Muistatteko, miltä tuntui lapsena kokea asioita ensimmäistä kertaa. Miltä tuntui se tunne, kun sydäntä kuristi jännityksestä, kun silmät ahmivat asioita, nenä tallensi tuoksuja ja korvaan jäi pysyvä kaiku äänistä. Ja miten niistä syntyi muistoja, ikikosketus sisäiseen lapsen mieleen. Ja miten huumaavalta onkaan tuntunut helliä niitä muistoja, ottaa välillä ne esille, hieraista vähän, makustella hykerryttävää lapsuutta. Miten monta kertaa sitä onkaan mielessään kiivennyt ajatuskivelle, kävellyt niitä omia polkuja, koskettanut sitä tiettyä puuta, katsonut vanhaa kotitaloa, koskettanut omaa lämmintä kalliota, tuntenut paljaan jalan alla pihapolun kävyn, haistanut mummun tekemän pullan tuoksun, kuullut kaukaisen junan vihellyksen, haistanut sen tietyn järven, vetänyt sisäänsä kuuman kesäpäivän kannattamaa kaukaa rautateiltä väreilevää tervaista tuoksua tai pirteän pakkaskelin metallista kirpeyttä, maistanut höyrymakkaran, haistanut luisteluradan pukukopin hajun, muistanut, miltä liian isot luistimet tuntuivat, miltä kastuneet lapaset tuntuivat.

Ja miltä tuntui, kun muistikuvat menettivät hohtoaan, himmenivät, kun se kivi ei ollutkaan niin suuri enää, kun polut ovatkin ruohottuneet, metsä on harvennettu ja valo on erilainen, miltä tuntui kun talo ei enää tuntunutkaan kodilta vaan rakennukselta, kun siinä asui joku vieras, kun kadut olivat muuttuneet, oikotiet hävinneet. Kun lapsuuden makuja ei enää löydä ja jos löytää ne eivät enää maistukaan samalle, onko pettynyt muistoonsa vai maailman muuttumiseen. Miltä tuntuu pettymys, miltä maistuu muisto. Miltä tuntuu, kun muisto on kaunis ja elämä ei. Kun mikään ei olekaan niin kuin muisti. Niin kuin halusi muistaa. Niin kuin sen piti olla. Ja miltä tuntuu, kun ymmärtää, että vain muistoissa säilyy se oikea asia. Se minun palani maailmasta. Minun oikeuteni pitää omat kuvani omasta palastani maailmasta.

Nettiplarin hellyttävä muistelus Kupittaan jäähallista on juuri niitä maailman paloja, joiden omistaminen on etuoikeus. Kadehtikoon jokainen, jolla ei ole käsitystä, miltä oikea lihapiirakka tuoksuu ja maistuu, miltä kuulostaa luistinten kalahdukset jäässä, miltä tuntuu kirpeä pakkanen ja jännittynyt yleisö ja kentän valot ja lihapiirakan lämpö ja sen kuuman höyryn läpi katsottu ottelun jännitys ja kihelmöinti. Kirjoitus on loistava kotiseuturakkauden osoitus. Melkein olen kateellinen, etten itse saanut olla syömässä Kupittaan katottomalla kentällä lihapiirakkaa.

Tänään on pakko saada lihistä. Kahdella nakilla. Höyrytettyinä. Sinapilla ja ketsupilla.

Kirjoitti: mea 08:00 | Jälkipuheet (10)

Digitoday, ITviikko ja IS [J-P Tikka 30.3.2005, s. 11] ovat noteeranneet Kuukkelikisan ehdokkaat. Hienoa. Paitsi että hiukan hymyilyttää, anteeksi vaan, jos kuulostan nyt katkeralta ja kateelliselta mutta siis kuitenkin, että Lindasta on IS:n jutun suurin kuva. Ja Lindan päiväkirjahan on siis tuota.... No. Öh?

No ainakaan en siis ole katkera. Mutta enpä kyllä ole noin kauniskaan. Tai tottakai olen mutta se ei selästä käy niin selville. Sedis vahvistaa. Vai mitä Sedis?

[Edit 31.3. klo 7.00: Linkkejä lisätty. Lehdistön mahti näkyi tilastossa sirkeänä piikkinä: visiitit tuplaantuivat ja sivuja vilkuiltiin kolminkertaisesti normipäivään verrattuna. Kiitos kaikille, jotka luitte.]

Kirjoitti: mea 12:34 | Jälkipuheet (14)

Nostin eilen vihdoin kirvelevän muiston edesmenneestä kamerasta pöydälle ja ryhdyin vakuutusyhtiön ystävällisesti lähettämään lomakkeeseen. Löydettyäni vastoin kaikkia odotuksia ostokuitit sekä kamerasta että muistista kuin myös ihmeen kaupalla säilyneet kannat sekä lentolipusta että junamatkalipukkeesta ryhdyin selittämään taas kerran tapahtumien kulkua. Mitä ainetta ne niihin lomakkeisiin liiskaa, kun oudon syyllinen olo tuli vaikka jauhot ovat puhtaat. Poliisin kanssa jo tuli ilmoitusta tehdessä sellainen olo, että se epäilee minun valhettelevan. Vaikka pelkäsin poliisia niin, etten olisi pystynyt keksimään yhtäkään totuudesta poikkeavaa tarinaa. Totuuden muistin taas niin minuutilleen, että epäilin poliisin epäilleen minun keksineen kaikki yksityiskohdat uskottavuutta lisätäkseni. Siinä puolipaniikissa tomeran poliisiyksilön tiukan katseen viipyillessä minussa ja papereissani olisin kertonut vaikka kaikki punaisia päin kävelyt, ylinopeuskilometrit sekä opiskeluaikaisen television luvattoman katselun, jos olisi vielä hetkenkin seilannut silmillään. Yksilö oli kyllä ihan leppoisa mutta epäilen senkin olleen harhautusta saada minut uskomaan tilanteen viattomuuteen, jotta vahingossa puhuisin itseni mahdolliseen pussiin. Olen katsonut liikaa hyvä/pahapoliisileffoja.

Tutkintapöytäkirjassa [ni-in, vähänkö syyllistävä sana] lukee, että "Kamerassa oli sisällä vakio kokoa suurempi kapasiteettinen muistikortti, mikä anastettiin samassa yhteydessä." Kameran "hankinta hinta" pienemmällä kortilla vuonna 2003 oli 630 juroa. Nyt pitäisi arvioida, mikä sen hinta on nyt. Onko se viissatasen vai nelikymppisen arvoinen? Vai onko sen arvo peräti noussut, kun ei sitä enää kaupasta saa? Jos se vanhuuttaan on laskenut vaikka puoleen, niin sehän on vielä noiden seuraajiensa kauppahinta. Ja sitten pitäisi vielä päättää, kumman mallin ostan tilalle, jahka byrokratia on jauhanut ilmoitusta rattaissaan ja tilille napsahtaa arvioimansa summa. Niin ja käyköhän se vastahankkimani laturi kumpaankaan/kiin, mikä tietenkin viittoo ostopäätöstä jompaan kumpaan suuntaan. Anastamaton nahkakotelo olisi kyllä viissataselle passelin kokoinen.

