Eilen illan kuiheessa kesken pesukoneiden, telkkarin, tietokoneen, pakastimen ja jääkaapin turvallisen taustaääntelyn valot sammuivat ja syvä hiljaisuus laskeutui asuntooni. Pimeys kietoi kotikorttelin kummalliseen syrjäytyneeseen tilaan. Olo oli samalla kertaa sekä loukkaantunut että hädissään; kuinkahan kauan pakastin kestää, miten kävi tiedostoille, syntyykö yhteys uudelleen, missä taskulamppu, missä kynttilät. Paniikki. Sähköt palasivat myöhemmin, valot syttyivät, koneet aloittivat huminansa, pesukone jatkoi siitä, mihin jäi. Vain kaapeliyhteys ei toipunut. Luin ohjeita ja kääntelin kojetta, otin virtaa pois moneen kertaan ja taas luin ohjetta: paina reset-nappulaa samaan aikaan, kun kytket virran. Miten humankauta voin painaa toisella kädellä kynän kärjellä nappulaa ja samaan aikaan työntää töpselia seinään metrin päässä. En mitenkään. Talo oli oudon hiljainen, kuin se ei hengittäisi lainkaan. Tietokoneen tuuletin ei täyttänyt hurinallaan tilaa. Kuulin pitkästä aikaa oman hengitykseni. Tuntui kuin maailman kohdevalo olisi kääntynyt pois minun näyttämöltäni. Modeemin ledi vilkutti vielä aamulla ilkkuen saamatonta yhteyttä. Benropetti (TM).

Aina Iloinen on pistänyt myös lusikkansa sänkyyn ja tunnustaa että resurssin lisäksi Missekin on peitoissa. Minä olen viimeinen ihminen sanomaan siitä mitään, itsekin vuositolkulla villasukalle tuoksuvan mäyräkoiran kanssa nukkunut. Tuosta ei hyvät seuraa, sanoo asioista perillä oleva taho. Nyt kun ensimmäinen askel on otettu, on vain ajan kysymys, kun muukin asentopaljastelu revähtää sängystä näytöille. Minäpä aloitan: rehnotan etukenossa reunalla varoen koko ajan, ettei se karkaa altani. Istumasentoni työtuolissa saa työsuojelutarkastajan miettimään alan vaihtoa.

Aamubussissa kolme keski-ikäistä naista popliinitakeissa, 60-luvun silmälaseissa, tukka uloskasvaneen permanentin haperruttamana keskusteli ompelemisesta, piilosaumoista ja poppanan kutomisesta. Nuoriso katseli ylimielisesti naureskellen tätejä, pissikset tirskuivat kimeillä äänillään, loppahousut puhuivat naisten sukupuolielimistä mutta tädit eivät olleet moinaankaan. Poppanapulma ei auennut, joten yksi tädeistä kaivoi käsilaukkuaan hetken, veti sieltä uudenkarhean taskukokoisen tietokoneen, näppäili hetken ja kertoi ongelman ratkaisun muille. Iloisena totesi rakastavansa intternettiä. Nuoriso oli hiljaa.

Enkä sitten eilen huomannut tarkistaa sähkökatkon jälkeen kelloja. Heräsin kellon ollessa 00:00. Tarkistin toisesta, se näytti --:--.

Kirjoitti: mea 08:47 | Jälkipuheet (2)

Eilen julkistettiin Valittujen Palojen TNS Gallupilla teettämä tutkimus Avioliittojen toiveet ja todellisuus. Minua ei hämmästytä, että ihannepuoliso on uskollinen, rehellinen, luotettava, hellä, puolisoa ja itseään arvostava, perheensä parissa viihtyvä ja itsestään ja perheestään huolta pitävä. Tällaisiahan ovat toiveet aina olleet, eikäpä perusarvot olisi perusarvoja, jos ne eivät olisi ... ööö... perusarvoja. Sen sijaan se saattaisi jo ihmetyttää, että toiveiden ja todellisuuden koetaan kohtaavan omassa liitossa ja suomalaisia ei ahdista parisuhteissa. He ovat ällistyttävän tyytyväisiä ja arvioivat liittonsa olevan hyvässä jamassa. Suomalaiset pariskunnat kertoivat elävänsä tasa-arvoisina tulevaisuuteen ja toisiinsa luottaen.

