Bolare o-o, cantare o-o-o-o, melblu dipintodiblu.

Kirjoitti: mea 16:16 | Jälkipuheet (0)

No niin, Mea on sitten hankkinut kokemusta koeajaessaan tulevaa Meabiiliä. Mutta ensin Mea ajoi fiksuna tyttönä huoltikalle tankkaamaan, katsoi, että 95E on tuossa ja että millä puolen autoa on tankki ja sai korkinkin auki, haparoiden tosin. Ja sitten letkun varteen kiinni ja nokka tankkiin. Mitään ei tapahtunut. Toinen yritys, ei mitään. Kunnes Mea huomasi, että kappas, tämähän on seteleillä toimiva automaatti. Nopea vilkaisu ympärille, kukaan ei huomannut, seteli automaattiin ja jo vain.

Rohkeutta kerättyään Mea päätti sitten lauantaina lähteä käymään Pirkkalan kauppakeskuksen Lidlissä ja ajatteli, että kyllä se sieltä löytyy, Bauhaus, Biltema ja koko iso keskus, pakko sen on löytyä. Ja eikun Hervannan valtaväylältä alas moottoritielle, joka kotvan kuluttua tarjosi poistumisteitä: Helsinki, Turku, Vaasa. Paniikki. Mihin päin, miksei lue Pirkkalaa missään ja Mea ajatteli, että ei se ainakaan Turun tien varressa ole, ja paukkasi Meabiilin naisenlogiikalla Helsinkiin päin. Huikea sininen liittymien rusetti aiheutti uuden paniikin, mihin nyt. Vaihtoehtoja oli siinä vaiheessa tasan yksi ja Mea löysi itsensä ajamasta satasta moottoritiellä. Bilteman takaseinä vilahti jossain vaiheessa oikealla, sinne pitäisi päästä, mutta miten. Helsinkiinkö pitää mennä kääntymään. Vai oliko tämä Vaasan tie? Apua. Edessä häämötti lopulta liittymä ja kyltti: Hervanta. Miten voi olla, vastahan minä sieltä pudotin alas, ja ajanut Pirkkalaan ja Helsinkiin päin ainakin puoli tuntia ja tasan tarkasti tämä Hervanta-liittymä on Turun tiellä ja miten voin yleensäkin olla taas lähtöpisteessä. No eikun sinne sitten. Ja sydän pamppaillen auto kotiparkkiin.

Ehkä kokeilen Kangasalan Lidliä seuraavan kerran.

Kirjoitti: mea 07:28 | Jälkipuheet (26)

Painonvartijoiden laihdutuskoneeella voi kokeilla, miltä näyttäisi laihempana. Taitaa olla muuten ainoa firma, jonka ennen ja jälkeen -kuvat ovat aitoa tavaraa. Tai siis oli! Miltä näyttäisi, jos Meaa olisi vähemmän? Ei hyvä?

Minä olen niitä elämäntapalaihduttajia, niitä naisia, jotka aina ovat joko laihduttaneet tai tarkkailleet painoaan ja syömisiään. Aina. Se alkaa jo heti aamusta ja koko päivän joka suupalan kohdalla vaistomaisesti katsoo, mitä, kuinka rasvaista, voinko olla ilman, kuinka paljon. Sitä samaa aivo raksuttaa koko päivän mutta eihän sitä tavallaan enää edes tiedosta. Jokainen nautittu suupala ja tuoremehulasillinen, kokis, sidukka tai olut on tiedostettu kilokalorimäärineen ja pään läpi vilahtaa nopea laskelma ja päätös, että josko kuitenkaan tai olisko kevyempää vaihtoehtoa. Joka ainuuun kaupasta ostetun törpön kcal-määrän automaattisesti rekisteröi ja taas laskuri pyörähtää: ostanko jugurtin, joka ei maistu miltään mutta jossa on 70 kcal/100 g vai sen tosi hyvän, jossa on 85kcal/100 g. Yleensä valinta tässä tapauksessa on se paremman makuinen ja sitten sitä ajattelee, että ero on niin naurettavan pieni, ettei se voi vaikuttaa. Ja että syönpä sitten vähemmän. Joskus ostan kurinpalautuspäivinä sen laihemman, joka sitten jää syömättä, kun ei se tosiaankaan ole hyvää. Minun painontarkkailuni on vähän sellaista, että viikolla ei syödä juuri mitään ja viikonloppuna ei juuri ajatella, mitä syödään. Kun täytyyhän ihmisen joskus elämästään nauttiakin? Eihän sillä tavalla laihdu mutta eipä juuri lihokaan.

Mea-dieetti on sellainen, että arkisin syödään sen verran, että hengissä pysytään mutta kun herkutellaan, niin sitten herkutellaan eikä huijata hyväilyä kaipaavaa vatsaa ja lohtua janoavaa mieltä millään kevyt, light, lite, low-fat, VLCD, rasvaton -versioilla ihan siitä syystä, että ne eivät minusta silloin enää ole herkkuja, joten miksi vaivautua. Mea-dieetti pitää paradoksina sanaa kevytherkku.

Kirjoitti: mea 09:18 | Jälkipuheet (7)

Menopaussin tutkimusosasto on kahlannut laskurit ja näyttäisi nyt siltä, että sadastuhannes kävijä on tullut Elisan laajakaistaa pitkin kello 23.55 eilisnä iltana pamaus-nimellä, jossa on kolme kirjainta, joista yksikään ei ole vokaali ja joka on käyttänyt Firefox 1.0:aa ja Macintoshia ja katsellut paussia näytöltä, joka on 1024x768.

Sädetikkkuja, serpentiinejä ja runsaasti kiitoksia sinulle siitä, että olen mukana lukulistallasi, kuka lienetkin.

Kirjoitti: mea 14:07 | Jälkipuheet (0)

Tilastokeskuksen uusin tutkimus suomalaisten vapaa-ajan käytöstä kertoo, mitä mieltä olimme asioista vuonna 2002 eli siis yli kaksi vuotta sitten. Miten voi kestää noin kauan saada tiedot excel-taulukoiksi. Ihmettelenpä vaan. Päiväkirjaa muuten kirjoitti vuonna 2002 25% väestöstä ja 20 vuotta aiemmin sitä harrasti 12% [xls-taulukko]. Mikähän lie prosentti nyt. Oma juttunsa on sitten se, että miten kukin ymmärtää minkin kysymyksen ja vastaa milläkin rehellisyydellä. Minä en juuri tilastoihin luota jo siksikin, että kysymykset on vastattavissa niin monella eri tulkinnalla. Kummallista on muuten se, miten kymmenessä vuodessa suhtautuminen kotitöihin on muuttunut: v. 2002 kolmannes kansalaisista pitää sitä harrastuksena. Ehkä ne ovat olevinaan mukavampia, kun ne eivät ole pakollinen paha vaan harrastus, kuka nyt väkisellä mitään harrastaisi.

Minä harrastin eilen Jääkaappi-Reiskan käynnin jälkeen pakastimen sulatusta, kun ajattelin, että sisältö on näin pakkasella helppo harrastaa partsille. Ja taas kerran hämmästelin, että kaikkea se ihminen sitten viitsii pakastaa: mitä kertoo ihmisen harrastuksista yksi hyllyllinen pakastettuja jääpalapussijäitä, viisi kylmäkallea, marsipaanimäyräkoira ja kaurapussi. No oli siellä ihan tavallistakin ruokaa: viisi litraa jäätelöä ja kaksi kalapuikkopakettia.

Ihan uusi ja ennen kokematon ongelma minulla: pihassa seisoo koeajettavana eräs juttu ja siinä ei ole parkkikiekkoa. Jos vanhat tuurin merkit pitävät paikkansa, niin kohta tapahtuu parkki-pirkko. Mitä minä nyt teen, kirjoitan keltaisen lapun tuulilasiin?

Herttileijaa! Satatuhatta lukijaa on paukahtanut puhki, kukahan saa pullakahvit ja papumaijamerkin.

Kirjoitti: mea 09:44 | Jälkipuheet (16)

Olennaisen vinkista testasin parkkeeraustaitoni, jonka lopputulos kaikessa raadollisuudessaan on oheisessa kuvassa. Minä siis yritin parkata taskuun ylhäältä peruuttaen tuohon ruutuun sinisellä autolla ja päädyin tuonne puskaan ja harmaa auto jäi vilkuttamaan ja huutamaan, kun törmäsin siihen salakavalasti vasemmalta nokka edellä. Ei meinaan ihan kuka tahansa pysty tuohon.

Mutta puolustaudun sillä, että puuttuu ajokokemusta, jota muuten miehet tuntuvan viikonloppuisin vaimoille aika usein antavan. Minusta se on sankarillista uhrautumista. Kesken viikonlopun hauskuuksien suostua nyt istumaan repsikan paikalla ohjaamassa vaimoa autoilun hienouksiin.

Kirjoitti: mea 15:13 | Jälkipuheet (11)

Tää on taas niin näitä päiviä. Menopaussi oli ensin yöllä sensuroinut itsestään muutaman päivän tarinat, jotka löytyivät kyllä reebildaamalla mutta kuvat hävisivät ja kun ne sitten kalastelin uudelleen, niin taas hävisi tekstit mutta kuvat palasivat. Sitten sen jääkaapin korjaajareiska sanoi tulevansa kello 13:n ja 16:n välillä ja läksin töistä puolitoista tuntia ennen, jotta ehdin tyhjentää kaapin. Ja bussit menee niinkuin menee keskipäivällä ja myöhästyin kuutisen minuuttia kello 13:sta ja jo soittaa reiska hermostuneena, kun olen muutaman metrin päässä kotiovelta, että hän on täällä ovella seissyt jo 6 minuuttia rimputtamassa ovikelloa. Sanoin, että malta hetki, tää tulee täältä juosten. Mutta reiskahan oli sitten valmiiksi nihkeä ja ärtyinen ja kaapin takaa pöllähtäneet pölytkään eivät tietty oikein hyvää vaikutelmaa tehneet vaikka yritin tasoitella tilannetta sanomalla, että ei ne kaikki minun pölyjä ole, en minä täällä aina ole asunut. Mutta ei sitä yhtään huvittaneet mun jutut.

