Maailma on niin väärin
Selvittyäni eilen hengissä kuolettavasta kurssipäivästä ja ehdittyäni toteamaan, että yksikään entisistä ongelmista ei ollut korjaantunut ja sähköposti oli turvollaan uusia, pääsin tunnin ylityön jälkeen kotimatkalle myöhästyen kahdesta bussista. Koukkasin vielä postin kautta hakemassa kymmenkiloisen paketin, jonka raahasin peilikirkkaina loistavien hiekoittamattomien katujen kautta kotiin todetakseni vain, että avaimeni ei aukaise ovea. Moneen kertaan tarkistettuani, että ovessa tosiaan lukee MEA ja avain on se oranssimerkitty, soitin huoltoon, joka puolen tunnin odottelun jälkeen ronklasi oven auki. Vihdoin sitten sisäydyttyäni kasasin vehkeen vain huomatakseni, että se oli virheellinen. Itkuraivokohtauksen jälkeen ajattelin lohduttaa itseäni tekemällä jotain oikein hyvää ruokaa ja kattamalla kauniisti ja kynttilät ja kaikkea, tiedättehän, sitä naisten lohtutouhua. Ajatuksen virkistämänä purin sitten laitteen ja paiskoin osat takaisin laatikkoon, avauduin hiukan toimittajan sähköpostiin ja palasin keittiöön huomatakseni, että hieno päivälliseni oli kärvähtänyt, joten söin sitten kummemmin kattamatta ne kahdeksan hiiltynyttä kalapuikkoa suoraan pannulta ja päätin, että elämä on nyt minua ihan riittävästi koetellut. Minä olen kiltti jo. Älä lyö enää.
Mutta pientä ne olivat minun murheet oikeiden ongelmien vierellä. AL:n yleisönosastossa on jo pitkään käyty "keskustelua" selkärepuista busseissa ja nuoriso on siellä todistellut, miksei reppua voi selästä riisua. Onhan se jo aika rankkaa, kun reppu on niin raskas, että sitä ei kertakaikkiaan jaksa kantaa kädessä [äitiköhän sen aamulla selkään nostaa] mutta että elämä on niinkin julmaa, että reppu on pidettävä selässä bussissa henkilökohtaisen turvallisuuden tähden, että jos joutuu tappeluun, niin on helpompaa, kun molemmat kädet on vapaana. Elämä on julmaa. Maailma on niin väärin.
Mutta valoisampiin puoliin: liukastuskaaduin aamulla vain kerran ja satutin vain toisen jalkani.
Jälkipuheet
Eilisen päivällinen ei ollut gurmee meilläkään: tein uuniseitiä, joka kuivui. Seuraavan kerran aion päällystää sen epäterveellisellä tomaatti-juustomössöllä ja unohtaa kaikki hyvät laihtumislupaukseni. Prkl.
Sen lisäksi esihlö on jumissa jossain päin amerikoita ja lähettää omituisia avunpyyntöjä. Kotitehtävät ovat edelleen tekemättä, kun en ole kerennyt lukea kirjoja, jotka sen tekemiseksi pitäisi lukea. Kotona on kaaos, kun reiskalla on molemmat kädet paketissa (toisesta murtui nimettömän kämmenluu ja toiseta meni peukalo sijoiltaa).
Taidan ihan oikeasti mennä alkon kautta kotiin tänään, onpahan huomiselle valmiiksi jo kurjuus maksimoitu. Hah.
Onko meidän päälle kirottu nyt joku epäonnen musta pilvi. Ja joutuu siitä sitten kärsimään viattomat sivullisetkin, niinkuin nyt reiska.
Ei ole kohtuullista semmonen.
Reiska meni bootseissa ulos uuden vuoden jälkeen. Minä jo sanoin, ettei siitä hyvä seuraa, mutta mikään ei ole niin itsepäinen kuin hienosteleva mies. Olisi edes sitten tehnyt mielikuvitusharjoituksia, joissa ajattelee olevansa varmajalkainen vuorikauris. Tai edes pässi.
Eikä tule kahta ilman kolmatta, sano minun sanoneen. Katsotaan vaan, vielä tässä jotain kaatuu niskaan. Mutta sitten tulee yleensä tyyntä ja auvoista. Minä en vaan enää muista miltä se tuntuu.
Paitsi hienosteleva nainen; minä vasta tänään luovuin piikkikoroistani ja heti kaaduin.
Minä en enää pysy laskuissa mukana, mutta sovitaan, että kolmas vasta oli tämä.
Tsemiä.
Harvoin on yksi oikein valittu sana oikeaan aikaan oikealta henkilöltä piristänyt niin paljon kuin tämä :D
[Miten minä voin osata kirjoittaa sanan henkilö: gehkilölö! Kyky!]