Siis jos napsahtaa. Elämme jännittäviä aikoja.

Kirjoitti: mea 07:55 | Jälkipuheet (4)

Hitsipilli! Vasta muistin. Maaliskuu loppuu rystysäännön [rysty, kuoppa, rysty, kuoppa, rysty, kuoppa, rysty ja takaisin rysty, kuoppa, rysty, kuoppa, rysty, kuoppa, rysty] mukaan 31. päivänä ja juuri huomasin, että joulukuussa solmimani Soneran etusopimuksen kampanjalahja edellyttää neljää laskutettavaa kymppiä. Aivan, minä en pidä puhelimista. Enkä varsinkaan niihin puhumisesta. Minulla on siis kaksi päivää aikaa puhua piikki täyteen. Mutta kun ei jaksa puhua. Miten minä nyt saan ne ministereot? Ai niin, näin.

Kaikenlaista muistin painiketta sitä päähän jääkin, niinkuin tuo nyrkkisääntö. Tai että kuu kasvaa, kun sen kaaren kärkien puolelle vedetään viiva ja siitä tulee P ja muistetaan, että kuu valehtelee eli ei pienene vaan tulee Q. Helppoa. Ja sitten muistan vaikka että oulunsiikapyhäkala. Ja se, että kellon viisareita käännetään valoa kohden.

Tosiaan, pitääkin kääntää kellot. Ihmettelinkin, että miten tätä päivää näin riittää.

Kirjoitti: mea 18:42 | Jälkipuheet (26)

Jaahas, täällä ollaan, takaisin kustannuspaikalla. Puikoissa taas. Normaaliaikaan. Tai mikään normaali ole: kuka se neropatti olikaan, joka vei meiltä aamuvirkuilta yhden valoisan tunnin? Eilen ihmettelin, että kylläpäs nukuin pitkään, että enpä olekaan koskaan pössytellyt kymmeneen asti ja tunsin itseni niin virkeäksi ja hyvin nukkuneeksi. Kunnes tajusin, että mitään ollut nukkunut pitempään, kyläpaikan kellot oli siirretty tähän voimassaolevaan aikaan. Sitäpaitsi taisin mennä nukkumaan vasta kahden jälkeen. Muistaakseni. Eikä se tainnut olla edes eilen. Kai se nyt sentään oli sitä edellistä aikaa. Se herääminen, mikä päivä se nyt sitten olikaan. Enkä sitten muuten enää ollut läheskään niin pirteä. Paitsi eilen illalla, kun aurinkokin paistoi yömyöhään ja uni ei tullut. Mutta aamu tuli. Jos sitä pimeyttä nyt aamuksi voi sanoa. Että normaalissa ollaan taas; nukuttu ei olla kuin nimeksi. Kai nyt sentään on maanantai? Ai ei vai?

Minun kaikki kelloni ovat vielä siinä normaaliajassa. Vai kumpi näistä nyt on normaali. Ja mikä nyt yleensä on normaalia. Tästä voisi lähdettää ajatuksen lentoon, mutta kun eikunei nyt lennä. Jos työnantajat tietäisivät, miten loma tyhmistää poloa puurtajaa, ei se kuunaan kullan päivänä päästäisi meitä kurjia karkaamaan laitumille.

Lintubongareillekin on näemmä kevät koittanut. Ja monta kaunista ja näppärästi laulavaa on havaittu. Jotkut ovat nähneet tämän villin menolinnun laulussa jotain kiitettävän kaunista.

Kiitos tästä. Olen kovasti oikeasti otettu.

Vaikka lauluni olikin koulussa kuutosen kastia. Mutta elämä opettaa. Jossei laulamaan, niin muuten sitten.

Kirjoitti: mea 09:48 | Jälkipuheet (8)

Tässä olisi nyt ehkä kuvakertomusta ihmeellisestä maailmasta, paljastuksia, outouksia, loistavia otoksia yöstä, kuvia auringon hellimästä kaupungista, joesta, katuun piirretystä mäyräkoirasta, jonka liikennevalistuksellinen merkitys ei avautunut, kuvia metron ihanista porteista, ihmisistä, koirista, kissoista, ääh. Mutta kun ei ole, kun kamera varastettiin. Ja toistasataa kuvaa. Mutta onhan ne päässä. Ja olihan se kokemus sekin poliisikuulustelu.

Postikortinkin lupasin lähettää, mutta ei sitäkään juuri vaikeammaksi voisi tehdä vaikka yrittäisi. Merkkejä kun myydään vain tupakkakaupoissa ja ne oli kiinni ainakin sunnuntaina. Muina päivinä niitä ei näy missään. Paitsi yksi löytyi vedonlyöntiravintolasta mutta siinä ei myyty kuin omaan maaahan lähetettäviä merkkejä. Viittoivat jotain, että toinen tabac. Joka löytyi seuraavana päivänä mutta ei nekään myyneet Suomeen merkkejä. Vahingossa löytyi oikein postitoimisto mutta tupakkakauppojen puutteessa siellä oli tietenkin sadan metrin jono. Nurkassa oli kuitenkin automaatti, jonka vieraskielisestä opastuksesta en ymmärtänyt kuin, että labeleita saa ja postitoimisto kun kerta oli, oletin, että kortti lähtee. Jos puolen kortin kokoisella tarranauhalla varustettu kortti ei ilmesty, niin se oli sitten joku muu automaatti. Enkä ihan varma ole siitä laatikostakaan, jonne sen laitoin. Seinässä oli kolme reikää, joissa käsittämätöntä kieltä, laitoin oikeimman puoleiseen. Ei kai kukaan roskiksia seinään upota? Tai mistä näistä tietää.

Mutta pidätellään hevosiamme. Lomaa on vielä jäljellä.

Kirjoitti: mea 09:33 | Jälkipuheet (4)

Taitaa muuten olla useampi aika, vuosissa voidaan laskea se rupeama, joka on kulunut edellisestä kerrasta, kun Late hymyili minulle aamutuimaan. Onpa outoa, ihan kuin maailma ei olisikaan muuttunut vuoteen pariin. Mealla on aamuisin ollut muuta puuhaa [juuei, ei sellaista, valitettavasti]. Joskus kauan sitten Mea terssasi professionaalisesti ja riensi aina seitsemäksi töihin vaikka sinne kasiksi vasta oli tarvis. Mea oli jo matkalla töihin, kun maikkarilla vasta Latea meikattiin. Työholismia seurasi aika, jolloin aamuisin kyrsi muut asiat niin megalomaattisesti, että piti suoria kämpästä mieluummin heti, silmä kourassa unihiekkaa kaivaen, ei Latea silloinkaan. Sen jälkeen Mea eli hetken aikaa, jolloin nukkui Laten yli toipuakseen edellisistä kausista. Ja sitten tuli tämä villinamupussi, joka valtasi aamuni niin, ettei ehdi sanoa helmenkalastajaa, saati Latea.