Mutta tekipä työn nopeasti, vaihtoi termostaatin ja sitten morotettiin. Ei paljon kahvia ja kaakkua kysellyt, enkä olisi kyllä keittänytkään, kun murjotti koko ajan. Että ei sitten jäänyt nurkissa pyörimään eikä ollut väliksikään. Nyt näyttäisi keittiössä siltä, että siellä tarvittaisiin yhtä siivoojaa. Kyselenkin tässä itseltäni, että löytyisikö meiltä siihen halukkuutta.

Kuulemma kyllä.

Kirjoitti: mea 14:45 | Jälkipuheet (6)

En minä eilisellä ihan tätä tarkoittanut. Illalla ihmettelin että keittiössä on jotain vialla. Kuuntelin korva jääkaapin ja pakastimen ovessa ja naksuttelin virtoja on/off. Kyllä, virtaa on mutta jääkaappi ei kylmene enää. Apua, mikä nyt neuvoksi? Eihän siellä ole kuin valo ja pari punkkupulloa ja törppö Maku-kurkkuja mutta silti. Silti. Onhan se korjautettava. Ja mitä ilmeisimmin kotiin täytyy tilata reiska. Ja sen tietää, mitä se sitten maksaa. Toisaalta se on jo vanha, alkuperäistä kalustoa. Pitäisi varmaan ostaa uusi mutta se olisi sitten taas eri näköinen kuin pakastin, joka on yhtä vanha ja hajoaisi seuraavaksi ja sitten ne taas olisi eri näköiset. Mikään ei kestä. Jääkaapitkaan ei kestä kuin 15 vuotta.

Olikos siinä joku lukumäärä, minkä monta kodin konetta ja vempainta särkyy missä ajassa ja kuinka tiheään. Eli kuinka pitkä pitää olla kodin koneiden rikkumattomuus ennen kuin se lasketaan uudeksi paha karma -rupeamaksi. Siis että minkä ajan sisällä tapahtuneet onnettomuudet lasketaan sarjaksi, kun vasta pääsin Philipsin kanssa sopuun ja laturi hajosi mutta uusi löytyi, niin olisiko tämä nyt se kolmas. Tosin makkarin CD-soittimen kansi ei nouse kuin avittamalla mutta lasketaanko sitä, kun en ole tehnyt sille mitään. Läppärin kanssa oli [tai siis on edelleenkin, kun ei se lähituki ole vieläkään tullut] ongelmia mutta sitä ei kai lasketa kodinkoneeksi, kun se on työnantajan. Jos siis ei kaksi kolmannetta -juttu pitää paikkansa, niin jos huonosti nouseva kansi tai työkone lasketaan mukaan, on minulla alkanut toinen kolmen onnettomuuden sarja. Voi elämä. Jospa ei laskettaisi niitä.

Hetkinen! Jos ne lasketaan, niin jääkaappi on viides, joten tiedossa on vielä yksi rikkinäinen kone. On varmaan särjettävä joku, ettei salama iske siihen mahdolliseen uuteen autoon.

Kirjoitti: mea 07:24 | Jälkipuheet (14)

Minä olen aina ollut vähän kumma tyyppi monessakin mielessä mutta siksikin, että saatan laiskotella mitään tekemättä päivät pitkät, viikonloput, lomat, venyttää aamua iltaan ja iltaa aamuun. Mitään tekemättä. Eikä tee heikkkoakaan. Mutta sitten, kun tykkään, että nyt pitää tapahtua, niin sitten tapahtuu. En jää juurikaan ihmettelemään, että sopiiko muille ja ehtiikö muut mukaan, olen malttamaton, päätäpahkaa vain asioihin ja havuja prkl. Silloin tapahtuu, kun on asialla aika tapahtua. Ja silloin ei meanderiassa tykätä, että jossain kupsehditaan.

Kohta ehkä tapahtuu. Keväällä ainakin tapahtuu. Elämä tapahtuu. Nyt. Hienoa.

Taitaa olla kevätmolekyylejä ilmassa.

Kirjoitti: mea 18:37 | Jälkipuheet (4)

Olen tehnyt ensimmäisen autoasiain hankinnan! Eilen ostin lempikauppiaaltani Uulssonilta Wintersetin, elikkä Låsoljan, Silicone Stiftin, Låssprayn ja Snöborste med isskrapan. Tunsin itseni jo melkein autoilijaksi, kunnes tungin setin reppuuni ja menin bussiin. Autosta ei ole vielä konkreettisia kosketuksia mutta pientä sutinaa on ilmassa. Ja parkkipaikat molemmissa päissä työmatkaa. Ja henkinen valmius on. Ei paljon puutu siis.

Tuli muuten mieleeni, että missä noita apuvälineitä on tarkoitus säilyttää. Nimittäin, jos se lukko on jäätynyt kiinni, niin paljon auttaakin, jos lukkosula ja -öljy ovat auton sisällä. Eikä oikein tunnu luontevalta pitää niitä mukanaankaan. Missä te pojat niitä pidätte? Naisillahan on tietty reppu tai käsilaukku, mutta entäs jos ne jää väärän laukun taskuun. Entäpä harja, sitä nyt ei ainakaan voi pitää käsilaukussa ja jos auto on lumen alla, niin ne lumethan tulee syliin, kun pitää avata takaluukku tai ovi harjan saadakseen. Niin ja mitä eroa on lukkosulalla ja lukkoöljyllä?

Sain vähän noottia tuosta alapuolen avattaresta, ettei tukkani ole noin blondi. Käsittääkseni juuri yllä todistin, että olen henkinen blondi.

Uuteen blogilistaan rekisteröityvät huomannevat, että vanha pamaus tulee kyllä vanhalla pamaus-nimellä, mutta ihan tuoreet lisätyt eivät siinä ole. Nyt on olo kuin ainakin organisaatiouudistuksissa: veri vetää uuteen mutta vanha on niin turvallista. Reppii naista.

Kirjoitti: mea 09:05 | Jälkipuheet (20)

Onko muuten vähän samaa näköä? Täytyy olla sukua, jonsei muuten, niin sielultaan. Niin oloisen tein kuin vain avataraattori antoi myöden.

Avatar on muuten kaunis sana, jotenkin tyttösana. Pojat voisivat olla vaikka avaloneja. Tai avatoreja.

Samikin uusi Blogilista.fi on oivallisen hieno ja helppo. Oman pamauksensakin saa tuotua rekisteröityessään ja muutenkin toimii kuin naisen logiikka, siis hienosti.

Kirjoitti: mea 19:44 | Jälkipuheet (9)

Kallion pojat esittelevät työpöytiään. Minulla kun ei ole esitellä uutta teknologiaa sen paremmin kuin muitakaan hienouksia, niin minäpä puhalsin pölyt vanhasta työpöydän kuvasta ja näytän sen, koska nykyinen ei edellisestä esittelystä ole miksikään muuttunut, no ehkä vähän sotkuisemmaksi. Sama lamppu on valaissut ajatuksia näemmä jo silloin. Sama läppäri ja sama hiiri. Wanha pöytä on kuitenkin lastattu historialla, vankkuudella, erityisillä muistoilla ja tarinoilla. Piironki löytyi vuosia sitten roskalavalta huonossa kuosissa, rapistuneessa vaaleavihreässä maalissa ja oli matkalla kaatopaikalle, kun tarkka silmä sen sieltä poimi mutta pitkään se makoili vielä sittenkin vintillä romukaappina. Saatuani siihen omistusoikeuden toimitutin piironkivanhuksen TAKK:ssa maalariopissa olleen opiskelijatytön hellään hoitoon, ja hänen tarkka ja huolellinen kätensä kunnioitti pöytää arvoisellaan työtavalla ja piironki sai ootraamalla uuden, puuta muistuttavan pinnan. Kun kysyin häneltä, että mitä puuta se matkii, sanoi hän, että linnunlaulupuuta ja olin kerrasta myyty. Kaljaootraus on sen verran harvinainen työtapa, että piironkini oli kädentaitomessuilla työtapaesittelyssä ja sen toinen kylki onkin saanut kymmenisen käsittelyä. Pöytä painoi niin paljon, että sen saamiseksi verstaalta kerroksiin vaati kaksi salskeaa palomiestä.

Pöydän ääressä on tehty parisataa ylityötuntia, sen ääressä syntyi kypsymisiä, valaistumisia ja sen ääressä syntyi myös Mea. Wanhan pöydän vankka puu on kestänyt kyynärpäitä nojata, kun sen ääressä tein merkittävimmän päätöksen elämässäni, sen ääressä olen käynyt uudet suunnat löytäneen uuden elämäni parhaimmat keskustelut, kirjoittanut pitkiä kirjeitä, sen ääressä olen tutustunut itseeni ja minua eniten opettaneeseen ihmiseen. Muistilappu läppärin keskellä sanoo: "Nyt teen sellaista, josta todella nautin ja jossa saan olla luova, olen sopusoinnussa velvollisuuksieni ja itselleni iloa antavien asioiden kanssa."

Elämän tarkoitushan on löytää olennainen ja olennainen itse kullekin on tietysti erilaista. Olennainen onneksi muistutti tästä olennaisesta asiasta. Wanhan pöytäni ääressä olen löytynyt parhaimmat asiat elämässäni ja oman olennaiseni.

Kirjoitti: mea 09:22 | Jälkipuheet (6)

Pera tanssittaa oman arvonsa tuntevan kuninkaan ottein turkiskauluksellista rouvaa, poski painaa poskea, yli pienen parketiksi muunnetun käytävän liukuu Peran läskipohjakenkä vaihtoaskelin ja kolmen metrin muovilattia on ahdas tunnelmasta. Lähiön karaokekuningatar tanssii ystävättärensä kanssa, vatkaa lannetta ja heittää katseita ahnaisiin miesrivistöihin, jotka pipojen ja lippalakkien alta vastaavat haasteeseen. Yksin tanssii vajaahammasrivistä hymyä säteilevä nainen kaljatuoppi kädessä. Ripa laulaa rakkaudesta ja Pera toistaa sanoja daaminsa korvaan. Anitan poikaystävä sammuu penkkiin ja poke taluttaa hänet ystävällisesti pihalle. Anita ei jää suremaan vaan silittää jo vieressään istuvan miehen käsivartta. Alpo tanssii yksin. Alpolla on musta nahkatakki, musta baskeri, pitkä harmaa parta ja ikää arviolta 80.

