Ne, joilla on eniten aikaa valittaa esimerkiksi tuoreen leivän puutteesta, ovat liikkeellä jo kukonlaulun aikaan: eläkeläiset. Kiireinen virkakansa ei jaksa enää vaatia ja kiukutella, vaan ottaa kiireessä leipänsä ja ryntää hakemaan lapsia hoidosta.
Ne kaupassa paistetut leipäset ovatkin sitten asia erikseen: ne tehdään kaukomailla, kyllästetään säilöntämyrkyillä ja pakastetaan, toimitetaan laivoilla ja rekoilla kauppaan ja pikaisesti käytetään uunissa, jolloin ne saavat "tuoreen" tuoksun. Se leipäpisteen tuoksu sitten saa ihmiset ostamaan mitä vain leipää, koska hajumarkkinointi on tehokkaampaa kuin mikään tv-spotti. Huijausta, sanon minä!

Totta puhut: tuoreen leivän tuoksu on niin vastustamaton, että sitä ostaa melkein mitä tahansa muovileipää siinä huumassa. Olen vähän aavistellut, että ei ne aina paista siellä kaupassa mitään, kunhan suitsuttavat vaan tyhjää tuoksua ilmaan.

Yksi hauskimpia huvituksia on etsiä vieraissa paikoissa paikallisia leipomoita ja maistella tuotoksia. Itäisessä Suomessa tehdään julman hyvää rieskaa ja Lapissa hyvää Lapin leipää tai mitä se ohkanen leipä nyt onkaan.

On muuten mykistävää, miten tehokas mielialalääke on tuore, ja vieläpä lämmin leipä. Eilen lounassyöttölässä käteen osunut kuuma, voin sulattava ruisleipä sai hetkeksi kyyneleet silmiin silkasta onnesta. Että pienestä se on kii.

Mitä lähikaupan leipätarjontaan tulee, niin tein samasta aiheesta omalle lähikaupalleni asiallisen valituksen, ja katso! siitä lähtien on suosikkimerkkileipääni ollut tarjolla aina.

Mielialan kohottajana aivan ykkönen: kun aamulla heräilee päivään ja siinä aivon takavasemman varasoluosastossa häivähtää, että "Hei, mullahan on eilen illalla leivottuja sämpylöitä", niin jo vain on helpompi herätä.

Mutta totuushan on, että vain lämpimänä, melkein suoraan uunista, voin sulaessa leivän päällä... se on just se juttu. Pieni hetki leivän elinkaarella, pieni hetki ihmisen elämässä, mutta lähes täydellinen.

Meidän työpaikan keittiö on leipäihmisen taivas. Siellä tehdään lähes joka aamu tuoreet sämpylät ja lounaalle tuoreet leivät. Onkos se ihme, että meillä kotona ei enää viikolla tuoretta leipää näy.

Punastellen jouduin tunnustamaan syöväni aamupalan töissä, kun herra puoliso kerran vinkui, että miksi tuoretta leipää tulee vain viikonloppuisin. Se on työpaikkaetu.

Juuri noin se pitää tehdäkin. Ja nimenomaan uudet lounaaksi. Minä vallan söisin moisessa paikassa pelkkää leipää.

Käytänkin tilaisuutta hyväkseni ja kehaisen manselaista Praha-pubia, tai oikeastaan siis gastropubia: siellä tehdään itse leivät, joita saa joka ruuan kylkiäisenä. Paikan paprikaleipä on nimittäin taivaallisen täydellistä. Leivän maistuvuutta lisää äärest mukava personaali ja hyvä ruoka.

Leipäaddiktio! Moni ihminen, jolle olen kertonut etten syö jauhoja enkä leipää, on parahtanut: mä en voisi olla ilman leipää! Olette ilmiselvästi hiilihydraattikoukussa, kuten niin moni muukin... Sisälmyksenne täyttyvät valkoisella jauholla ja sitten pitääkin ostaa kuitumuroja, että saa sementoituneen suolen toimimaan. Puhumattakaan siitä, että hiilihydraattien mättäminen väsyttää.

Ps. Hyväähän se tuore leipä on, joo.

No kun väsyttäiskin, vaan kun ei. Jos leivän syömisellä voisin varmistaa normit väsytykset, niin jo vain palaisi leipä sämpylöineen. Tosin syön enimmäkseen tummaa leipää.

Kuka täällä vaaleaa leipää mässyttää? Tumma rukiista täysjyväleipää sen olla pitää!

Minä vannoin lapsena, että meillä ei mitään ruisleipää näy ruokakaapissa, kun omaan kotiin pääsen. Se lupaus piti melkoisen pitkään, mutta viime vuosina on tullut niin paljon kivoja (etenkin tuoreina) maukkaita ruispaloja, että olen vähän tinkinyt vaalean leivän natustelusta. Mutta vain silloin tällöin.

Olen sitten vaikka hiilihydraattiaddikti, pastakin maistuu parhaalta, perunat olivat myös pannassa monituisia vuosia. Olen minä addiktoitunut moneen muuhunkin juttuun; suklaa, viini, aurinkokuivatut tomaatit, sinihomejuusto, oliivit, vesikastanjat, kookosmaito, jotta siinä nyt helposti sivussa menevät ne hiilihydraatitkin. Heh.

Tumma rukiinen hapan leipä, kuten se paljon puhuttu Reissari on parasta. Kun se ei aina ihan uunista suoraan tule, laitan paahtimeen ja ahvot, mikä ihana rukiin tuoksu ja rapea leipä.

Joskus mukatekee mieli vaaleata leipää, mutta lähempi tarkastelu yleensä vie mieliteon eikä sitten teekään.

Kun riittäähän noita mielitekoja ja uusia puskee päälle: eilen silmä kiintyi telkkarissa uuteen Tupla-mainokseen. Humangega, salmiakkia ja lakritsaa suklaan sisällä. Voiko joku keksiä mitään parempaa. On pakko maistaa tänään.

Se uusi tupla on aivan kamala, jos ostaa sen vahingossa, ja aikoo ostaa oikean originaali-tuplan. Voi kauhea sitä makujen kakofoniaa!

Mutta jos siis aivan älynä tykkää salmiakista, lakusta ja suklaasta, niin noin teoriassa luulis matsaavan.

Tosin tykkään myös mansikkahillosta ja meetwurstista, enkä ihan äkkiä menisi niitäkään yhdistämään.

Teoriassa on siis virhe, täytyy miettiä uusi. Eikös se niin mene, että jos loppusumma ei täsmää, rukataan yläpuolella olevia lukuja.

Kyllä se uusi Tupla mulle maistuu. Tosin periaatteessa tietenkään emme syö karkkia, öh.

No enhän määkään siis periaatteessa syö karkkia. Mutta periaatteista on hyvä joskus tinkiä, miten sitä muuten mitään uutta oppisi. Eilen meidän kaupasta ei löytynyt uutta Tuplaa, täytyy tänään poiketa isompaan kauppaan.

Miten toi vesi-kielelle-refleksi voi pelkästä ajattelusta käynnistyä.