Mutta tänään, Late hymyili minulle jälleennäkemisestä lempeän ilahtuneena. Ja ihan vaan siksi, että Mea on ajoituksen mestari: nimittäiin jännitettyään pari viikkoa, että menevätkö ne lentävät tarjoilijat lakkoon vai ei, peruuntuuko loma ja sen siirryttyä muiden murheeksi piti seuraavaksi jännittää, että loppuuko se lumisade paikassa, missä auringon pitäisi jo paistaa, sen jälkeen kohdemaassa penteleet pysäyttivät koko julkisen liikenteen ja mellakoimaan ryhtyivät mutta oletan niiden rauhoittuneen jo, joten näytti hetken täydelliseltä. Mutta vaan kun ei, Mea saa taudin, vilustuu, timanttiporaajat asettuvat päähän, lihakset piestään ja silmiin perustetaan tomaattiviljelmä ja siellä tuntuu olevan juuri nyt kastelu menossa, nenää en edes mainitsisi, ellei se juuri olisi tiputellut näppikselle lopullisen pisteen olon päälle. Sitä se riekkuminen tiesi, kun viikonloppuna piti kuljeskella vähissä vaatteissa Sediksen takia. Ja nyt sataa näemmä taivaan täydeltä lunta, miten tonne nyt Meabiilillä sekaan edes mahtuu. Että silleen, mestarillisen ajoituksen täydellinen loppuunsaattaminen.

But haa! Murphy on keskittynyt nyt liikaa näihin paikallisoloihin, peijoonalta on jäänyt huomaamatta, että kohdemaassa on juuri nyt lämmintä yli 25 graatia ja aurinko riekottaa kuin viimeistä päivää koko naamalla.

Viimeistä päivää. Hmm...

Kirjoitti: mea 08:00 | Jälkipuheet (16)

Huomenta vaan, Leksa tässä Mealandian säätäjäosastolta. Tässä onkin saanut muutaman päivän pitää helppoa, kun naisväki tempaisi vallan kahvasta eikä hevillä siitä päästänyt. [No niin mussukat, menkääpäs koloihinne, Leksa puhuu nyt.] Nimittäin kun tuohon Mean työläppäriin vaihdettiin verhot: kakstonninen äkspeeksi ja muutakin pientä laittoa siinä oli, niin minähän sitten heti sitä kokeilemaan. Kone auki, tunnistuskortti sisään ja menoksi. Mustalle pohjalle avautuu heti kaksi vaihtoehtoa: Muu yhteys ja FIRMA-yhteys ja siitä sitten paukutan lihasmuistista nuoli alas ja entteri. Ja tämä ei mene mihinkään verkkoon vaan ihan siihen koneeseen. Uusi yritys, otan sen muun yhteyden sitten vaikka se epäloogista onkin ja entteri. Ei mihinkään verkkoon. Nokele, jospa kortti on väärinpäin. Kortti ympäri ja molemmat mahdollisuudet. Ei mihinkään. Korttireiässä on toinenkin mahdollisuus, tungenpa kortin sinne, ja taas molemmat vaihtoehdot. Ei mitään. Käännän kortin uudessa reiässä ja molemmat vaihtoehdot. Justjust! Ei siis mihinkään. Olen jo pakkaamassa konetta takaisin laukkuun ja puhisen itsekseni sen saakeleen ulkoistetun etäsäätöporukan, kun huomaan, että verkkopiuha ei ole koneessa kiinni. Naps, nuoli alas ja entteri.

Paitsi, että ei kaaseli. Ei vieläkään. Leksalla ei ole tapana luovuttaa, joten keskitytäänpä hetki: aloitusvaihtoehtojen paikat onkin salakavalasti vaihdettu päikseen, ei sinne mennäkään enää nuoli alas ja entteri, vaan pelkkä entteri. Se on se Muu yhteys, joka oli ennen alimmaisena. Edelleen olen tosin sitä mieltä, että loogisinta olisi ottaa firmaan yhteys FIRMA-yhteyden kautta, mutta jos se kerta on se toinen, tai siis ensimmäinen, mikä toisaalta on loogista, olla siis ensimmäinen vaihtoehto, niin mikä minä olen siihen mitään sanomaan.

Lihasmuisti on muuten kummallinen, jotain kun sinne tallennat, niin siellä pysyy. Esimerkiksi vessan valo: minulla se on sisäpuolella oikean käden pienen sivuliikkeen kohdalla. Ja siitä sitä haen jokaisessa vessassa. Joka kerta. On muuten hämmentävää hamuilla pimeässä vessassa seiniä, ensin oikealta, sitten vasemmalta, alhaalta, ylhäältä ja vasta vähän päästä ymmärtää aukaista oven ja katsoa oikein valossa, että niinkö missä. Mitähän varten se katkaisija laitetaan joskus ulkopuolelle. Ja vasemmalle. Ja ylös. Valokatkaisijat ja töpselin paikat ilmeisesti arvotaan tai sitten niitä saa suunnitella firman lähetti tai ne vaan roiskaistaan jälkeenpäin. Mitä järkeä on laittaa töpselit esimerkiksi jonnekin puolentoistametrin korkeuteen. Tai katkaisijat huoneen kauimmaiseen nurkkaan, jolloin joutuu kävelemään pimeän huoneen halki. No, onneksi aamut ja illat on jo valoisia. Surraan tätä sitten taas syksyllä lisää.

Kirjoitti: mea 07:37 | Jälkipuheet (15)

Voisivat jo hiljalleen standardien laatijat päättää, minkä kokoinen on keskivertoihminen. Juuri se, jonka mukaan mitoitetaan työpöytien, keittiön yläkaappien, kylppärin pesualtaan ja peilikaappien korkeudet. Meanderiassa tasot ja keittiön kaapit ovat niin ylhäällä, että korkokengät jalassa täytyy hoitaa arkiaskareetkin paitsi peilikaappi, joka poikkeuksellisen fiksusti on taas niin alhaalla, että näen koko dekolteen. Viikonloppuna kävin kylässä paikassa, jonka kylppärin pesuallas oli pienen ihmisen asialla ja sain käteni pestyä kurkottelematta tai varpistelematta mutta sen sijaan peilikaappi oli niin korkealla, että edes varpaillani kurotellen en nähnyt kunnolla silmiäni, mikä viikonlopun valvottujen öiden jälkeen ei ollut ollenkaan huono asia. Minkähän kokoisen ihmisen mukaan systeemi oli suunniteltu? Jossain kulkee ihminen, jolla on lyhyet jalat, pitkät kädet ja erityisen pitkä kaula.

Koosta tulikin mieleeni, että Kanadassa Albertan yliopistossa on havaittu, mitattu, laskettu ja todennettu, että mitä lyhyempi on miehen etusormi nimettömään verrattuna, sitä maskuliinisempi, agressiivisempi ja riehakkaampi on miehen käytös [Biological Psychology 68(3):215-222,2005]. Kaikkihan me muistamme, mitä muuta se miehen etusormi kertoi. Nyt pitäisi äkkiä kehitellä jokanaisen käsilaukkuun mahtuva näppäräkäyttöinen pikku mittatikku, joka kertoisi hetikohta sopivan etusormi/nimetön -suhteen ja mittaisi vielä sormen pituuden noin yleisesti ottaen muihin miehiin verrattuna ja laskisi todennäköisyydet, että heilahtaako nyrkki useammin kuin pislaaki. Mittatikkuun voisi syöttää valmiiksi omat vaatimukset täyttävän profiilin ja matsauksen ollessa sopivissa rajoissa, tikku piippaisi vihreää ja räyhälukeman ollessa liian iso soisivat hälytyskellot punaista vilkuttaen. Ja jo kohta Tallinnan laivat täyttyisivät hanskakätisistä miehistä ja jonot sormien pidennykseen olisivat valtaisat.