Alpo laulaa vanhan merimiehen muistelmista ja yleisö rakastaa kaikkia ja erityisesti Alpoa. Alpo hakee lisää kaljaa ja tanssii taas, kun Kake laulaa naakoista ja variksista Tampereen yllä. Jassoa pelaa vanha nainen, jolla on violetit housut, turkoosi-puna-keltainen virkattu pusero, punainen huivi ja intiaaninaisten musta huopahattu, ikää noin 75. Nainen halaa Alpoa. Sivustalla taputtaa käsiään nainen, jolla on hopeavälkkeinen toppatakki, toppahousut ja pipo syvällä silmillä.

Ripa laulaa äideistä parhaimmasta ja Anita itkee Ripan selkää vasten, Ripa laulaa kuin äidilleen, ehkä onkin. Pera vaihtaa naista tanssiin ja suutelee intohimoisesti. Kaikilla on toppatakki päällä, paitsi kuningattarella, jolla on napapaita ja lantiofarkut, käheä ääni ja kutsu katseessaan. Lanne vatkaa houkutuksia, joita kukaan ei jaksa ottaa vastaan.

Kaikki täällä ovat onnellisia ja siksi kauniita. Alpo tanssii taas ja yleisö taputtaa: "Alpo pörrää".

Kaurismäen on täytynyt käydä täällä. Sedis ja MaryB, miten on?

Kirjoitti: mea 16:35 | Jälkipuheet (8)

Mikon käsialaa on haastaja Pinserin Top-listalle.

Nimimerkki: "Vaatimattomuus kaunistaisi mutta ei kehtaa olla niin vaatimaton kuin naama vaatisi"

Kirjoitti: mea 13:07 | Jälkipuheet (15)

Edellinenkään kuume ei ole hellittänyt ja jo uutta puskee otsaan, kun ykssuntoinen on maailmalla tai tullut juuri tai on lähdössä. Mieli haikuu arjen toohotuksesta pois, jonnekin vaan, niinkuin menopaussia, nääs. Mieluusti ulkomaille, kun loma on siellä jotenkin lomempaa, arki jää taakse viimeistään silloin, lentokoneen pyörät irtoavat maasta. Ulkomailla tuppaa vaan olemaan sitten uudet ongelmat, kun ne ei siellä puhu tuttuja kieliäkään, ellei siis mene paikkoihin, joissa Lontoon kielestä nyt jotain ymmärtää. Pitäisi aina sen verran opetella, ettei kamelina myydä. Niinkuin "Uuno serveeza porfavoor" tai "Ena bira parakalo" tai "Yn bieer silvuplee". Ja kohtelias on hyvä olla aina: porfavooria, bitteä, parakaloa ja silvupleeta vaan joka väliin, niin ainakin maksavat paremman hinnan kamelista.

Miksikähän suomen kielellä ei ole mitään yhtä yleispätevää kohteliaisuussanaa laittaa joka lauseeseen. Kun suomen ilmaisut ovat niin monisanaisia ja puhuteltava- ja tilannekohtaisia, niin miten niitä muka voi ulkomainen osata oikein käyttää. "Yksi olut, tehkää hyvin." "Mistä lähtee juna Tampereelle, olkaa niin ystävällinen." "Paljonko kello on, jos saan pyytää." Kyllä joku helpompi porfavoor saisi olla suomessakin. Joku, joka on yleisesti Suomessa käytössä, että sen ymmärtää kaikki, niinkuin vaikka Häh.

Mutta liekö siitäkään mitään hyötyä lopulta olisi, jos joku patonkimaan mies erehtyy kysymään vaikka Janilta, että Mistä löytyisi Internet-kahvila, häh? Ja Jani siihen, että "Täh? Ai jaa… No… mistä sitä alottas kö emminä sitä niinkö varsinaisesti tiiä. En ossoo sannoo ja jos sanon viärin niin pääsis tää ulukomaan elävä jäläkikäteen lehisä ja semmosissa kirjottaan ja telekkarissa sanoon jotta valehtelevat siälä Suomesa." Tai jos Ugukselta kysyisi turisti, että "Mistähän pääsisi Aurajoen rantaan, häh", niin mahtaisi olla turisti ymmällä, kun Ugus vastaisi, että "No kato mää tiäräksää rupesin ny just vasta miättiin että tartteeko sun ny alkaa hualestuun tollasesta että ei kai täsä ni hirveetä hätää oo".

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (11)

Rannalta katsova [joka muuten on yksi vaikuttajistani, puskuraattori, joka tietämättään edesauttoi Mean synnytyksessä] ehdotti, että bloggaaja valitsisi itse omista kirjoituksistaan 3-5 itseään eniten miellyttävää ikään kuin ceeveeksi. Vaikea valinta. Ensin pitäisi osata päättää, miellyttääkö itseä eniten ne kirjoitukset, joissa sai sanotuksi mielestään onnistuneesti jotain itselle tärkeää vaikka itse kirjoitus ei ehkä muille kerro kuin sanoja näytöllä. Vai miellyttääkö itseä enemmän joku äärihyvässä vireessä aikaiseksi polkaistu sanaelma, joka ei sisällä latauksia sen enempää kuin nyt sanat sisältävät. Vai miellyttääkö itseä joku kirjoitus, jonka kautta onnistui ojentamaan virtuaalikäden lukijalle. Jospa mutulla valitsisi. Kotvan kuluttua saatan olla jo toista mieltä. Niin aina.

Meander Family on ehkä eniten minua miellyttänyt kirjoitus, jossa läpivalaisin itseni mukanokkelasti, jossa kirjoitin potrettiin minussa olevan bloggaajaperheen avoimemmin kuin uskoin itsekään tekeväni. Pidän edelleenkin tuota yhtenä onnistuneimpana päiväkirjamerkinnöistäni.

Puhumalla asiat selkiytyvät on vaatimattoman näköinen mutta sisältä iso. Pidän siitä aina vaan.

Ikävä ja Vallibaari ovat heinäkuun 21. päivän kirjoituspari ja sydäntä lähellä monestakin syystä. Pidän tunnelmasta, jonka sain omasta mielestäni onnistuneesti välitettyä. Päiväkirjamerkinnöistä omimpiani.

Hetki edustakoon sitä puolta, joka pimeinä yksinäisinä öinä jysäyttää joskus päiväkirjailijan ajatuksiin raskaansuloisen muiston ja oivalluksen. Paitsi että tuo hetki oli yksi elämääni eniten ravistelleita kokemuksia, pidän kirjoituksen tunnelmasta, sillä sain sanotuksi sen, mitä mieleni etsi.

Luopumisen aika ja parinsa Aurinko nousee ovat kirpeän suloisia päiväkirjamerkintöjä, jotka ovat enemmän kuin ensin näyttää, niitä merkintöjä, joihin on pakannut elämänsä yhdenlajin oivallukset saman sateenkaaren alle. Nämä edustakoot sitä päiväkirjailijan ja lukijan virtuaalikättelyä. Auringonnousukuva on valokuvista mieleisimpiä ja sekin tavallaan kuin minä itse.

Onko rakkauden jälkeistä ystävyyttä vuoden 2003 syksyltä ansaitsee paikan listalla, koska tuosta kirjoituksesta sain Dyrolta positiivista palautetta, jotka sanat ovat saaneet minut joka kerta, kun ihmissuhdealueelle lähden kynäni kanssa, miettimään tarkemmin, mitä kirjoitan, miten sen kirjoitan ja kuka tätä mahdollisesti lukee. Ja joka kerta olen katsonut uudemman kerran omia sanojani ja miettinyt enemmän. [Lisätty 21.1.2005]

Nysse menee johonki oli vallan unohtua, edustakoon se päiväkirjoittajan arkisilmää, joka maailmaa katselee. [Lisätty 2.2.2005]

Surullinen tarina postinkantaja-Teposta halusi tulla kerrotuksi pitkällä pimeällä ajomatkalla isänpäivän jlkeisenä mustana aamuna. On asioita, jotka odottavat uloskertomistaan. [Lisätty 25.11.2005]

Miten ovatkin valintani noin mollivoittoisia ja niitä syvempiä syövereitä möyhiviä. Mutta päiväkirjahan tämä on ja nuo merkinnät ehkä minua paljaimmillaan.

Yhteen sun toiseen blogin reunaan on alkanut ilmestyä noita hauskoja fanitusnakkuloita ja muistin, että onhan minullakin oma, on ollut jo kauan. Provokaation Miira sen teki omaan suosikkilistaansa ja sieltä sen silmä poimi viime elokuussa. Tein Miiran mallilla toisen samanmoisen menopaussin värisen [Kiitos vielä kerran! Ja toivottavasti tekijä suo tämän väriomavaltaisuuden]. Nyt onkin sopiva yhteys liimata se omaankin marginaaliin ja linkittää tähän CV:hen.

Kirjoitti: mea 09:37 | Jälkipuheet (10)

Muistaako joku, kun viisaat puhuivat ihan miesten oikeesti vakavalla naamalla paperittomasta toimistosta. Että kun on ne tietokoneet ja elektroniset lehdet ja kirjat ja on digitaalinen hermoverkko, niin ei kulu enää sitä paperia. Eihän siitä ole puhuttu kuin vasta reilut kolmekymmentä vuotta, ei ihme että huonolta näyttää edelleen. Mitä useammalle pöydälle nörttikone kannetaan, sitä enemmän paperia toimistoissa kuluu: olen ihan elävänä nähnyt, kun eräs Rouva Esihenkilön Varahenkilö tulosti ja mapitti kaiken sähköpostin, että voi sitten varsinaiselle henkilölle loman jälkeen postittaa ne. Siis etanapostissa.