Miten minä en ole kovin montaa tuollaista suomalaista tavannut. Skeptikompi kysyisi vielä, että miksi niin monet sitten jättävät sen avioliiton pilvilinnan, jossa kaikkinainen onni ja auvo päivittäin hyväilee parisuhdetta. Vaikuttaisikohan gallupin tuloksiin perinteinen, juuri keksimäni omenakoppateoriia: jos korillisesta omenia napsitaan pois kaikki vialliset, madon syömät ja mädät, niin eikö kori olekin silloin puolillaan täydellisen hyviä omenoita? Jos jäljelle jääneiltä omenoilta kysytään, että miltä näyttää, vastaisivat ne varmasti, että täydelliseltä näyttää.

Avioliittogallup käy myös vaalikoneesta: kyselyn mukaan yli puolet keskustan kannattajista kertoi seksielämänsä sujuvan loistavasti. Myös kokoomuksella oltiin 40-prosenttisesti tyytyväisiä, mutta huonosti menee vihreillä, vain vajaa kolmannes kehui sänkykamarissa tyytyväisyyden vallitsevan. Demareissa vain 34 ja vasemmistoliitossa 38 prosenttia väestä oli tyytyväisiä seksielämäänsä. Kun vielä otetaan huomioon, että keskustalaisista 90 prosenttia piti aviollista uskollisuutta kunniassa ja ahkerimmin vieraissa päiväkahviloissa ovat käyneet kokoomuslaiset, on puolueen valinta aika selkeä: keskustasta löytyy uskollinen ja tyytyväinen edustaja. Muukin oppositio olisi toki halunnut harjoittaa uskottomuutta, mutta tilaisuuksia ei ollut ilmeisesti tarjoutunut. Sitä hiukan ihmettelen, että miten vihreiden mielestä ruoho on vielä vihreämpää aidan takana, eikö siellä uskota omiin arvoihin. Maalla välimatkat ovat pitkiä ja naapurin silmä tarkka, joten vierasvonkaus on vaikeampaa. Sen sijaan kykypuolue on kykypuolue.

Näihin aikoihin alkaa olla ne ajat, jolloin kesäloma on enää kaunis muisto, ruoho työmatkan varrella ei enää ole houkuttelevan vihreä ja tuntuu, että ajatus jumittaa punaisissa liikennevaloissa. Mieli halaa lomalle. Jokos ne perunannostolomat on pidetty. Tai karvalakinhakulomat. Jonnekin tekisi mieli, merten taa. Tai pienemmänkin veden. Mieli haikaa. Vaihtelu on kuitenkin aina vaihtelua.

Kirjoitti: mea 08:20 | Jälkipuheet (6)

Tänään ykköseltä tulee Prismassa ongelmanukkujista ensimmäinen osa, joka käsittelee unissakulkijoita ja -puhujia. Toinen osa myöhemmin käsittelee painajaisia. Minulle nuo kaikki ovat morjestuttuja. Ja lisäksi nukun olemattomia öitä, neljä tuntia katkonaista yötä on jo hyvä saavutus. Onneksi ilmiöt eivät kulje käsikkäin; sitä joko katselee painajaisia ja nukkuu pidempään, juttelee ja nukkuu pidempään tai nukkuu tuskin ollenkaan, mutta pysyy hiljaa paikallaan. Painajaiset eivät ole pahinta; jos saisin valita edes joskus pitkät kunnot unet, niin kyllä siitä parit painajaiset maksaisin. Miksi muuten unien pitää olla niin kryptisen symbolisia, yksinkertaisempaa olisi vain katsella silmäluomien sisäpuolia ja mieluusti kahdeksan tuntia putkeen. Pahinta kuitenkin on se, kun joskus harvoin saa sänkyynsä jonkun, niin tämä sanoo, että kuorsasin unissani. Minä, joka en koskaan nuku. Eikä hienot naiset kuorsaa. Noloa.

