Toissapäivänä ulkona käydäkseni vetäisin päälleni ensimmäisen käteen osuneen lämpimän takin ja se sattui olemaan taannoinen koirankusetustalvitakkini ja siten siis käytössä viimeksi vuosi sitten. Avaimia taskuun tunkiessani löysin setelin, aika merkittävän kokoisen jopa. Ja kun otin avainta taskusta taas, löysin toisen ja ajattelin, että jopas, onkohan näitä enemmänkin. Ja olihan niitä. Saman verran kuin mitä aiemmin päivällä arvioi kolarikorjaamon setä Meabiilin naarmujen maalauttamisen maksavan. Siis paljon. Mitä tästä nyt yhtäkkiä pitäisi ajatella. Uskaltaisiko jopa, että tämä kylkinaarmun saaminen oli se viimeinen naula pahan arkussa. Tai ehkä PahaKarma laski kuitenkin väärin, tai minä laskin, tai mistä sen tietää, mitkä lasketaan vastoinpäinkäymisiksi ja mitkä vaan normaaliksi huonoksi mäihäksi. Ehkä ensin Meaa rankaistiin, että oppii olemaan nöyrä ja sitten vedettiin hiukan takaisin, että taas oppisi luottamaan siihen, että aurinko paistaa vähäisempäänkin varteen, jotta sitten voi taas sopivassa tilaisuudessa, kun sitä vähiten vartoo, lyödä päin hyväuskoista kasvoa.

Eikä tässä vielä kaikki. Juuri, kun korvamerkityt vastalöydetyt rahat laitoin jemmapiiloon laskua odottamaan, sainkin tietää, että minun ei tarvihekaan maksaa sitä ollenkaan. Ei niin juron juroa. Maksumies löytyi sieltä, missä se naarmu on tehtykin. Tämän kaiken uskominen ottaa skeptikon uskon päälle aika pahasti. Nyt täytyy taas kaiken aikaa olla peläytyneenä, että mihin se koira on kuopattu ja milloin taivas putoaa niskaan. Kun sillä on näemmä sellainen tapa ollut.

Rahasta tulikin mieleeni, että paitsi, että se lisää valtaa ja voimaa ja markkina-arvoa, se lisää luemma [Moro 17.2.05, s. 9] myös hedelmällisyyttä. Vai mitä pitäisi päätellä siitä, että Mansessa eniten synnytetään kaupunginosissa, jotka ovat tulotilastojen kärjessä. Omakotitalo, kartano-Volvo ja iso maasturi vaikuttavat ilmeisen elähdyttävästi. No, talon ymmärrän, ja maasturinkin, mutta miten se Volvo rakkauselämään vaikuttaa.