Tampereen yliopiston paperinkulutus kasvoi viime vuonna melkein miljoonalla arkilla edelliseen vuoteen verrattuna ollen se lähes 18,6 miljoonaa arkkia eli 11 Näsinneulan kokoista pinoa. Ja tämä kaikki vain henkilökunnan koneista suollettuja A4:ia. Luvussa ei ole mukana opiskelijoiden tulosteet, ei värilliset eikä A3-kokoiset, joten koko verstas yhteisönä kaatoi metsää kuin metsätyökone: 320 kuutiota puuta kaadettiin yliopiston papereihin, jotka veivät tilaa 115 kuutiota ja painoivat 92 000 kiloa, sähköä kulutettiin tähän tarkoitukseen 367 000 kWh, joka olisi riittänyt 141 kolmihenkisen kerrostalossa asuvan perheen sähköiksi. Huvittavinta on, että koneet suolsivat ennätyspaperit juuri viime vuonna, kun Ekokampusprojekti kampanjoi paperinkulutuksen vähentämiseksi oltuaan kolme vuotta laskusuhdanteinen. Valistus valistaa ja kehitys kehittyy. No, älkäämme masentuko, kulutushan kasvoi vain puoli Näsinneulallista ja onpahan meillä paperinpyörittäjillä, mitä pyörittää. [Innoittajana toimi tällä kertaa Tamperelainen]

Josta tulikin mieleeni, että yhteiskunnan rattaiden ja papereiden pyörittelijöinä on poikia, jotka ovat turhan vähän arvostetut. Paatostan nyt tilaisuuden saatuani kokemuksen syvällä sydänäänellä, että yliopistot, sairaalat ja kirjastot olisivat pahemmassa kuin pulassa, jos sivarit eivät olisi tekemässä vaivaisella päivärahalla ja ruokapalkalla niiden lukuisien virkamiesten töitä, joita kunnat ja valtiot eivät voi rahapulassaan palkata ja joita töitä ilman rattaat lonksuisivat vielä pahemmin kuin nyt tekevät. Kuinkakohan monta hienoa projektia ja suunnitelmaa ja kehittämistyötä on sivari polkaissut pystyyn ja kuinka monen penkkiinsä nuutuneen virkaihmisen pelastanut päivittämällä sekä ihmisen että sen työtavat ja kuinka monta innostuksen kipinää sivarin ansiosta on heittynyt ja sytyttänyt koko yhteisönsä. Ymmärtäisin, jos sivari tekisi työnsä huonosti tai innottomasti tai olisi tekemättä, koska sehän on vain vuoden pesti, mutta ei kun ei. En lakkaa hämmästymästä sitä intoa, alttiutta, kärsivällisyyttä ja rehtiyttä, jolla työt hoidetaan. Hienoja poikia kaikki tyynni.

[Kuva: Ville Morkki]

Kirjoitti: mea 09:11 | Jälkipuheet (21)

Minullahan ei montaa erityismielitekoa ole, mutta yksi on sitten sen vertaista vahvempana: leivän pitää olla tuoretta. Erityisesti jos se on muuta kuin reissaria, vaalea leipä pitää olla rapsakkakuorista, sisältä pumpulista ja mieluiten lämmintä. Vaan mitä sanoo tähän kauppias, kun neiti virkailija vihdoin kustannuspaikaltaan pääsee lähikauppias Tarmoa tervehtämään. Niinpä, ei ole leivät tuoreita, jos niitä nyt enää edes on. Ovat leivotut aamuyöstä ja aamun kuiheessa muovipusseihin pakatut ja kauppaan tuodut. Joitain räävittömän kalliita kaupassa paistettuja on, mutta muovipusseihin nekin on ängetty jo kuuden koitteilla.

Miksi leivät pitää leipomoissa kalliilla palkalla paistaa yöllä ja kuljettaa aamuhämärissä kauppoihin, kun kuitenkin puolet kaupassa asioinneista tapahtuu kolmen jälkeen iltapäivällä ja rahasta liikkuu jopa 60 prosenttia silloin. Virkanainen tahtoo tuoretta leipää, virkanainen on kyllästynyt muovipussin makuiseen yöleipään. Missä oikeus, missä vääryys?

Kirjoitti: mea 20:19 | Jälkipuheet (15)

Alkaa vähitellen syödä naista tämä, kun ei voi laittaa jalkaansa niitä omanlaisiansa korkeakorkoisia saapikkaita, joiden kanssa voi pitää liehuvahelmaista hametta tai farkkuja, joiden lahkeet ovat pitkät ja laskeutuvat oikean pituisesti juuri sen korkeakorkoisen päälle. Ja joiden e.m. vaateparsien kanssa voisi pitää sitä untuvankevyttä, lämmintä pitkää uutta takkia. Vaan ei kun ei: on niin saakelin liukasta, että pakko on vetää jalkaan ne ainoat matalat jokakelin saappaat, joiden kanssa hame ei kertakaikkiaan sovi ja farkut on liian pitkälahkeisia ja kenkien mataluuden kanssa se pitkä takki näyttää naurettavalta ja joutuu siis pitämään niitä ainoita farkkuja, joiden lahkeet on riittävän lyhyet mutta joiden kanssa ei ole sopivia puseroita ja sitä lyhyempää takkia, jossa palelee, vaikka asteita olisi kymmenen. Kun minulla kerrankin olisi lämmin untuvatakki, niin vähänkö se on kuuma ja huono sadetakkina. Mullon niiku ongelmii, vähä niiku Demin tyylikeskustelussa: "meijä koulus katottaisku spitaalist jos lenkkarit laittas! mä ja mun camut käytetää vaa korkkareit :)))) vähäx o niiQ nastaaaaa!!!!!! Meil on niiku ihan samanlai.

Varmistaakseni muuten vielä nämä piristävät kelit menin sitten ostamaan, tyhmä kun olen, lämpimät turkisvuoriset käsineet. Joista toveri sanomaan, että ihan kivat hanskat, toi musta värikin käy vähän kaiken kanssa. Musta?! Selkeän tummanruskeat hanskat, vasiten ruskeina ostetut, sanoin minä ja näytin mustan rinnalla, että katso: tämä ruskea, tämä musta. Heittomerkiksi pisteen päälle näytin, että koska kyseessä on aidot lammassisävillaiset hanskat ja koska sisäpuoli on silminnähden ruskea, niin ulkopuolikin on ruskea vaikka se kuinka mustalta näyttäisi. Kuka kurja nyt lähtisi erikseen sisäpuolta värjäämään. Ei kukaan. Mustat! Pöh!!

Niin että sanokaa vaan, jos haluatte jo oikean talven, niin ostan kunnolliset sadekelin varusteet. Kyllä luulisi siihen loppuvan niiden tarve.

Kirjoitti: mea 08:41 | Jälkipuheet (16)

Kun aamulla on tosi aikainen lähtö ja herätys epäinhimilliseen aikaan, mitä tekee nainen. Illalla hän miinustaa ajasta, jolloin pitäisi olla jo toisaalla, siirtymiseen menevän ajan, suihkuun, meikkaamiseen, pukeutumiseen, taksin tilaamiseen, odottamiseen, mahdollisiin taksin viipymiseen, ruuhkaan ja odottamattomiin yllätyksiin menevän ajan ja saa tulokseksi, että pitää herätä klo 4:50. Hän menee nukkumaan klo 23:50, mutta ei saa tietenkään unta, koska tuhat asiaa pyörii päässä. Herää epäilys, laittoiko radion sittenkään herättämään. Hän tarkistaa kaksi kertaa, onko se ajastettu varmasti herättämään 4:50. Mutta entä jos tulee sähkökatkos. Hän nousee laittamaan kännykän herätyksen. Onkohan kelloradion aika varmasti oikein. Hän housee tarkistamaan. Hän kertaa mielessään, että kaikki on kunnossa. Entä, jos kännystä loppuu akku. Hän nousee tarkistamaan, onko palkkeja riittävästi. Onko kaikki tavarat pakattu. Minkähänlainen ilma siellä on. Jos siellä sataa, pitääkö sittenkin olla eri takki. Onkohan rahaa riittävästi. Pakkasinko varmasti kaiken. Hän nousee tarkistamaan.

00:35 Täytyy lakata miettimästä, nyt on nukuttava.
01:12 Vessaan.
01:45 Telkkarista virta pois.
01:52 Tule jo uni.
02:32 Apua, kello on jo noin paljon.
03:02 Yli kolme. Huokaus.
03:44 Tunti vielä, tule jo uni.
04:17 Klopiti, klopiti, klopiti, postiluukun kolahdus, klopiti, klopiti...
04:30 Nyt voisi jo nousta, ei tästä mitään tule.
04:35 Nukuttaa, ei nyt enää voi nukkua.
04:48 Krooh....
04:50 "Sunrise, sunrise looks like mornin' in your eyes..."

Kirjoitti: mea 07:10 | Jälkipuheet (4)

Olennainen on löytänyt Ameriikasta hotellin, jossa esitetään Menopaussimusikaalia. Hehe. Vai siellä ne fanit tällä hetkellä on.

Hotellissa ei kuulemma ole kuin suurentavia peilejä. Ne ovat muuten karmistuttavia pelejä. Minullahan nimitttäin särkyi tuossa taannoin takatukkapeilistä se normaali peilipuoli ja jäljelle jäi vain suurentava. Järkyttävää on katsoa sitä kuvaa, jonka peili kertoo muka minun osanaamakseni, kun eihän siihen mahdu kuin poski tai nenä. Kuka ihme haluaa katsoa poskeaan. Tai nenäänsä. Ai niin sen tähden.

Eilen meni vähän myöhään. Miten voi olla, että niin monta viisasta sanaa ja oivallusta oli vielä eilen, enkä muista niistä nyt yhtäkään. Onneksi taisin kertoa niistä, ehkä toverit muistaa. Voi elämänkevät, taisin eilen tanssiakin.

Kirjoitti: mea 10:14 | Jälkipuheet (6)

AL:n Valo-liitteessä [2/05] on mielenkiintoinen artikkeli parisuhdepukeutumisesta. Tutkija Marko Salonen purkaa samanlaisiin tuulipukuihin pukeutuneen pariskunnan viestejä, valtasuhteita ja ilmiön taustoja. Tällaisen kaksilon nähdessään helposti hymähtää hassuille keski-ikäisille, jotka viestittävät yhteenkuuluvuuttaan tuulipuvuilla, jotka eivät oikein sovi kummallekaan. Oman puoliskon merkitsemistäkin se aika alleviivaavasti on ja paitsi kaksilon huutomerkkaamista, on se myös viesti siitä, että toinen hyväksyy toisen valinnat. Minusta mielenkiintoista lisäksi on huomata, että vaikka hyvinkin luultavasti nainen on kaksilon se puolikas, joka vaatevalinnat tekee, on tuulipuku yleensä valittu miehelle sopivammaksi ja nainen kulkee kuin vieraassa vaatteessa.

Mutta kuinka moni hymähtelijä on tullut ajatelleeksi, että tuulipuvuilla on edeltäjänsä: tasa-arvoajattelun huipentumana 1970-luvulla lanseerattiin unisex-muoti, jonka tyypillinen kokonaisuus oli farkut ja T-paita. Idea puserosta, jota voi käyttää farkkujen kanssa sukupuoleen katsomatta, oli 70-luvulla mullistava. Entäpä kuka on tullut ajatelleeksi, että kaksilon yhtenäinen tuulipuku on sitä samaa me-henkeä viestittävä valinta kuin pitää urheiluseuran verskoja tai pelipaitoja tai fiftari- tai punkkari-releitä.