Mikähän laki muuten arpoo parit sängyn eri puoliskoille. Jostain olen ollut lukevinani kyselytutkimusten tuloksia, että suurin osa nukkuu niin, että mies on naisen vasemman käden puolella ja siis nainen miehen oikean käden puolella. Vai määräytyykö järjestys siitä, kumman luona ensimmäinen yö vietetään ja talon valtias menee automaattisesti omalle paikalleen ja vieraalle arpautuu jäännöspaikka ja se asetelma sitten tuntuu jatkossakin luontevimmalta. Hyvässä seurassa nukkuminen on joka tapauksessa kuin toistensa akkujen lataamista. Se vaatii tietenkin opettelua ja muutaman tosiasian tunnustamista: niin romanttista kuin yksi yhteinen peitto onkin, on viisaampaa ostaa kaksi. Voi sitten ihan rauhassa varastaa vain oman peittonsa.

Tänä aamuna se sitten tapahtui. Sen tuloa olen jo osannut odottaa. Näihin aikoihin sillä on ollut tapana tulla. Se hetki, kun huomaa, ettei ole mitään päällepantavaa. Kesävaatteet ovat förbi ja muut tuntuvat vanhoilta, sikäli kun niitä nyt yleensä on. Miten ihmeessä sitä vaatetti itsensä ennen kesää.

Kirjoitti: mea 09:02 | Jälkipuheet (15)

Eilen alkanut Unelmakämppä hymyilytti, ei niinkään siksi, että se olisi ollut erityisen hauska, viihdyttävä tai nokkela niillä alueilla, joilla sen ilmeisesti oli tarkoitus olla, vaan siksi, että löytyy pareja, jotka eivät hesalaisina tiedä, missä on Kirkkonummi, eivät koskaan ole mitään rakentaneet, miettivät ottaako pleikkari mukaan ja ovat silti vapaa-ehtoisina ilmoittautuneet remontoimaan romukasoista unelma-asuntoja kymmenessä viikossa omien töidensä ohella iltapuhteina. Ja että ihan varmasti löytyy niitäkin ihmisiä, jotka ostavat nämä asunnot, joiden remontoinnin ovat tehneet täysin ammattitaidottomat uusavuttomat kauhealla kiireellä. Jos ovat.

Eilinen aloitusjakso ei luvannut valmistuvaa remonttia sille parille, joka ensimmäisenä remontti-iltana sai aikaiseksi vain lämmitetyn lihapiirakan ja laastarin sormeen, mutta kaksikon toisistaan huolehtiva ja hätäilemätön asenne lupasi hyvää parisuhteelle. Sen sijaan sen parin, jonka vaimon selkä jo tunnin jälkeen puhisi, että "älä ala taas sitä pomotusta", remontti saattaa valmistua, mutta suhde voi olla hilseillä. Tapansa kullakin tehdä elämästään hankalaa. Koskaan ei voi tietää, mikä sana tai liike kaataa minkäkin rakennelman. Arvailla toki saattaa.

Muistatteko, miltä tuntui odottaa postia tai soittoa ihmiseltä, joka käveli sydämenne yli? Muistatteko, miltä tuntui tarkistaa sähköpostiaan muutaman minuutin välein ja tarkistaa, onko puhelin toiminnassa? Miltä tuntui odottaa toisen näkemistä? Ja miten hyvältä tuntui sitten saada se posti tai soitto tai nähdä Hänet, ja miten muu maailma haalistui vesileimaksi. Oli vain sinä ja Hän.

Tottakai sen muistaa. Niin kauan kuin se sama tunne on tuttu silloinkin, kun suhde on jo tutumpi, niin kauan on hyvä. Mikään ei ole helpompaa kuin antaa asioiden olla ja mennä omalla painollaan. Siitä ei ole pitkä matka oloon, jossa sitä tiettyä katsetta ei kaipaa, sitä tiettyä kättä ei halua käteensä, sitä tiettyä ihoa ei halua koskettaa. Usein silloin ei ole enää paljon tehtävissä. Muuta kuin hoitaa ero kaikkia kunnioittaen, mahdollisimman pienin vaurioin.