Mitä siitäkin tulisi. Mihinkään ei voisi sitten enää luottaa paitsi keskisormeaan heilutteleviin autoilijoihin.

Kirjoitti: mea 08:07 | Jälkipuheet (18)

Jo neljä päivää olin kulkenut pitkin meanderthalian leveitä kivikatuja oudon tunteen pyrkiessä pintaan näennäisesti tyynen valkoisen posliini-ihoni alta. Levottomana olin katsellut outoa väkeä, joka kansoitti muuten niin turvalliset kotikadut, mietin onko se vain tuo outo maailma, joka minut saa katsomaan ihmisiä silmiin, etsimään katseista jotain, tietämättä mitä. Hakemaan kasvoja, joita en tunne. Mikä minun on, uuvutin itseni uneen joka ilta miettimällä outoa minuun asettunutta tunnetta. Kunnes lopulta lauantaina infernaalisina päässäni soivat äänet, savuinen luola ja luolan oudon karhea tunnelma ajoivat minut romahduksen partaalle: minun oli tehtävä jotain itselleni. En kestäisi enää kohdata yhtään aamua ilman tietoa siitä, miltä se tuntuisi. Halusin ensimmäiseni.

Palkkasoturini hankki alimaailmallisilla suhteillaan minulle koodin, jolla saisin yhteyden pieneen hopeiseen laitteeseen, jonka tiesin sykkivän juuri siinä taskussa, jonne hakeutuvalle kädelle halusin laskea käteni. Hopeisen koodinlukijan omistajalle halusin antaa neitsyyseni. Olin siitä yhtäkkiä täysin varma. Mistään elämässäni en aiemmin ollut ollut niin varma. Nakuttelin pitkällä verenpunaisella kynnelläni koodinumerot lähetyslaitteeseen, imaisin savukkeestani rauhoitusta, sipaisin laiskalla eleellä tyyntä teeskennellen suuhun pyrkivän hiuskiehkuran korvan taakse ja nostin koodinlähettäjän korvalleni. Se oli mykkä. Mitä, eikö alimaailma ollut hankkinutkaan minulle oikeaa koodia, katsoin hämmentyneen palkkasoturiani, joka kannusti yrittämään uudelleen. Toisella yrityksellä sain tunteen, että kontakti syntyi mutta yliavaruudellinen meteli täytti pääni, mitään muuta en kuullut. Koska se outo tunne ajoi minua yhä vahvempana valitsemaani suuntaan, yritin vielä kolmannen kerran, olinhan jo saanut äsken tunteen, että joku kosketti minua hopeisen taikalaitteensa kautta.

Kolmannella yrittämällä kuulin chilisuklaalle kuulostavan karhean tumman äänen sanovan "Sedis". En ollut varautunut niin voimakkaaseen salaman kaltaiseen iskuun sydämeeni, se löi minusta sanat enkä voinut kuin henkäistä hunajaisimmalla äänelläni: "Mea täällä. Olen Asfalttiviidakon karaokessa. Oletko kiinnostunut?" Hiljaisuus laskeutui, koodilaitteet mykistyivät, palasin korokkeelleni hämmentyneenä, sytytin uuden savukkeen, yritin näytellä viileää vaikka sisälläni kuului ikisavannien taistelukissojen villit kirkaisut. Olin hämilläni, mitä minä olin tehnyt. Olinko tosiaan valmis menettämään blogineitsyyteni tälle tuntemattomalle miehelle, olinko tehnyt virheen lupautuessani antaa kasvoni hänen käsiinsä.

Kuuden minuutiin kahdenkymmenenseitsemän sekunnin kuluttua kuin tyhjästä ilmestyi tanssiparketille vaalea viikinki, joka seisoi hajareisin, sytytti kolmekymmensenttisen kuubalaisen sikarin ja antoi katseensa vaeltaa savusumussa. Kun vaiettua tulta syöksevä katse osui minuun, hunaja-ansani autolaukesi ja nosti minut punaisille ansastuskengilleni. Lanteeni liikkeet tarkasti asetellen astuin ne puuttuvat askelet väliltämme, painoin vasemman käteni uljaan viikingin rinnalle ja kiedoin oikean käden saalistuskynsilläni hänen otsakiehkuransa pikkusormeni ympärille. Enempää ei tarvittu. Tiesin, että olin valinnut ensimmäiseni oikein.

Ajantajuni katosi, pystyin vain nojaamaan häntä kohden ja kuuntelemaan hänen sikarin ja viskin koulimaa tummaa ääntään. Kun hän lauloi, lanteeni irtosivat samettipäällysteiseltä tuolilta ja swingi vei minut mukaansa. Tanssin kuin viimeistä päivää. Hän oli lumonnut minut. Vain hänen taskussaan värähtelevä hopeinen koodinlukija särki kuplaamme silloin tällöin mutta hän vain vilkaisi filmitähtösten lähettämiä kutsusignaaleja hymynkare suupielessä leikkien. Olin sulaa vahaa hänen taikapiirissään. Hän oli valinuut minut.

Kun Sedis lauloi puolen yön lähestyessä, että "en koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa" ja katsoi laulaessaan minua, tiesin, että kohtalon kellot olivat alkaneet lyödä minulle. Juuri silloin taksi ajoi näyteikkunan läpi ravintosaliin jarrut kirskuen ja kaappasi Sediksen uumeniinsa. Ehdin kuulla hänen yrittävän sanoa vielä jotain, mutta sanat tukahtuivat oudon kurpitsan näköisen olion syödessä Sediksen. Kuulosti kuin hän olisi yrittänyt sanoa "Törmäillään."

Päähäni jäi soimaan vastaus ilman kysymystä:

Kun mä aloitan illan olen valikoiva
kahden jälkeen mikä tahansa käy
vaikken koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa
miksi aamuisin muita ei näy

Freud, Marx, Engels & Jung - En Koskaan Mene Sänkyyn Ruman Naisen Kanssa

Kirjoitti: mea 10:03 | Jälkipuheet (6)

"Teille vai meille vai halpaan hotelliin?"

"Sinä olet söpö mutta minä menen kotiin."

Sedis nousi taksiin, näytti helpottuneelta.

Taksin takaoven sulkeutuessa kuului tukahtunut "Törmäillään".

Kirjoitti: mea 01:58 | Jälkipuheet (2)

Kotikotona oli meillä aina kissoja, tai on siis vieläkin ja luonnollisesti minäkin hankin jossain vaiheessa kissan. Ja toisenkin. Mutta sitten alkoi allergia jo vaivata siihen malliin, että lääkäri kehotti niistä luopumaan. Kissojen taivaaseen saatoin ensin vanhemman, raskain mielin, kun ajattelin, ettei se sopeudu uuteen kotiin ja nuoremmalle kuvittelin löytäväni uuden äidin. Seuraavana päivänä ei yölenkiltään enää palannut mirri. Ajattelin, että kissaviisas aavisti kohtalonsa ja lähti itse. Sen kaulapanta löytyi kolmisen kuukautta myöhemmin viiden kilometrin päässä olleen työpaikkani ajotieltä verisenä ja karvaisena. Sen toi eräs myötätuntoa puhkuva tyyppi, joka oli kuullut, että minulta oli kissa kadonnut. Tunnistin pannan heti, lukihan siinä Ripa. Oletin, että parka oli jäänyt rekan alle ja kantautunut siinä sinne lastauslaiturille. Ehkä se oli jopa seurannut minua työpaikalle, ehkä se oli päivätolkulla tarkkaillut kulkuani. Nyyh.