Minä olen olevinani muka niin minäyksilö, etten koskaan voisi kuvitella merkkaavani itseäni sen paremmin kuin seuralaistanikaan unisex-vaatteella. Mutta silti olen langennut siihen samaan me-henkiseen "katsokaa-mitä-minä-harrastan" -rehentelyyn pukeutuessani joskus urheiluseuran verskaan, jolla kovin mielelläni viestitin, että minä kuulun tähän sakkiin, katsokaa mitä minä osaan. Respect! [Terveisiä vaan niille lukuisille keskustelupalstalta tänne tulleille, ette te ihan väärässä paikassa ole ;)]

Marko Salosen sivuilta on linkki Halisivulle: ihanaa, en olekaan niin outo kuin luulin halutessani halata vaikka puita. Tosin enimmäkseen haluni halata kohdistuu ystäviinrakkaisiin, mutta ujona en haluani oikein osaa toteuttaa. Olisikohan kurssista apua.

Lisätietoa: Arja Turunen: Marimekon tasaraita pukeutumisilmiönä, Jargonia Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos 2004.

Kirjoitti: mea 08:06 | Jälkipuheet (4)

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll' on myötä,
kun latu on aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens' itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä."

Enempää en pysty lukemaan. Sanat vaikenat minusta.
Tiedän sinun tietävän, mitä halusin sanoa.
Tiedän sinun tietävän, että minä ymmärrän.
Meillä on hetkemme.

Lainaus: Eino Leino: Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Kirjoitti: mea 19:25 | Jälkipuheet (2)

Koulukaverit lähestyi sähköpostilla ja kävin pitkästä aikaa kliksuttelemassa samana vuonna koulunsa päättäneet läpi. Ihmettelin taas kerran, että miksen muista näistä ketään. Miksei nimet sano minulle mitään, miksei yhtään kasvoa tule mieleen. Muistan vain ne vahvimmat persoonat, ikävimmät ja ilkeimmät ihmiset. Muistaako kukaan sitä, joka teki kotiläksyt aina, johon saattoi luottaa, että se ne tekee ja siltä ne voi kopsata. Muistaako kukaan sitä, joka kuori toverin appelsiinin, kun toveri itse sitä askaretta inhosi. Muistaako kukaan sitä, joka valittiin pesäpallojoukkueeseen viimeisenä.

Luultavasti minua ei muista kukaan.

Vaikuttiko minun persoonani kehittymiseen se, että tein mitä tahansa saadakseni kavereiden hyväksynnän. Siksikö minusta tuli koiraihminen vai olenko koiraihminen siksi, että olen kuin tyhmänsätväkkä mäyräkoira, sinnikäs ja hiukan yksinkertainen hot dog.

Tietenkin mieluummin olisin halunnut minut muistettavan kuumana kissana.

Kirjoitti: mea 14:02 | Jälkipuheet (0)

Olen ikäni ollut jonkinlajin yksinäinen sudenpentu, syrjäänvetäytyjä ja tarkkailija, en kenenkään lähelle menevä tai lähelle päästävä, varautuja, aina muureja pystyssä pitävä varovainen valpastelija, huonosti itseään ilmaiseva ja ujo. Olen ollut sitä mieltä, että minun omanlajiseen maailmaani ei kukaan halua tutustua tai jos haluaakin, ei sitä ymmärrä. Minä olen aina ollut vähän ypö. Mutta elämä opettaa, siperia on oikeinkin hyvä opettaja. Kun vähän potkii muurinsa rapautuneimpia kiviä ja antaa valon tulla sisään, näkee itsekin ulos ja huomaa, että ei sitä niin erinomaisen merkillinen olekaan. Maailmassa on muitakin, jotkut ihan sielujen samalla aallonharjalla. Toisesta ihmisestä voi hyvinkin nähdä itsensä, jos tarkasti katsoo ja oikeata ihmistä. Ei aina tarvitse itse kaikkea kokea ymmärtääkseen. Usein kuitenkin täytyy. Useammin kuin olisi suotavaa.

Aluksi kirjoitin päiväkirjaa vain purkaakseni ypöä sydäntä, joka oli pakahtumaisillaan sanomisen tarpeesta. Kun se tarve oli täytetty, tuntui kuin olisin löytänyt itsestäni vanhan tutun ja sitä tunnetta sitten oli tarve jakaa, vähän niinkuin juttelin itseni kanssa. Vähitellen kirjoittaminen muuttui keskusteluksi lukijoiden kanssa; kirjoittaessani mielikuvittelen henkilön, jolle juttelen. Joskus puran tietoisesti jonkun syherön tai kirjoitan sen näkyviin toivossa, että se siinä ollessaan toimii siedätyshoitona. Joskus ihan vaan puran paineita, haen selkääntaputusta, kirjoitan kahvipöytäjuttelua. Kirjoittamiseni on kuin ystävien välistä vuoropuhelua, olkapäinä ja nojaamista sietävinä selkinä toisilleen olemista. Alun ujosta ypöstä on sukeutunut vapautuneempi ihminen, joka mieluusti näkee jonkun perheensä jäsenen beessiruutuiselle keittiönpöytäliinalle katetun kahvipöydän ääressä istuvana ystävyyden talon emäntänä.

Mutta keskittykäämme elämään nyt, tässä ja järkyttykäämme joka kerta kun katsomme siihen heijastavaan lampeen!

-Eräs Viisas Nainen

Kirjoitti: mea 08:55 | Jälkipuheet (4)

Mistä se vahvasti humalainen ja reilusti keski-iän ylittänyt pahasuinen ja -sisuinen mies, joka on ruma kuin petolintu, ammentaa kaiken sen itseluottamuksen ja ylemmyyden ja kaikki ne suuret luulot itsestään, kun se ryhtyy vonkaamaan noin kymmenvuotiaalta tyttöseltä bussipysäkillä.

"Taalar duu svenska?"
"Javist!"
"Mikä shää shaatana luulet olevash? Joku ulkomaan pelle. Hä!"

Tai se pelottavan hyökkäävästi käyttäytyvä keski-ikäinen örveltäjä, joka ääni uhkaavasti nousten haluaa kanssamatkustajilta tietää, miksei heitä kiinnosta hänen juttunsa, tai kun matkustajat peloissaan pakenevat bussin etuosaan, ja äijä saa pa**araivarin ja haukkuu kaikki hu***ksi. Mistä se on saanut tenuiseen päähänsä tiedon, että ihmisten pitäisi sen horinoista olla millänsäkään.

"Ei kiinnoshta vai? Ei sh**tana kiinnoshta vai? Mikä shää sh**tanan hu**ra luulet olevash?"

Jos tavallinen kansalainen huolimattomuuden tilassa pudottaa olutpullon kädestään, niin sehän menee joko rikki tai vähintään kaatuu. Mutta kun tukevasti humalainen pudottaa pullonsa, niin sehän putoaa siististi pystyyn. Horjumatta. Läikkymättä.

"Mikshet shää oo mulle shoittanu, hä? Shää oot mun lapshi sh**tana, shun pitää shoittaa mulle. Tajuutshä?"

Kirjoitti: mea 19:28 | Jälkipuheet (13)

Selvittyäni eilen hengissä kuolettavasta kurssipäivästä ja ehdittyäni toteamaan, että yksikään entisistä ongelmista ei ollut korjaantunut ja sähköposti oli turvollaan uusia, pääsin tunnin ylityön jälkeen kotimatkalle myöhästyen kahdesta bussista. Koukkasin vielä postin kautta hakemassa kymmenkiloisen paketin, jonka raahasin peilikirkkaina loistavien hiekoittamattomien katujen kautta kotiin todetakseni vain, että avaimeni ei aukaise ovea. Moneen kertaan tarkistettuani, että ovessa tosiaan lukee MEA ja avain on se oranssimerkitty, soitin huoltoon, joka puolen tunnin odottelun jälkeen ronklasi oven auki. Vihdoin sitten sisäydyttyäni kasasin vehkeen vain huomatakseni, että se oli virheellinen. Itkuraivokohtauksen jälkeen ajattelin lohduttaa itseäni tekemällä jotain oikein hyvää ruokaa ja kattamalla kauniisti ja kynttilät ja kaikkea, tiedättehän, sitä naisten lohtutouhua. Ajatuksen virkistämänä purin sitten laitteen ja paiskoin osat takaisin laatikkoon, avauduin hiukan toimittajan sähköpostiin ja palasin keittiöön huomatakseni, että hieno päivälliseni oli kärvähtänyt, joten söin sitten kummemmin kattamatta ne kahdeksan hiiltynyttä kalapuikkoa suoraan pannulta ja päätin, että elämä on nyt minua ihan riittävästi koetellut. Minä olen kiltti jo. Älä lyö enää.

Mutta pientä ne olivat minun murheet oikeiden ongelmien vierellä. AL:n yleisönosastossa on jo pitkään käyty "keskustelua" selkärepuista busseissa ja nuoriso on siellä todistellut, miksei reppua voi selästä riisua. Onhan se jo aika rankkaa, kun reppu on niin raskas, että sitä ei kertakaikkiaan jaksa kantaa kädessä [äitiköhän sen aamulla selkään nostaa] mutta että elämä on niinkin julmaa, että reppu on pidettävä selässä bussissa henkilökohtaisen turvallisuuden tähden, että jos joutuu tappeluun, niin on helpompaa, kun molemmat kädet on vapaana. Elämä on julmaa. Maailma on niin väärin.

Mutta valoisampiin puoliin: liukastuskaaduin aamulla vain kerran ja satutin vain toisen jalkani.

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (6)

Jos luulit, että intternetti unohtaa ne noloimmat ensimmäiset kotisivusi, niin väärin luulit. Kaiken se muistaa, kaiken se säilöö: intternettisivujen hautuumaalta vanha paussi ja sen edeltäjä hellyttävät muistoihin kaihoihin.

On siellä nolompiakin. Ja ihan omiakin, mutta niistä ei puhuta kuin pienin kirjaimin pimeässä hiljaa kuiskaten.