On suhteita, joiden on syytä antaakin haipua, silloin väärät ihmiset ovat menneet yhteen ja sitä ei ole syytä pitkittää enempää kuin sen ajan, minkä asian sisäistäminen vie. Ja on suhteita, jotka kannattaa ehdottomasti hoitaa, sillä ne ovat niitä suhteita, jotka on tarkoitettu hoidettaviksi, pieniksi ihmeiksi, sielunkumppaneiden lottovoitoiksi. Niitä on helppokin hoitaa, kun vaan muistaa kunnioittaa itseä ja Häntä. Tai Häntä ja itseä. Ja antaa tilaa hengittää. Niillä suhteilla, joita ei ole tarkoitettu hoidettavaksi, on tehtävänsä niilläkin; ne on aseteltu opinpoluksi ja niistä kannattaa se oppi ottaa. Ihminen, joka ei opi historiastaan, on tuomittu epäonnistumaan.

Ehkä olisi nyt aika lopettaa tämä kirjoitus, ennen kuin alan kuulostaa siltä, että aforismini ovat samasta lähteestä pilkityt kuin Keskisen onnenkaupan miljoonaviisaudet. Elämä on tietenkin muuta kuin unennäköä, latteita viisauksia ja nokkelia rinnastuksia. Elämä on pieniä asioita. Kuten vaikka sängyn jakamisen taito; erilliset patjat ja peitot eivät välttämätä tarkoita sitä, etteikö toisen peiton alle voisi kylmiä koipiaan sujauttaa, jos sen tekee toisen hengitystä kuunnellen. Se, kummalla puolella sänkyä nukkuu, ei ole tärkeää, mutta se on, että puoli tuntuu kotoisalta.

Suhteen perhosefekti voi olla tänään tehty olemattoman pieni virheliike, väärä sana tai ilmavirtauksen muutos, joka saattaa olennaisesti vaikuttaa tulevaan säätilan kehitykseen. Hallitun kaaoksen hallitseminen on taitolaji, elämän mittainen koulu, josta ei päästätodistuksia jaeta.

Olen puhunut.

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (7)

Eilen piti ihan vaan tunnin verran lepuuttaa silmiä sängyssä ennen Itäpuun länkkäriä, mutta tunnin pyöriskelyn jälkeen vihdoin myönsin toiveen virhearvioinniksi ja napsautin telkkarin päälle katsoakseni elokuvan, helppoa se kun nyt on katselukoneen uuden makkarisijoituksen vuoksi. Mitään en elokuvasta muista. Heräsin lopputeksteihin. Laitoin telkkarin kiinni huomatakseni vain, että ei nukuta enää.

Aamulla olin pari tuntia jo pyöriskellyt sängyssä yrittäen ottaa uudelleen unen helmasta kiinni, kunnes totesin, ettei tässä nyt enää uni tule. Napsautin Formulat päälle ja nukahdin ennen kuin Kimi ehti ensimmäistä kertaa varikolle. Heräsin todetakseni, että Kimi oli maalissa. Mitä ihmeen pössyhöyryjä ne lähettää sieltä telkusta.

Tee sinäkin oma Picasso-kuva.

Kirjoitti: mea 16:53 | Jälkipuheet (0)

Nyt kirjoittaa otsikolla "Vääristelevä valkokangas" aiheesta, joka minuakin on aina askarruttanut: että miksi elokuvissa esitetään joitain asioita niinkuin esitetään. Tietenkin osa on selitettävissä sillä, että on asioita, joita ei oikein voi mitenkään muuten esittää kuin esittämällä vakiintunut klisee, mutta mistä se on sitten synnytetty. Luulisi, että alleviivauksiin ei enää nykyisin olisi niin tarvetta kuin ennen muinoin, mutta aina niitä kummallisuuksia vaan on. Niinkuin se silmälasien kanssa veuhtominen; niitä otetaan pois silloin, kun luetaan ja päinvastoin. Naiset nukkuu täysissä meikeissä. Autoa ajettaessa suoralla tiellä rattia väännetään aina ankarasti. Sähköpostit tulevat ruudulle kissankokoisin kirjaimin. Kukaan ei käy koskaan vessassa eikä kukaan ihmettele, miksi vanhemmat ja lapset ovat melkein saman ikäisiä eivätkä muistuta toisiaan. Sotakuvissa kuolee aina se, jolla on vaimon ja lapsen kuva taskussa. Ratkaisu löytyy aina viimeisellä sekunnilla, jos ydinsota on uhkaamassa. Onhan näitä.