Kissan lähdettyä rohkenin ottaa sitten sen mäyräkoiran, kun ajattelin, että kissalle allerginen ei ole sitä koiralle. Hukkanakki tuli joskus keväällä. Ja Ripa pentele hyppäsi juhannuksen maissa muina kissoina ikkunasta sisään lähdettyään lenkilleen joulukuussa. Ilman pantaa tuli. Ja oli vihainen, kun ihan vaan hetken on poissa ja sillä välin otetaan taloon koira. Niistä tuli sitten kyllä hyvät kaverit: kerrankin kun olin jättänyt lohen pöydälle ja olin hetken poissa, kissa pudotti kaverilleen lattialle kalan ja yhdessä sitä sitten jäystivät, koira häntää, kissa päätä. Myöhemmin kissa heittäytyi mustankipeäksi ja sille piti etsiä hyvä koti, jonka se saikin. Toisesta koiraperheestä.

Vaikea siis vastata, olenko kissoihin vai koiriin päin enemmän kallellaan: kissat on sitkeitä ja viisaita selviytyjiä mutta koirat ystävällisiä luttanoita, jotka uivat viisaan kissan liiveihin ja pyörittävät kissaa tassunsa ympärillä, miten sun mielivät, tai vastoinpäin. Vastaan bi, koirakisssaihminen. Kurnauskiswuh.

Kirjoitti: mea 07:17 | Jälkipuheet (14)

Voipullahan on siis erityistä herkkua ja erityisen herkkua herkussa on se keskustan rasvasokerimössö. Huomasin juuri, että voipullan syöjät ovat pääosin kahdenlaisia: on meitä, jotka syömme herkun ympäriltä pakkopullat niin pitkälle kuin mahdollista, säästämme parhaan palan viimeiseksi ja nautimme sen lopuksi suurta tyydytystä tuntien ja sitten on niitä, jotka syövät reunasta aloittaen sen suurempia miettimättä, mitä suuhun osuu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että herkkumössön ympärisyöjät ovat niitä, jotka ottavat nautinnon ja ilon pienistäkin asioista aina, kun vaan iloa ja herkkua jossain huomaavat ja sen sitten silmät sirrillä nautiskelevat ollen toisaalta myös velvolllisuudentuntoisia eli syövät ensin sen pakkopullan pois. Reunasta rohmuajat rouskuttavat elämää suurin haukkauksin huomaamatta sen paremmmin hyvyyttä kuin pakkopullaakaan, kunhan suoritusta syntyy ja vatsa täyttyy.

Ympärisyöjien ja rouskuttajien lopputulos on sama: kupu on ravittu mutta ympärisyöjät ravitsivat siinä sivussa sielunsa kun taas rouskuttajat ehtivät hoitaa samaan aikaan pari muutakin puuhaa.

Kirjoitti: mea 15:08 | Jälkipuheet (33)

Peltilehmällä oli eilen näemmä paha aamu. Kaikki vinopäät eivät kuitenkaan olleet lehmimaalla, tänne oli myös pari riittänyt. Ensimmäinen ajoi liittymästä tila-autolla eteeni siten, että turvavälitilani oli jo ohittanut kiilaajan ja vain valppauteni ja nopea jarrujalkani pelastivat Meabiilin yhteentörmäykseltä. Olisin heilutellut keskisormea, mutta turhaa se olisi ollut, kun ei sillä ollut sivupeilejä eikä takaikkunaakaan romutilassa olevassa autossaan. Enkä minä olisi niin tehnytkään. Ajatttelin kuitenkin. Se toinen vinopää odotti parkkitalon katolla ja ulostautuessani Meabiilistä sanoi täti, että "sulla ei taida olla tämän paikan lupaa". Todensin asiantilan vertaamalla lappua ja paikan numeroa: kaksisataajotain ja kolmesataajotain kysyen, mistähän lähtien paikat on korvamerkitty. Tämä siihen, että ne on nyt näin ja kiiruhti hätistämään viereen yrittävää autoa pois. Yritin sitten kiltin epätoivoisesti etsiä omaa tilaani parkkitalosta, mutta eihän siellä ole edes samaa satalukua kuin lupalappu. Laitoin Veerusgan lopulta paikkaan, josta oli numerolappu pudonnut ja soitin taholle, joka lupia jakaa ja kysyin, että onko tosiaan muuttunut käytäntö korvamerkintään. No ei tosiaan ole, sanoi ylipääparkkitalolupavastaava. Huvittavinta oli, että ei nainen tontilleen autoa laittanut, kunhan vahti omaksi mieltämäänsä tilaa. Arvatkaapa, missä Veerusga tästä lähtien on satavarmasti vaikka pitäisi sitten mennä kuudeksi töihin.

Tänään ja huomenna pitääkin taas nostattaa tahtotilaa ja orientoitua visioimaan ja vastaanottamaan kritiikkiä, huomenna on nääs lopputyöpäivä. Tahtotilan nostamiseksi eilen vihdoin vein tilaongelmaprojektin onnistuneeseen lopputilaan. Aikanaan jo Mikaelin neuvoilla hoitui ensiapu, joka tuplasi silloisen tilan, eilen tein Dyron linkittämän ohjeen mukaan Restore Pointtien poistamisen ja taas tuplasin tilani, nyt sitä on reipas 800Mt. Siis alkutila nelinkertaistui.

Auttamistila, hyvätahtotila, toisenhuomioonottamistila, ystävällisyystila, kiittämistila ja suvaitsevaisuustila ovat jos mitkä tahtotiloja. Viimeksi mainittu vaatii kohdallani nyt harjoitusta, joten viritän tahtotilan olla olematta kuttuinen sille parkkinaiselle, jos se siellä vielä tänään viittoilee. Minä otan käyttöön tyyneystilan ja parkkaan vaikka poikittain, jos saan vielä taitotilan siihen. Ja nyt oppimistilaan.

Kirjoitti: mea 07:21 | Jälkipuheet (8)

Meandermaanilassa olisi yhdelle unitutkijalle, jossei nyt ison G:n kokoisesti, niin ainakin pienehkön ja mielenkiinnohtatavahkon seminaaritutkimuksen verran aineistoa pohdittavaksi. Olisi lähtökohtaisesti [löysinpäs tällekin rakastettavalle termille paikan] tarjota moneen lähestymistapaan aineistoa, josta valita: olisi esimerkiksi iltapäivä- ja iltaunia sikeästi television äären isoäänisessä metelissä vetelevä nainen, joka toosan hiljennettyään ei saa nukuttua millään. Voisi myös tutkaista, miksi se säpsähtää hereille, jos harakka lentää yötaivaalla kilometrin päässä ja leyhäyttää siipiään olettaen, että harakka osuu lentämään juuri sen parin tunnin aikana, jolloin nainen nukkuu. Muutaman kappaleen tutkimukseen voisi lykätä siitä, että nainen viikonloppuisin herää virkeänä puoli viisi aamulla mutta arkisin hän niin millään ei pääsisi ylös aamukukon kiekaistua kuudesti. Molempia tapauksia edeltää yö, jolloin ei siis nukuta lainkaan, silti heräämisestä on kehittynyt ongelma. Omituista.

