilläkin kissat ja koirat elävät iloisessa symbioosissa. Kissat ovat hyväsydämisiä hölmöjä, jotka kyttäävät vain ruokaa ja tekevät sen eteen temppujakin. Ja koirista - taitavat olla molemmat kissamaisen itsepäisiä, sinnikkäitä ja viisaita selviytyjiä, nuo Tallinnan katujen kasvatit. Tulevat luokse kutsuttaessa hitaammin kuin kaksi kollipoikaa...
Minä olen tarlkemmassa itsetutkiskelukka päässyt selville sisimpäni perimmäisestä ihmisyydestä. Ei se ollutkaan kissa, ei koira.
Huomasin sydämen peräsopukassa pienen äänen, joka huuteli tykönsä. Se sanoi, jotain sellaista, että minä olen täällä, muitsa, minulla on niin vähän ystäviä. Ja sinäkin tuhlaat siitä arvokkaan lohkareen älyttömille elukoille, mikset ole minun ystäväni.
Ja niin minä vihdoin huomasin, että minähän olen ihmisystävä.
moi kaikki