Kirjoitti: mea 13:37 | Jälkipuheet (2)

Kävin eilen Elisaa morottamassa, kun kyllästyin maksamaan kaapelimodeemin korkeahkoa vuokraa. Ystävällinen asiakaspalveluhenkilö järjesti minulle paitsi uudempaa tekniikkaa edustavan modeemin, myi sen vain kuukauden vuokralla, antoi nipun piuhoja ylimääriksi ja pyysi tuomaan vanhan sitten joskus pois. Megainen nopeus ja oma modeemi maksavat nyt saman kuin entinen puolinopeus ja vuokralaite. Aluksi kone yskähteli, mutta käyntiin hörähdettyään lähti kuin palmun alta ja valtatiellä nopeusmittari näytti 999.60 kiloa sekunnissa. Kyllä nyt kelpaa suihkia netissä.

Kun olin päästänyt sisäisen asentajani ilmoille, päätin samoin tein vähän järjestellä huushollia. Telkkarini oli alunperin työhuoneessa, tai mikä se nyt on, jossa on nörttikone ja kuntopyörä. Olkkarissa taas oli kukkapöydän ammattia harjoittamassa vanha Singerin ompelukonepöytä ja ajattelin siirtää ne molemmat makkariin. Raahasin satakiloisen Singerin suunniteltuun paikkaan, mutta en sitten kuitenkaan tullut mitanneeksi makkarin nurkkakolon ja pöydän yhteensopivuutta, eivät tietenkään sopineet, ja eikun pöytä takaisin. Siirsin sitten pienemmän lipaston siihen nurkkaan. Hyvä muuten, mutta nurkassa ollut perintökorituoli oli liikaa ja sen änkesin partsille [oli siinä ja siinä mahtumisen kanssa]. Lisäksi pöydän entiselle paikalle jäi orpo kolo, siihen piti siirtää toisaalta toinen pöytä. Korituolilla majailleet kymmenet tyynyt ja päiväpeitto [jonka olemassaololle ei ole mitään selitystä, sillä se ei ole koskaan sängyllä] olivat nyt ilman sijaa, mutta se ongelma jäi odottamaan ratkaisua. Telkkarin siirtoon: helppoa, pieni kun on, ajattelin. Väärin, sillä eihän minulla tietenkään ollut kaapelipiuhaa ja se vanha piuha meni seinän läpi ja motikan kanssa ei mahtunut seinän reiästä makkarin puolelle. Saksilla sitten piuha poikki, toisesta päästä ruuvarilla piuhan namiska irti, leikatusta kaapelin päästä vähän kuorta pois ja namiska siihen kolmella ruuvilla. Ja jännitys tiivistyi.... SE TOIMI.

Aamu-TV:ssä kaksi muotoilun ammattilaista arvioi toimittajan kanssa Nokian uusia puhelinmalleja ja toimittajan naureskellessa, että nättejähän nämä, mutta kukaan kollegoista ei osannut tätä 7280-mallia käyttää, sanoi muotoiluammattilainen, että ihme se olisikin, kun nämä ovat vain kuorimalleja.

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (2)

Kiintoisaa tietoa ja karttoja silmän kääntyilystä webbi-sivulla tarjoaa Eyetrack III : ylhäällä vasemmalla on kuumimmat kohdat ja alhaalle oikealle, varsinkaan rullauksen alle, ei juurikaan huomiota heru. Lämpökartoista näkee silmänkääntelyreitit. Ja kuinka ollakaan, menopaussi on kuin suoraan oppikirjasta: uusin päivämäärä, merkintä ja kuvitus ovat juuri sillä kohdalla, jonne katse heittyy ensimmäisenä, jonka jälkeen se käy toteamassa, että ei ole mea vieläkään heittänyt liiviään pois, siirtyy lukemaan päivän epistolan, joka ei liialla pituudella ole tärvätty ja poukkaisee katsomassa, onko kommentteja ja palaa toteamaan, että kyllä se menopaussi vaan jaksaa.