Tutkimukseen voisi myös lisätä sosiaalispsykologista näkökulmaa valottamalla syitä siihen, miksi nainen nukahtaa kevyesti luentosalin kovaan penkkiin istualleen pää visusti pystyssä mutta esimerkiksi lentokoneessa paremmassa penkkiasennosssa onnistuu repsauttamaan päänsä rumasti takavasemmalle niin, että vienohko kuorsaus herättää nukkujan itsensäkin ja saa sitten hävetä koko loppumatkan. Jotain liikennepoliittista lähestymistapaa voisi viritellä siitä, miksi nainen nukahtaa pikkuauton pelkääjän paikalla kevyesti silloin, kun tarkoitus olisi pitää kuski hereillä mutta ei nukahda bussin pehmeässä penkissä makuuasennossa, vaikka olisi hyvä nukkua, että jaksaisi sitten lentokoneessa valvoa, ettei tarvitsisi hävetä kuorsaustaan.

Naisnäkökulmaa voisi tutkielmaan saada pohtimalla tyynyn merkitystä nukkumistapahtumassa. Jos joku on sattunut yöpymään naisen luona ja jättämään vienon sulotuoksunsa tyynyyn, niin kyseistä tyynyä tietenkin nainen käyttää hyväkseen pitämällä sitä unihalilohduttajana nukahtaakseen haaveisiin vain herätäkseen hymyillen onnesta ajattelemaan, että on se vaan ihmisen elämä mallillaan, kun on toveri, jonka selkää vasten nojata ja tuntea olonsa välitetyksi. Tajutakseen samoin tein, että selän virkaa toimittaakin iso kiinteäksi täytetty tyyny, jonka vakosamettinen pinta lepää tukevasti keskellä sänkyä suoden parisuhteettomuuslohtuselkää lohtunuuskutyynyn tarjotessa pehmeän posken.

Kiitos kysymästä, Mea ja Veerusga viettivät naistenpäivää viemällä Meabiilin perästä tyhjät tölkit ja pullot pullotölkkimaattiin ja antamalla siitä kertyneet tyhjät muovipussit niitä pyytämään tulleelle laitapuolen Mummelille. Oltiin kaikki kolme kovin tyytyväisiä elämäämme Naistenpäivänä.

Kirjoitti: mea 07:46 | Jälkipuheet (14)

Taas meni koko vireä aamukirjoitusaika pelastusarmeijalle, kun piti etsiä silmälaseja. Itse asiassa kaksiakin, sillä minulla on sekä virka- että kotilasit ja molemmat tänään hukissa. Meanderiassahan VirkaMeasta kuoriutuu virka-ajan jälkeen HemmaMea, joka kuoriutuminen alkaa aina välittömästi ulko-oven klopsahdettua kiinni: korkokengät, takki, virkavaatteet, kello [jos se oli aamulla löytynyt], korut [jos oli ehtinyt koruttua], silmälasit, kaikki pois. Sen jälkeen puuh, hetkellinen huokaus, kun viimeinenkin virkaripe häviää hienoisena häiveenä pois ja sitten kotisilmälasit, jumppatrikoot, T-paita ja villasukat.

Silmälasipöytä on keskellä eteistä kulkuraitin varrella, jotta aina löydän silmälasit ilman lasejakin, mikä on useimmiten tila, jossa niitä etsin ja tarvin. Viksua, eikö vaan. Jos näin olisi. Jostain tekohetkellä järkevästä syystä jätän lasit kuitenkin joskus jonnekin muualle ja niiden etsiminen se sitten onkin ärsyttävää. Tänä aamuna virkalasit olivat väärässä paikassa heti yöpöydällä, mikä oli toisaalta hyvä, sillä ne päässä saatoin etsiä kotilaseja. En löytänyt. Suihkun jälkeen virkistyttyäni löysinkin kotilasit vessasta, tietenkin, onhan siellä myös kasa lehtiä. Kun HemmaMeasta tänä aamuna sukiutui VirkaMea, hän asettuikse bloggauspöydän ääreen huomatakseen, että olo on väärä, että päässä on väärät lasit. Muisti kyllä nähneensä virkalasit, koska ne aamulla olivat poikkeuksellisesti päässä olleet. Viiteen kertaan kierrettyään pöydät, sanomalehtien alta penkaistuaan kahdesti ja repun tutkittuaan alkoi jo hermostua. Henkäisy, mietintä, missä ne on viimeksi nähty. Niin missä? No kylppärissä, koska AamuMea meni ne päässä suihkuun ja riisui ne shampoopullohyllylle.

Niin, että siksi tässä nyt ei ole mitään kirjoitusta, kun aika meni laseja etsiessä.

Kiitollista naistenpäivää! Näinhän on.

Kirjoitti: mea 07:52 | Jälkipuheet (10)

Mea ja Veerusga lähtivät perjantain olosuhteiden pakottamina lataamaan akkujaan pitkemmälle matkalle. Eikä matkaa, ettei maailma avartuisi ja jotain uutta aina oppisi. Esimerkiksi, että kannattaa tarkistaa ennen pimeän tuloa, mistä pitkät suihkaistaan päälle ja kun se on opittu, niin ei kannata välkytellä vastaantulevalle tuhannen valon rekalle, että pistäpä poika valoja soukemmalle. Ei ainakaan, jos itse unohtaa palauttaa lyhköset välkyttelyn jälkeen. Kummasti sitä vaan arempikin tyttönen oppii miesten tavoille, kun istuu ratin takana ja moottoritie on kuuma: 120 vauhdissa moottoritiellä perä edellä eteen tupsahtava pikkuauto [on niitä pienempiäkuin kuin Veerusga] ryhtyy harmittamaan. Ja eikun poppia kovemmalle ja ohi. Lähiöön tullessa 80:n nopeus tuntui lällärikamalta. Ei puutu enää kuin karvanoppien heiluminen ja Wunderbaum.

Eikä sitten tarvinut kuin hetki olla poissa vahtimasta, niin eikö jo Sulevi Runonsuoltaja pudotettu dillestä. Mitä tapahtui, missä Osterivinokas teki väärin? Radio City oli pyytänyt Henkselinpaukuttajaa puolen tunnin vieraaksi tänä aamuna kertomaan tuntemuksensa, että miltä se nyt tuntuu, kun galaksi pössähti kesken matkan mutta ei se passannut Hauenpiilottajalle, hän halusi kokonaisen tunnin.