Kirjoitti: mea 16:01 | Jälkipuheet (4)

Niiden keksintöjen joukkoon, jotka ihan hyvin olisi voinut jättää tekemättä, kuuluu se muovinen viinipullon "korkki". Ehdottomasti. Ainakin siitä pitäisi olla ilmoitusvaroitus liimattuna pullon kylkeen: "Tämän pullon korkki ei ole korkki vaan synteettisen kuminen ja erityisen vaikeasti poistettavissa ja siten saattaa se aiheuttaa herkempien korkkiruuvien jumittumisen".

Ihan niin kuin minä lukisin koskaan varoituksia tai manuaaleja tai muutenkaan tarkistaisin mitään. Tai ottaisin neuvoista vaaria [tuokin sanonta se jaksaa minua aina vaan vainota kummallisuudellaan, *vaari* neuvoista?]. Aina silloin tällöin kyseinen puutostilani iskee avokämmenrukkasella selkään pudottaen suorina roikkuneet tumppuni lapasista. Nimittäin nyt unohtakaa minun taannoin kommenttilaatikkooni laittamani ystävällismielinen neuvo, että laittakaa vaan sinnikkäästi kommentteja, että muka Movable niitä hukkaa. Movable mitään hukannut. Eikä huku enää. Naapurinlikka eilisnäpänä nääs huomasi minun kaikessa nörttiydessäni säätämäni esikatso-laatikon lähetystoiminnon vituraisen tilan, josta syystä viestit menivät tiesminne melankolian bittiviidakkoon. Kun asiasta naapuria vuolaan kultivoidusti kiittelin todeten hänen nerokkuutensa ["Humangega sää oot nero"], vastasi tämä vaatimaton ihminen, että no eipä kestä kiitellä, eihän tämä nyt mitään, siis silleen niin kuin vaatimattomat ihmiset aina vastaavaat ["No siis tämä alkaa kyllä vaikuttaa ihan faktalta. Hitto vieköön."]

Tänään taas koko päivä sitä samaa eilistä.

P.S. Tiedoksi taholle, joka jo ehti ajatella, että nyt se Mea on ryhtynyt menemään rappiolle ja viikolla juopottelemaan [näkeehän sen jutun tasostakin], että ihan vaan yhden pienen lasillisen illan päätteeksi otin todistaakseni, että eilisestä päivästä hengissä selvisin. Pullo on melkein täysi ja sen korkkina on nyt mummun sekomehupullon punainen kumitulppa.

Kirjoitti: mea 07:05 | Jälkipuheet (8)

Ei kannata mennä aikaisin nukkumaan kynttilöiden säästämiseksi, jos tuloksena on kaksoset.

- Kiinalainen sananlasku

Kirjoitti: mea 16:00 | Jälkipuheet (5)

Täällä Messupianossa eletään ratkaisun hetkien liipasimella, sillä autokuume ei ota laskeakseen. Ainoa hidaste, aika tehokas tosin, on autoliikkeiden aukioloajat, runsaus ja sijainti kaupungin äärillä. Nehän sulkevat jo uksensa ennen kuin ehdin kustannuspaikalta bussikyydillä ja jos kaikki pitäisi käydä läpi, menisikin mukavasti loppuvuosi. Jos nyt yleensä bussilla pääseekään. Nyt voisi olla Petterin kokoinen tarve Meanderiassa. Miksei autoliikkeet järjestä Tupperikutsujen kaltaisia kotiesittelyjä lähiöyksinitsensähuoltajanaisille.

Kuumeen kourissa iski juuri pelko, että entäpä, mistä minä sitten kirjoitan, jos ei ole enää bussimatkoja, sillä kanssamatkustajat ovat monasti pelastaneet täysin tyhjän pään ja tarjonneet viime metreillä aiheentynkää päivityksen verran. Entä sitten, jos ajelen itsekseni Kekkosentietä ja ainoa tapahtuma on jännittää, kuinka moni autoilija kaivaa nenäänsä liikennevaloissa. Ei siitä montaa kirjoitusta revi.

Voisin tietysti muutaman päivän keksiä sille autolle nimeä. Olen nimittäin kohtuullisen kateellinen siitä, että joillakin on jo Cybmobiili® ja Pinserimobiili® ja Peltilehmä®.

Tosin voisin sitten silloin tällöin turhautua vaikka siitä, että joku on minun parkkiruudussani. Kyllä, minulla on parkkiruutu ja siellä on joskus joku vieras auto ja minulta menee nyt jo monta tuntia toipumiseen, että jospa se ei lähde ja miten minä sille sanon, että se ruutu on minun vaikkei siinä ole autoakaan. Ei sillä, ettei se vieras auto siinä joutaisi nyt olemaan, mutta entä jos se joku saa päähänsä pitää autoaan siinä aina, kun sille ei kukaan ole sanomassa, että siihen *saattaa* tulla sen ruudun omistajan ihan oma pikku auto. Niin että onneksi siihen ehkä tulee auto, niin voin edes järkevästä syystä hermostua siitä vieraasta autosta.

Tänään taas koko päivä kurssilla. Toivottavasti ovat tuulettaneet ne nukutushöyryt tällä kertaa pois: en siis tosiaan tajua, mitä järkeä on sumuttaa luentosalit sillä kaasulla, kun luulisi olevan tarkoitus pitää ihmiset varkkuina. En ymmärrä.

On muuten jäyhää olla hämäläinen, monta päivää jo naurattanut Cybbiksen puujalkavitsi.

Kirjoitti: mea 07:18 | Jälkipuheet (10)

Raahattuani työkonetta kuutisen kertaa läpi lumen ja rännän ja pakkasen [no okei, ei ole pakkasia ollut] käyttäen isoja osia turhautumiskiintiöstäni ja hillinnyt viitisentoista kertaa hyvin kasvatettua kieltäni purren itseäni sanomasta valitsemattomia ilmauksia kustannuspaikan ulkoistetulle ATK-osaamisen asiantuntijalle, jolle ulkoistetulle toiminnolle jokaisesta hallinnassani olevasta työkoneesta maksaa kustannuspaikkani melkoisen määrän euroja kuukausittain olettaen, että sillä rahalla kone on aina tämmissä käyttökunnossa, on taas se saakelinmurheenläppärinkele telakalla. Nyt se paistaa koko ajan kuin keskiyön aurinko, kun en sitä saa säästötilaan, ja hiirikään ei enää toimi, vaikka muuten kyllä toimii nyt tällä erää.

Joka herrankerta, kun siellä jotain on tehty, on joku muu paikka vituroinut. Viimeksi sain murheekseni paitsi keskiyön auringon ja kuolleen hiiren, myös käynnistyksen yhteydessä rävähtävän virheilmoituksen, josta kysyessäni ulkoistetulta asiantuntijalta sanoi tamä, että "pitäisi ensin tietää, mistä se johtuu". Aivan! Mutta väärä vastaus! Oikeampi vastaus olisi, että "minäpä katson ja korjaan", kun muistetaan, että joka kuukausi ulkoistetulle tilille napsahtaa nippu euroja, joilla on tarkoitus taata joka tilanteessa jolkottava kone. Soitin ensitöikseni aamulla apulinjalle ja selitin asian ja sieltä luvattiin lähettää heti lähituki paikalle. Hetkinen, siis seitsemän tuntia sitten heti.

Pöytäkoneella sen sijaan en pääse omalle C-asemalleni, josta taas on ulkoistettu puhelintuki lähettänyt kyselyn etätuelle. Nyt kun saisi jostain välituesta vielä tietää, että mitä ihmisen oletetaan tekevän sen aikaa, kun pelit vehkeilee. Jos lähtisi vaikka kotiin tästä jurputtamasta.

Kirjoitti: mea 15:41 | Jälkipuheet (4)

Enpä olekaan ennen tullut ajatelleeksi, että sukulaisuusnimissä vallitsee kummallista yleistystä ja erittelyä yhtäaikaa sekä päällekkäisyyttä ja liekö epäloogisuuttakin. Miksi esimerkiksi on sekä setiä [isän veli] että enoja [äidin veli] mutta vain tätejä [isän sekä äidin sisaret]? Tai että kyty [aviomiehen veli] ja nato [aviomiehen sisar] ovat itse asiassa erikoistuneita lankoja [puolison veli, sisaren mies, puolison sisaren mies] ja kälyjä [puolison sisko, veljen vaimo, puolison veljen vaimo] suvun lankomiesten ja kälyjen isommassa sakissa [niin miksei muuten sanota kälynaisten]. Ja mitä ollenkaan pitäisi ajatella siitä, että suomessa miespuolisella sedällä on väliä, onko äidin vai isän veli, kun lontoonkielellä asialla ei ole väliä, tai että aviomiehen sisarukset on katsottu suomessa aiheellisiksi nimetä ihan erikseen. Miksi veljen- ja sisarenpojalle tai -tytölle ei ole keksitty näppärää yleisnimeä kuten lontooksi [nephew ja niece] on tehty. Jos laitettaisiinkin vielä paremmaksi ja ne olisivat sisloja [sisla <-> sisaruksen lapsi]. Toisaalta, on niitä isompiakin murheita maailmassa, mutta pikkuasioihin on silloin turvallista kiinnittää huomionsa. [AL:n Kielijuttu on muuten hyvä palsta.]

Aamubussissa veteli maanantaisuupieliä hymyyn rattaiden pohjalta sinisten toppahihojen päistä sojottavien rukkasten välistä kuuluva lapsen ääni, joka toisteli uuden asian keksijän riemukkaan kirkkaalla äänellä sanna tissi. Äiti oli sen näköinen, että iskä saa illalla kuulla kunniansa.

Huomenna on muuten taas pidempi päivä kuin tänään, kesä on tulossa vaan ei vielä, joten sisävesillä ei pysty enot putoamaan veneistä, koska järvet ovat vielä jäässä paitsi, että ei vielä Näsijärvi, mikä ei vielä ole ennätys. [Vielä on muuten sanoista hassuimmasta päästä.]

