Seison avatun sukuhaudan äärellä, kirkas lokakuun aurinko loistattaa värit vastakohdaksi tunnelmalle, joka makaa raskaana isossa saattojoukossa. Pakenen todellisuutta kiinnittämällä huomioni mitäänmerkitsemättömiin yksityiskohtiin. Turkoosi toppatakki mustien takkien joukossa, liian lyhyt päällystakki arkun kantajan villapaidan päällä, hämmentynyt nuorimiesjoukko, joka ei ole koskaan ollut arkkua kantamassa. Minulla on ruskea takki, ainoa pitkä takkini. Äidin musta turkki on hänen ainoa musta takkinsa. Papin ammattimurheellinen ilme kuin ryhtinä murheen kuristukselle. Lapsen käsi ojentuu haudan kitaan ja kirkas ääni sanoo jotain, josta en kuule sanoja. Valkoinen kukkalaite punaisten joukossa on kuin lumihiutale. Nostan katseeni vasemmalle kuin kutsusta ja katson hämmästymättä, kuinka veljeni seisoo hiekkakäytävällä sukset jalassa sauvoihin nojaten ja katsoo meitä rauhallinen asento kertoen, että hänellä on nyt hyvä olla. Kuin selittäen, että hänen oli pakko tehdä valintansa näin ja nyt. Anteeksi, hänen elämänsä oli kuitenkin hänen. Ei meidän.

Veljeni. Opetit minulle paljon. Opetit näkemisen ja katsomisen eron.