Kirjoitti: mea 10:11 | Jälkipuheet (7)

No niin, päivän miesten hauskuutusannos menopussista: Mea-tyttönen on kärsinyt Clion penkin ja ratin ja polkasimien yhteensovittamisongelmasta, kun jalat on liika lyhkäset ja kädet ei mahdu ratin ja selkänojan väliin, jos jalat yltää perille ja ratin ja penkin välistä ei tahdo mahtua ulos, jos ajamiselle oleellisesti jalka ylettyy kytkimen pohjaan asti. No, Mea aamulla keksi kokeilla, että ratissahan on jotain korkeussäätöjä ja hamusi oppaan mukaisen vivun [Huom: opasta on poikkeuksellisesti selattu] ja hoplaa: ratti korkeni niin, jotta sorjat reidet mahtuivat paremmin ja ajoasento hiukan väljeni.

Ja eikun poppi soimaan ja töihin. Parkkipaikalta lähteissä hämmästelin, että mitäs Meabiili nyt, kun kuskin oven avatessani alkoi piipittää. Pariin kertaan auoin ja totesin naisenloogisesti, että se on varmaan merkki siitä, että ovi on auki [heh] ja läksin töihin. Sitä, että se aiemmin ei ollut huutanut, perustelin auton pajakäynnillä, että ehkä se siellä oli vasta säädetty kohilleen. Kerroin sitten kaverille, että mitäköhän se oikein piipitteli ja kaveri siihen, että mene hyvä ihminen pian tarkistamaan, että sulla rehvelillä on varmasti jääny valot päälle. Rohkenin epäillä, kun en niihin valoihin ollut koskenut mutta menin kuitenkin. Ja juuri niin: Meabiili oli aivan mykkä, ei edes keskuslukitus avaa ovia. Död. Dead.

Silmän verkkokalvon alaoikeassa nurkassa väikkyy muistikuva valosymbolista, ehkä jopa kahdesta, jotka olivat *ehkä* erilaiset kuin normisti. Tarkistin manuaalista [hyvä kirja muuten, olisi kannattanut lukea ehkä aiemmin] ja sen mukaan minulla on ollut ainakin etusumuvalot ja lisäksi ehkä seisontavalot päällä parisen tuntia. Ja akku nyt typösen siis tyhjä. Sitä minä en vaan ymmärrä, että kun se ratin säätövipu ei ole siellä valonamiskassa päinkään, enkä ohjeenkaan mukaan vieläkään osaisi laittaa sumuvaloa sen paremmin kuin seisontojakaan päälle, niin kuinka ne nyt sinne heilahti vahingossa. Enkä muuten edes tiennyt, että siinä sumuvaloja onkaan.

Nyt pitäisi enää löytää se herrasmies, joka tulee antamaan minulle virtaa. Ensin työnnettyään Meabiilin pois kahden ison auton välistä, jonne sen nokka edellä, tietenkin, ajoin.

Kirjoitti: mea 11:30 | Jälkipuheet (10)

Toisin kuin Marleena minä taidan olla tavaraan rakastuja, tai ehkä ennemmin tavaran tarinaan kiintyvä ja kun olen osaksi tarinaa päätynyt esineen hankkiessani tai sen minulle hankkiuduttua, luopuminenkin tapahtuu vain siksi, että se tarina kaipaa dramaattisia käänteitä, jopa onnettoman lopun. Minulla on koti täynnä vanhoja, onnellisia tarinoita, sillä uusia esineitä en juuri hanki, koska uusilla kaupan tavaroilla ei ole mitään kerrottavaa, sieluttomia ja onttoja esineitä ilman historiaa ja sellaisia on maailma väärällään. Oikean tarinan kohdatessani tunnen sen täydentävän minua kuin helmet sydämen päällä. Eilen voimistelin ajatuksella, että jos olisi ihan pakko kaikista tavaroistani vain kaksi valita hädän hetkellä, yksi kumpaankin käteen, niin valinta olisi lopulta helppo: on kaksi tarinaa ylitse muiden.

Eteisessä oven pielen hyllyssä kuin valmiina lähtöön on pieni puurasia, jonka kannessa lasin alla on kuva helmiäistaivaisesta Rio De Janeirosta, kyljissä elämän kolhut ja koristeena puuintarsiaraita. Sen toi kauan sitten maailmalta vanha merimiskummini, jonka muistan nähneeni vain kerran pikkulikkana: pieni, suuri, erilainen, eksoottinen mies teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hän eli koko elämänsä kokkina valtamerilaivoilla eikä lopulta koskaan sieltä kotiin palannut. Tavallaan palasi, sillä hänen kotinsa oli merellä. Kukaan ei tiedä, missä, milloin ja miten hän lähti värikkäästä maailmastaan. Rasian hän alunperin toi äidilleen, jonka piirongin päällä sitä kuulemma natiaisena kävin katselemassa usein, olin seisonut sen edessä pitkiä toveja ja vain katsellut poissaolevan näköisenä. Merikummin kadottua ja äitinsä kuoltua rasia annettiin minulle, koska se kuulemma halusi tulla minulle. Yritin ottaa siitä kuvan, huonolla menestyksellä, ehkä se ei sitten halunnut tulla kuvatuksi. Kun käsittelin sitä PaintShopilla, tein jotain käsittämätöntä ja kuvasta tuli tarinansa näköinen. Juuri tuollainen sen elämä on ollut.

Jos rasia on tarinatavarataivaani helmi, niin sydän on onnellisemmassa tarinassa.

Jaahas, Meabiili odottaa pihassa kauniin kiiltävänä, jospa polkaisen kustannuspaikalle puolustamaan oikeuksiani. Joskus tuntuu, että se on tasan turhaa, aina tulee kuitenkin joku, joka sinnikkyydellä vie minun Shebani.

Kirjoitti: mea 07:49 | Jälkipuheet (2)

Muutaman päivän bussimatkailu muistutti taas jurottamisen taiteeksi tehneestä perusmanselaisesta. Eilen jonkin verran jo valmiiksi pahapäisenä tulin Alkon kautta kassi pullistellen viinipulloja. Bussissa ilmeisesti iltatöinään moraalinvartijan hommia paiskova toppatakkitäti villapipo takaraivolla ja tätilasit täristen katsoi minua sillä silmällä, että tiesin välittömästi olevani _huono ihminen_. Onnekseni kukaan ei ole välittänyt keksiä ajatusten puhekuplittamista, sillä minun kuplassani olisi lukenut, että "Älä kuule tätikele ~*rk yhtään ala ~@?tana ~#ttuilemaan mulle, tämä ei ~$tto vieköön ole nyt oikea aika ~^tu ja päivä ~@keleen toljottamiselle." Mutta ei se onneksi nähnyt minun kuplaani. Kunhan kalisuttelin piruuksissani pullokassia hiukan lisää. Mitäs minä, kiltti ihminen, mitään kuitenkaan ajatellut. Kunhan isottelen. Mutta kalisutin kuitenkin.