Kirjoitti: mea 09:05 | Jälkipuheet (24)

Seison avatun sukuhaudan äärellä, kirkas lokakuun aurinko loistattaa värit vastakohdaksi tunnelmalle, joka makaa raskaana isossa saattojoukossa. Pakenen todellisuutta kiinnittämällä huomioni mitäänmerkitsemättömiin yksityiskohtiin. Turkoosi toppatakki mustien takkien joukossa, liian lyhyt päällystakki arkun kantajan villapaidan päällä, hämmentynyt nuorimiesjoukko, joka ei ole koskaan ollut arkkua kantamassa. Minulla on ruskea takki, ainoa pitkä takkini. Äidin musta turkki on hänen ainoa musta takkinsa. Papin ammattimurheellinen ilme kuin ryhtinä murheen kuristukselle. Lapsen käsi ojentuu haudan kitaan ja kirkas ääni sanoo jotain, josta en kuule sanoja. Valkoinen kukkalaite punaisten joukossa on kuin lumihiutale. Nostan katseeni vasemmalle kuin kutsusta ja katson hämmästymättä, kuinka veljeni seisoo hiekkakäytävällä sukset jalassa sauvoihin nojaten ja katsoo meitä rauhallinen asento kertoen, että hänellä on nyt hyvä olla. Kuin selittäen, että hänen oli pakko tehdä valintansa näin ja nyt. Anteeksi, hänen elämänsä oli kuitenkin hänen. Ei meidän.

Veljeni. Opetit minulle paljon. Opetit näkemisen ja katsomisen eron.

Kirjoitti: mea 15:07 | Jälkipuheet (4)

Muutaman tarpeellisen, kodin puutostilaa täydentävän asian hankkimiseen meni koko päivä. Ja siinä sivussa tarttui hihoihin kaikenlaista oheistettua tyrkytettä ja eipä aikaakaan, kun huomasin repun pullottavan ja selkäpiitä karmi ajatella, mitä se kustansi. Jotenkin eurot ovat sekoittaneet käsityskykyni ja mikään ei oikein tunnu maksavan mitään. Joku aika sitten sitä vielä laski ne päässään markkoina ja kauhistui ja jätti hyllyyn. Nyt ei enää laskuri nakuta pikkusummien kohdalla, kaikki tuntuu vaan edulliselta. Ja sitä menee karvoineen päivineen taas siihen vanhaan halpaan: 1.99 ja 2.99. Juuei, ei maksa paljon, ei kahtakaan euroa ja alle kolme. Kunnes sitten jossain vaiheessa jysähtää tajuntaan koko karsea totuus.

Ihmettelen minä niitä kiltin ja nöyrän näköisiä miehiä, jotka uskollisin noutajailmein seuraavat emäntiään kasseja kantaen naisten osastolta liiviosastolle ja sieltä kemppariosastolle. Ihmettelen. Miksei ne vaan jää kotiin ja pidä löysää. Miksi?

Ja miksi muuten ripsivärejä pitää olla niin saakelinmontaa sorttia: on tuuheuttavaa, pidentävää, extra-pidentävää, volumizeriä, lash revolutionia, carnauba-vahallisia, microfibereitä, elastoflexiä, silkkiproteiinia ja jokaisessa erilainen harja, joka jokainen on parempi kuin se toinen. Kun minun mielestä se nyt on yksi hellunhailee, kunhan jotain väriä räpsyissä on. Kuka muka koskaan on sanonut naiselle, että "Tosi makeet noi sun pitkät ja tuuheat lash revolutionaariset silkinpehmeät ripset". Ei kukaan. Jos ripsarit myytäisiin litran pulloissa, niin eivät viitsisi niin montaa merkkiä pitää myynnissä, kun ei mahtuisi hyllyihin. Olisi helpompaa. Ja varmaan niin edullisempaakin.

Kirjoitti: mea 17:57 | Jälkipuheet (5)

Sensuelli, näppärän ketterä pieni nainen haluaa omakseen kaltaisensa uskollisen kumppanin. Jos et juo paljon, olet hiljainen, persoonallinen, lämmin ja hyvin varusteltu ja aina valmis lähtemään kanssani seikkailuun, olet minua varten. En pane pahakseni, vaikka olisit ollut toisen oma, jos suhde oli lyhyt ja sinua pidettiin hyvänä, ehkä hän kouli sinusta syntymäviat pois. Turvallisuus ja luotettavuus ovat myös sitä, mitä sinusta haen. Jos tunnet olevasi hakemani, olet minun autoni.

Nimim. Koeajetaanko toisemme?

Kirjoitti: mea 10:57 | Jälkipuheet (1)

Puhuin kuin äijät äsken iskän kanssa autoista ja varusteluista ja koreista ja alustoista ja akselinväleistä ja ABS-jarruista ja merkeistä ja hinnoista [ihan kuin niistä tuon taivaallista ymmärtäisin paitsi hinnoista], kun todistelin hänelle, miksen halua edes ilmaiseksi hänelta joutavaa kakkosautoa eli sitä 160 000 kilometriä nähnyttä 15 vuotta vanhaa autoa, joka sinänsä on ihan hyvä auto mutta iso ja ruma kuin Mikontalo. Kun selitin, että autokuumeeni kohdistuu nyt ihan ensisijaisesti johonkin pienempään ja ihan pakasta vedettyyn autoon, kun olisi ne takuut ja kaikki, kun en niinku yhtään mitään autoista ymmärrä vaikka ne nyt kyllä maksaa enemmän kuin se Mikontalo. Jo kohta iskä olikin kanssani liikuttavan samaa mieltä ja sanoi, että riskejä pitää ottaa, ilman niitä ei muuten vanhana tiedä eläneensä. Wau, minulla on hieno ja viisas iskä.

Hän suositteli Ford Ka:ta, kun se on nätti kuin mustikka [lähinnä nyt kai siksi, että Foordi oli tuttu merkki] ja karsasti minun korealaisen perään katseluani [kun ei ollut koskaan kuullutkaan]. Ja kuin tilauksesta hetikohta osuin TuoToilan kokemuksiin Auto-Kivitilasta ja Ka-merkkisestä kinderistä. Kallistunko nyt niihin korealaisiin perinteisiin arvoihin vai valitsenko aidosti erilaisen yksilöllisyyden? Mutta jos yksilöllisyys joutuu tuon saman speden käsiin, niin ei naurata meanderiassa.

Oikeasti minulle voisi myydä minkä tahansa nelipyöräisen, jos sen rekisteri olisi MEA-10. Tai mikä tahansa numero.

Kirjoitti: mea 18:29 | Jälkipuheet (18)

Kotietätyöpäivä alkoi jo eilen, kun itseni itkuun asti turhautettuna ja sieluni mustelmille potkittuani kaiken aina pieleen mennessä ja sitä ja sen myötä vauhtiin päästyäni kaikkea muutakin surtuani päätin lopettaa sen asian stressaamisen ja lähteä kuitenkin sinne kustannuspaikalle taas kerran sen kerpeleen raahattavan kanssa. [Varoitus työtoverit: pois pöydiltä hyppimästä, olen tulossa]. Heti helpotti, kun sain päätettyä. Siunatut rutiinit auttavat ajattelemasta kaikkea sitä, mikä ottaa päähän. Jos nyt täällä olisi joku, jolle kiukutella, niin voisin kokeilla helpottaisiko. Voisin aluksi ja kokeeksi vaikka haukkua sohvalla röhnöttävän Rekun: "Tekisit sinäkin jotain, luuhuaisit edes nurkissa keräämässä pölyjä." Heti helpotti.

Voisin kokeilla myös vaikka positiivisten asioiden listaamista: minulla on ruokaa riittävästi koko viikonlopuksi ja vaikka toisille jakaa, ja koska läppärillä ei nyt tehdä mitään, ei myöskään tänään tarvi aloittaa sitä työtä, mikä pitäisi olla vasta ensi viikolla valmis, ei sada vettä ihan älyttömästi, ei palele, aurinko ei paista eikä ole ketään tulossa niin ei tarvi pestä ikkunoita eikä siivota eikä taaskaan pyyhkiä pölyjä niistä sadoista pikkuhyllyjen pikkutavaroista, joista en ole ennenkään pyyhkinyt. Eiköhän näillä jo saa positiivista sykettä elämään. Ai niin ja sekin vielä, että eilinen turhautumiskohtauksen aiheuttama kiukku-itsesääli-minusta-ei-kukaan-välitä-itkukohtaus turvotti silmät niin, että niihin oli tosi helppo vetäistä kajalit ripsien ja turvonneen yläluomen väliin.

Helppoa, kun on valoisa ja positiivinen luonne.

Kirjoitti: mea 07:17 | Jälkipuheet (7)

Joskus vaan ihan yksinkertaisesti haluaisin potkia itseäni. Tai läpsiä käsille. Nimittäinkin, kun huomenna suunnittelin pitäväni kotietätyöpäivän, kun vihdoin sain kannettavani, muka, kuntoon, niin kilttinä tyttönä olen nyt käyttänyt neljä tuntia pyhästä vapaasta päivästäni [läpsis] etsiessäni kadonnutta verkkokotikansiota, jota ilman niitä etätöitä ei tehdä. Ja se on kadoksissa siitä huolimatta, että olen raahannut koneen kolmasti töihin juuri siksi, että juurikin se samainen asia korjattaisiin. Ja se muka korjattiin. Ihan vaan siksi tänään jo aloitin [potkis], että huomenna voisin aloittaa työt heti aamusta. Aloitin lisäksi jo stressaamisen, että miten asian selvitän vai pitääkö sittenkin lähteä työpaikalle [potkisläpsis]. Vai mitä ja miten. Nyt siis viidettä tuntia [läisk].

Paitsi, että olen turhautunut, olen myös erittäin pahalla tuulella siksi, että huomasin olevani tyhmä, kun käytän aivan liikaa aikaa vääriin asioihin väärinä hetkinä pohtimalla vääriä juttuja. Eniten rasittaa se, että en tiedä, ketä syyttäisin omasta tyhmyydestäni.

Kirjoitti: mea 18:49 | Jälkipuheet (6)

Ihmiset tulevat ja lähtevät toistensa elämästä, kävelevät yli, ohi, tönivät, satuttavat, hipaisevat, lyövät, hellivät, silittävät, halaavat. Jokainen, joka pysähtyy toisessa ihmisessä, jättää jälkensä: jää hyviä ja huonoja muistoja, lämmittäviä, itkettäviä, katkeria, mustia, aurinkoisia. Jälkiä jättämättä ei kukaan ole koskaan kulkenut toisen ihmisen elämästä. Sieluun jää aina joku merkki, haava, arpi tai vain mitäänsanomaton kuva tai satunnainen lämmön ailahdus. Itsensä kanssa on helpompi elää, jos antaa muistojen tulla, olla, haipua, jos antaa niiden opettaa. Seuraavassa kohtaamisessa on jo valmiimpi ja ehjempi. Jonain päivänä voi sitten todeta, että mieli on liikkunut riittävästi, että on rauha, ettei jäänytkään ilman tuolia musiikin loputtua, että sai sen tuolin, jota ei enää oteta pois, että selviytyi voittajana.