Minulla on rasittava taipumus kääntää silmäni telkkarin ääressä nurin unten maille ja kun siitä sitten varovasti hilaan itseni vaaka-asentoon sänkyyn silmät ihan vain pikkuisen raollaan, sen verran, etten mattoon kompastu ja juuri niin vähän, etten herää, muka, kaikkoaa uni ja ajatus alkaa juosta välittömästi vaakauduttuani. Mitä sinnikkäämmin yritän palata tajuttomuuteen, sitä enemmän aktivoidun ja sitä varmemmin valvon aamun kajoon nukahtaakseni puoli tuntia ennen ylösnousemuksen aikaa. Siksi ajattelin ostaa telkkarin makkariin, että olisin valmiiksi vaaka-asennossa nukahtaessani, eikä ollenkaan harmittaisi sammahtaa joskus sänkyynsäkin. Ovat vaan ruojat älyttömän kokoisia ja pienet sievät maksavat enemmän kuin koko sisustukseni. Mikä ei sisustukseksi ole paljon, telkuksi kyllä.

Ensivaikutelma ja yleensäkin silmin tehdyt havainnot ovat yllättävän painokkaita ja pitkävihaisia. Ihminen saa aika kauan vakuuttaa toista, jos haluaa päivittää vaikutelmaa, jonka onnistui tai epäonnistui välittämään tapaamisen ensisekunnin aikana. Itse kunkin olisi syytä pysähtyä miettimään joskus, että mitä tuli sisään, kun minä tulin.

Minut tuntevat jo tiesivät odottaa, että aasinsillaltani kääntyy katse vääjäämättä Silmänkääntövankilaan, joka on kohtuuttoman huonosti tunnettu julkean kauniskirjoitteinen blogi, jota ei kannata silmäillä. Sitä kannattaa lukea.

Kirjoitti: mea 08:10 | Jälkipuheet (16)

Hyvästä palvelusta kerrotaan kolmelle ihmiselle ja huonosta palvelusta kerrotaan kymmenelle. Tiesittekö sitä? Entä tiesittekö, että vähiten valittaa saamastaan kohtelusta parisuhteessa elävä kouluttamaton tai korkeasti koulutettu nainen. Siispä minä ryhdyn valittamaan.

Miksi jokaisesta koulutuksesta löytyy kaksi ihmistä, jotka tekevät ketään kiinnostamattoman kysymyksen silloin, kun luentoaika on loppunut 10 minuuttia sitten. Mikseivät ne puhuneet sen kahden tunnin aikana, jolloin herra guru maanitteli kysymään edes jotain. Piirtoheitin muuten lähettää unetussäteitä. Eikä ole ollenkaan hyvä idea tehdä vihreälle pohjalle punaisella tekstiä. Missä se on se rajapinta?

Tämä ei liity mihinkään, mutta olen edelleen sitä mieltä, että aikuisten oikeesti on maailman ärsyttävin ilmaisu.

Kirjoitti: mea 18:49 | Jälkipuheet (4)

Eikö olekin niin, että kun kaksi ihmistä haluaa ryhtyä pyörittämään samaa tahkoa, on kyseessä yritys? Ja koska näin on, on mietittävä strategia eli on hahmoteltava se tapa, jolla saavutetaan asetetut päämäärät ja mietittävä ydintoiminta. Kun visio ja toiminta-ajatus sekä arvot ja menestystekijät on määritetty, onkin helppo muodostaa palveluidea ja siitä se strategia sitten alkaakin jo hahmottua. Palveluidea on se, mikä syntyy, kun mietitään, mitä palveluita yhteisesti tahkoamalla tuotetaan, kenelle ja miten. Noin, ja nyt kahden ihmisen tahkoamisyritys alkaakin jo olla mallinnusta vailla, kun vielä pohditaan, ketkä ovat tämän yrityksen asiakkaat ja henkilöstö, mitkä ovat prosessit ja miten yritys uudistuu ja miten talous kestää strategian.