Onkin taas oikein kuningatarajatus tämä oluen vesittämisidea, sillähän se juoppous häviääkin, ihan totta. Kun olut maistuu vedelle, niin kuka sitä viitsisi enää juodakaan. Siirrytään saman tien naista väkevämpiin, ainakin ratkeaa huoli lisääntyneestä oluen juomisesta. Kyllä muuten humaltuu vesittyneemmästäkin oluesta. Ainakin muistan vaahtosammuttimen kokoisena silmät ymmyrikäisinä ihmetelleeni, kuinka mummulan peräkylän kahden tien risteyksessä kekottaneen kioskin lipan alla kesäisin aamusta iltaan papat litkivät pilsneriä ja olivat silmin nähden ja korvin kuullen jo iltapäivällä tilassa, johon ei vedellä pääse. Ellei niillä sitten ollut perstaskussa omakeittämää. Mistä sitäkään tietää. Ja kai sitä tulee turvonneen näköiseksi vaikka joisi pelkkää vettä, jos sitä juo riittävästi. Esimerkiksi ämpärillisen päivässä. Siitäköhän se tulee tämä sanonta ämpärikännissä? Vai sanotaanko sillä tavalla?

Tänään Meabiili muuten tulee kotiin [jos se nyt raaskii, sillä viimeksi nähdessäni vastapäinen bemari oli pajalla riisunut jo konepeltinsä] ja pääsen taas luotaamaan liikennevaloseisokeissa suomalaista avioparien perusonnea perusvolvoissa, joista lapset on jo pudotettu peruskouluihin ja yhteinen matka jatkuu laatuaikaa viettäen, miehet nenäänsä kaivellen ja naiset vieressä jurottaen.

Joutavilla jotakin, sanoisi tähänkin tyhjänpäiväiseen kirjoitukseeni wanha isäni. Tuo hieno, viisas mies. Ja oikeassa olisi.

Kirjoitti: mea 07:23 | Jälkipuheet (3)

Nyt on vehkeet uusittu tai siis vanhattu ja juuri mikään ei tietenkään oikein toimi. Ylivoimaosaajataho pisti aluksi väärän piuhan koneen perään, jolloin ei toiminut yhtään mikään. Kun oikea piuha löytyi pöydän alta, ei toiminut Tulikettu. Ei myöskään päässyt virkanainen omiin ohjelmiinsa. Eikä sähöpostiin. Eikä tulostamaan. Eikä kirjanmerkkejä missään. Tietenkään. Olisihan se nyt ihme ollutkin.

Voi persiön posket, en näemmä pääse taaskaan edes omille verkkolevyille. Hienoa työtä. Torviot!

Mutta on tässä hieno uusi Autluukki; nyt näkee missä tahansa ohjelmassa seikkaillessaan, kun jollain on asiaa, sillä alhaalle vasemmalle tupsahtaa ilmoitus aina, kun joku haluaa lähestyä sähöitse postilla. Jaahas "Great adult feeds" olisi Jeannella tarjolla. Ja nyt Teresa Brunson haluaa jotain tarjota. Siis noin minuutin välein popsahtaa ilmoitus. On muuten vähintäänkin ärsyttävä ominaisuus, kuinkahan sen saa pois.

Menevät kuulemma ehken lakkoon viinakaupassa. Sinnehän tästä sitten täytyy lähteä. Ihan kiva, kun se autokin on vielä pajalla.

Kyllä nyt huvittaakin kaikki aivan tavattomasti.

Kirjoitti: mea 16:10 | Jälkipuheet (8)

No nyt se rollaut odottaa tuossa oven takana, vaihtavat kuulemma sähköpostijärjestelmän koko taloon. Ei siinä mitään, mutta en tällä istumalla niele kiukuttelematta sitä, että meidän hyvät koneemme vaihdetaan kolme vuotta vanhempiin. Huolella vaalittujen puhtaiden keskusyksiköiden ja kauniiden näppisten tilalle meille nyt tuodaan likaisia, siis todella likaisia ja vanhoja romuja. Miten joillain voi ollakin noin pettuiset näpit, kelettanattuitto. Minä istun tässä kuin pee Junttilan tuvan seinässä, yrittäkööt kantaa minut pois.

Eräiden ihmisten tapaan olla ottamatta työasioissa selkeää kantaa kysyttäessä ja väistäen sivuuttaa vastuunsa ja olemaan vastaamatta kysymykseen, joka on niinkin vaikea kuin "miksi", olen kypikyllästynyt. Joidenkin virka on kantaa vastuu ja joidenkin toisten virka on tietää pelisäännöt, kolmansien virka on tietää, mitä minkin ruohon juurella tehdään, joten liekö ylipääsemättömän vaikeata joskus edes kysyä siltä kolmannelta. Edes joskus. Edes harjoitteeksi. Ettei taas tarvitsisi viikkotolkulla tapella, kun mikään ei toimi.

Että minä en sitten jaksa tällaista yhtään.

Kirjoitti: mea 09:10 | Jälkipuheet (2)

Mitähän hyvää tässä kuussä olikaan tiedossa: ainakin, että nyt kun tuli voimaan se hoidon saatavuuden takuu, niin kukaan älköön enää valittako, ettei taaskaan saanut järjestettyä baarista hoitoa. Niin ja ensi kuun perästä on muuten taas wappu, toukokuu, helluntai, valoisat kevätyöt, linnunlaulupuissa hiirillä korvat ja asfaltin tuoksuiset aamut. Niin ja tässä kuussa on loma. Olenko muuten maininnut jo riittävän usein, että minusta puuttuu täydellisesti suuntavaisto ja suunnistusgeeni. En keskittymättä edes osaa äkkipäätä sanoa, kumpi on oikea tai vasen. Puhettakaan, että osaisin kartoittaa kertalaakista isosti ponnistamatta esimerkiksi, missä on puhujan "minusta katsoen vasemmalla". Minä onnistun eksymään jopa Mansen asematunnelissa ja se on kuulkaa saavutus, kun ottaa huomioon käytävän pituuden ja vilkkauden ja haaroittuvien mahdollisuuksien määrän. Minä hämmästelen joka kerta laiturilta laskeuduttuani, että mihin nyt sitten, kun siinähän voi eksyä tasan yhteen suuntaa ja minä teen sen joka toinen kerta.

Tällä suunnistuspäällä kannattaakin tosiaan lähteä jonnekin suurkaupunkiin lomalle, erityisesti metroon seikkailemaan. Toisaalta ei varmaan tarvitsisi tilata hotellihuonetta, kun ei sinne kuitenkaan koskaan osaisi. Tai edes pääsisi ulos metrotunnelista.

Sekoitan suunnat jopa Mansesterian Kauppahallin käytävillä. Mutta niitä onkin kolme ja lukuisia väliovia ja molemmissa päissä vielä ovet. Ihme, että osaan sieltä yleensäkään pois. Kauppahallissa eilen vihannestiskien välissä tuli muuten mieleeni, että kaikkein mieluisin ykköskotityöni on herkkusienien siipaloiminen. Kun ne on niin pehmeitä ja se on kuin samettia se homma. Mistä vaan keksisi lukuisia moniaita eri ruokia, joissa tarvittaisiin siipaloituja herkkusieniä. Niitä voisi tietenkin myös munaleikkurilla giljoteerata, mutta kun ei raaski. Kun se on niin nautinnollista se hyvällä veitsellä pehmeän sienen siivuaminen.

Ikävin kotityö on kukkien multien vaihtaminen. Ehdottomasti. Ja se olisi näitä maaliskuun töitä.

Kirjoitti: mea 07:20 | Jälkipuheet (38)