Erot ovat elämää ja kohtaamiset uutta elämää, ilman elämää ei ole elämää.

Eron voi käsitellä niin monella tavalla, jokainen tapa on oikea, kunhan käsittelee. Yksi kauneimpia tapoja on kunnioittaa toistansa jos siihen mahdollisuus on.

Kirjoitti: mea 13:51 | Jälkipuheet (0)

Meanderiassa hernekeitto on loppiasperinneruokaa. Ai on vai muillakin vai hernekeitto? Mutta minullepa se symboloi kultaista nuoruutta ja auvoja opiskeluaikoja, ensimmäistä talvea poissa kotoa ja ensimmäistä loppiaista avarassa maailmassa, jossa kukaan ei ollut muistanut loppiaista ja sitä, että torstaina kaupat on kiinni. Ja eikun Pispalan Grilliltä purkkihernekeittoa. Voi miten aikuiselta ja riehakkaan boheemilta se tuntuikaan.

Nyt kun olen oikeasti aikuinen, tein hernarin oikein liottamalla eilisestä alkaen herneitä ja hain hallista savupotkan ja ne kiehumaan ja Mealle uudet kuulokkeet päähän ja poissa avara kavala maailma.

[Pohjaanpalaneen kattilan saa puhtaaksi keittämällä aika kauan pohjanpeiton verran vettä, jossa runsaasti koneastianpesuainetta (vai astianpesukoneainetta, what ever, sitä kuitenkin) ja lähtee melkein ittellään lykkimällä lastalla.]

Kirjoitti: mea 18:07 | Jälkipuheet (4)

Ajauduin persoonallisuuteni samuuden, jatkuvuuden ja kokonaisuuden hahmottamisen häiriötilaan eilen katsottuani Nelosen 4D: Peppu on pop; se hämmensi perinteisesti järjestäytyneen naisenkuvani lopullisesti. Että sekö peppu pitääkin nyt olla iso ja senkö pitääkin sanoa wowwowwow. Mitähäh? Miksei minulle tällaisesta ole mitään puhuttu? Kun juuri olen tehostanut tehokiinteytysjumppahetkiä ja ajanut kuntopyörää satoja hikisiä kilometrejä pebalihakset paukkuen vain saadakseni pienemmän, pinkeämmän ja kiinteämmän takanäkymän, kun olen jotenkin olettanut, että se olisi niinku aika magee. Ja nyt tullaan sanomaan, että mitä isompi, pystympi, leveämpi ja pyöreämpi, sitä parempi. Ei ymmärrä: massu pitää olla timmi, tai siis massua ei saa olla, mutta peppu ja lantio ja tissit pitää olla wowwow. Luontoäitihän sanoo tässä kohden, että Mission Impossible ja osoittaa sormella kirurgin suuntaan, joka on tietty ymmärtänyt, että "Aah, leivän päälle meetwurstia" ja hinnoitellut läskin siirtämisen paikasta A paikkaan B 14 000 taalan arvoiseksi. Nice! Paitsi, että jos ei ole riittävästi paikkoja A, on pakko panostaa syömiseen ja lopettaa kaikenlainen hikijumppa ja nälkäkuurit. Taidan tykätä tästä ajatuksesta. En viitsisi nimittäin istua silikonienkaan päällä.

Hetkinen, siis auton hinta läskinsiirtoleikkaukseen.

Aah, tänään oli autoliitepäivä, niitä namusia ahmiessani melkein meinasin myöhästyä bussista. Jossa muuten kuvittelisi, että naiset pyörittävät tätä maata: koskaan ei yhtään miestä istu bussissa siirtymässä kotioloista kustannuspaikalle silmälaseistaan huurua pyyhkien ja reppuja väistellen. Eikä öisin baareista kotioloihin siirtyviä miehiäkään juuri näy busseissa. Onko busseissa joku miesrajoitin.

Kirjoitti: mea 09:20 | Jälkipuheet (16)

Kevät on jo tulollaan; Meanderiassa on taas autokuume. Viime vuonna päästiin sentään helmikuulle ennen sen iskemistä. Ja jo taas silmäilen autoja sillä pilkkeellä, että josko vaikka, mutta kun se on jotenkin niin vaikeata ja outoa ja vierasta ja jotenkin niin semmoista... miehistä. Nolottaa, kun mitään ei mistään ymmärrä. Paitsi, että pieni ja nätti auto olisi kiva. Se Beetlehän se nyt tietenkin olisi oikeinkin kiva mutta se on aika kallis, siinä olisi se kukkakin. Mutta joku muu, vaikka Ka. Kunhan se on punainen. Tai musta. Tai keltainen, jos on Beetle. Hopenharmaa olisi kanssa aika viileä. Ja sitten siinä pitäisi olla ne aakkoselliset jarrut ja se joku tehostin ja joku esto- vai vakausjärjestelmäkö se oli ja lohkolämmitin ja sisälämppäri ja mitäs vielä. Ai niin, se olisi kanssa kiva, jos se vilkuttaisi aina, kun jätän sen parkkipaikalle ja sitten se iskisi silmää, kun tulen. Ja sitten sen pitäisi olla edullinen ja pieniruokainen ja se ei menisi ollenkaan rikki. Joko sanoin, että ilmastointi olisi kanssa kiva. Niin ja automaattivaihteet. Ja tyynyjä ja CD-radio ja... Niin ja kahdet renkaat. Luulisi olevan autokauppiaalle helppoa, kun kerrankin asiakas tietää, mitä tahtoo.

Onkohan autokuumeella ja pyörä-, vauva-, koira- ja kissakuumeella jotain yhteistä [vai onko kissakuumetta olemassa]. Enpä taida lähteä pohtimaan, mitä mikin kuume kertoo ihmisen elämän tilasta, sillä siitähän ei epäilystä ole, etteikö paljonkin kertoisi.

Mitä kertoo se, että eilen koulujen alkaessa lukiolaisista kolmasosa ei ollut kuullut kouluun tullessaan katastrofista mitään. Kolmasosa!? Lukiolaisista!! Ei ollut kuullutkaan?! Kokonaiseen viikkoon!!

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (16)

Eilen illalla ajauduin itsetutkiskelun vaarallisille alueille Sediksen sanottua menopaussista, että "- vaikka hänkin on joskus mielestäni vähän liiankin salaperäinen ja sen myötä niukka -". Hmm. Aivan. Totta. Kun kerran lukijapalautteena tällaista näkee, niin asiaanhan täytyy toki pikaisesti tehdä korjaus. Siispä vaaria sarvista ja salat julki: olen viime vuonna lihonut kolmisen kiloa. Totta puhuen nelisen, mutta joulu lahjoitti yhden miinuskilon.

Nythän on niin, että ongelmana eivät ole niinkään ne kilot, vaan massu, se pieni sievä alapömppö, joka Marilynilla ainakin oli soma, muilla naisilla ilmeisesti ei. Se harmittava pieni kumpare, joka on maksettava siitä ilosta, että kehossa on sen verran rasvaa, että siinä on myös rinnat. Naisen elämä kun ei ole tälläkään saralla helppoa; jos vatsakumpare on koulittu tasamaaksi, voi vain haikailla aikaa, jolloin Minttu sekä Ville katsoivat maailmaa hiukan korkeammalta. Kumparelaskijan perusongelmahan on siis tämä, että jos haluaa naisellisempaa muotoa vyötärön ja leuan väliin, rangaistaan siitä massupömpöllä. Pieni, mutta harmittavan vaikea tasapainolaji, tämä laihduttamisen kumparelaskuosuus. Onko tässä nyt taas ryhdyttävä hankkimaan välineitä asiantilan korjaamiseksi, Bun & Thigh Roller kuulostaa lupaavalta, vaikka sanakirja yrittää sekoittaa selkeää asiaa: MOT Englanti 4.0 englanti-suomi: bun ['bʌn] s, 1. sämpylä, 2. nuttura, sykerö, 3. br pulla.

Olikohan tämä nyt sitä, mitä Zedis haki, vai pitäisikö ottaa perinteiset ennen ja jälkeen -kuvat. Meanderlandiassa niukkaa on tästä lähin vain rasvan määrä ruokahuollon hississä, jotta vatsanuttura tasoittuu.

Mitenkään tarkkailuun liittymättä onnistuin eilen rikkomaan peilin ja siis menettämään ainakin seitsemän vuoden naimaonnen vai mitä-se-nyt-oli, jonka järjestin pois mahdollisuuksien joukosta. Mutta meni siis sekin. Ei hyvin ala.

Kirjoitti: mea 10:00 | Jälkipuheet (10)

Nyt ei enää voi, jos jotain oleellista jäi viime vuonna tekemättä. Lopussa vielä kerkisin hiukan paikkailla tilannetta: kokosin ohjeista huolimatta telkkatason, joka on lähes näköinen. Tosin tuokin päähänpisto aiheutti sitten taas yhden ylimääräisen pöydän, joka hakee vielä paikkaansa taloudessa, jossa on jo aivan liikaa kaikkea paitsi ehkä syviä lautasia, joita ei ole ollenkaan.

Hirvisoppa muuten onnistui ja poisti sen puutoksen ceeveestäni. Sitä on nyt syöty viime vuodesta alkaen ja tänääksikin riittää vaan eipä tuo töki vielä. [Ohje alla.]

Mean hirveän hyvä hirvisoppa

Haetaan hallista [vaihtoehtoisesti metsästysaikaan metsästä] vajaa kilo hirveää ja yksi savupotka, jonka lihamestari ystävällisesti panee paloiksi. Lihoja keitellään useita tunteja liemessään sipuleita, laakereita ja pippureita. Päälle nouseva vaahto kuoritaan tietty pois.

Kun ovat kypsiä, riivitään lihat luista ja siivilöidään liemi. Pilkotaan liemeen selleri [tai palsternaakka, en ole ihan varma kumpi meni] ja porgganoita ja taas keitellään. Lisätään loraus riistafondia ja ne riivityt, paloitellut lihat. Puolen tuntia ennen vieraita perunat mukaan ja lihaliemikuutio ja vettä, jos liemet ei riitä ja nehän ei riitä. Paljon persiljaa.

Ja oluen kanssa poistiekseen.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (0)