Parisuhdeyrityksessäkin on syytä muistaa ottaa huomioon sekä asiakkaiden että henkilöstön tyytyväisyys eli molempien yrityksessä vaikuttavien henkilöiden [mahdollisesti myös lapsien], koskapa toisen ollessa toinen on toinen toinen, kuin myös yhteistoiminnan sujuvuus ja erityisesti palvelun laatu. Henkiköstön kannalta on tärkeätä muistaa osaamisen arviointi, viihtyvyys, yksikön maine ja palkitseminen. Prosesseja miettiessä löytyy tärkeitä näkökulmia toiminnan laadun, tulosten ja volyymin suunnalta. Uudistumista ei sovi tietenkään ja erityisestikään unohtaa: on harjoitettava kehitystoimintaa ja uusia innovaatioita tulisi miettiä. Jotta talous ei tekisi alleen, on katsottava tuotteistus, hinnoittelu ja kokonaistaloudellisuus kohdalleen, ehkä katsaus sisäisen laskutuksen suuntaan avartaa yrityksen pyörityksen hintatietoisuutta. Ja muistettava, että kaikkea ei tarvitse tehdä [auton voi huollattaa ja ikkunat pesetyttää]. Kilpailutusta ja ulkoistamista voisi miettiä [sunnuntaipäivällinen ulkona ravintolassa vai kulman grillillä]. Kun Yhteistahko Oy:n strategia nyt on määritelty, on budjetoitava sen mukaan, sitoutettava henkilökunta ja strategia on jalkautettava, eihän se muuten toimi.

Nyt ei tietenkään pidä tuudittautua harhaan, että tahkoaminen tällä strategialla jatkuu maailman tappiin herkkänä ja hehkeänä, ei niin helppoa. Strategia on tarkistettava parin vuoden välein, jotkut hektikot jopa kvartaaleittain. Arvot ja eettiset periaatteet eivät aikojen saatossa juurikaan muutu, mutta on syytä olla tarkkana, että valittuja arvoja myös noudatetaan ja ne sisäistetään. Ihmisen kunnioittaminen ja arvostaminen ovat hyvä lähtökohta ja visioina ei ole pahasta, jos asiakkaat ja henkilökunta pysyvät tyytyväisinä, palvelut kattavat tarpeet, yhteisö uusiutuu, on haastellinen ja työntekijöitään arvostava. Ja tuotehan yrityksessä on tyytyväinen asiakas, siihen Yhteistahko Oy:n strategia tähdännee.

Vaikka nyt yrityksen strategia alkaakin olla hahmollaan, on syytä miettiä, mitä se tarkoittaa yrityksen eri yksiköissä käytännössä. Ruokahuolto- ja hygieniayksiköissä toimivat palvelukokonaisuudet ovat verraton voimavara, ja ulkoistamistakin voi harkita. Makuuhuoneyksikössä sen sijaan en menisi suosittelemaan ulkoistamista, uusiutuminen ja yhteistoiminta sen sijaan ovat siellä avainasemassa. Viihde- ja vapaa-aikayksikössä nojataan edellä mainittujen yksiköiden peruspalveluiden sujuvuuden toimivuuteen, jolloin VV-yksikkö voi keskittyä siihen, että henkilökunta ja asiakas pysyvät tyytyväisinä.

Ei ihme, että parisuhdekiemurat ovat kryptisia. Onnistuessaan Yhteistahko Oy elää tasapainoista ja tuottavaa elämää kantavassa tunnetilassa. Ja tämä on vasta lyhyt johdatus peruskurssiin.

Kirjoitti: mea 07:05 | Jälkipuheet (0)

Jussi kehaisee Dijon-sinapin hyväätekevää silausta tomaattijuustoleivällä. Jo vain. Tomaatin päälle vielä mustapippuria, alle salamia ja sen alle runsaasti persiljaa: siinä vasta on leipä ja leipänä tietty ruisversio. Persilja pitää ehdottomasti olla salamin alla, tietenkin. Jos tykkää kurkusta, sen päälle ravistellaan sitruunapippuria. Ja tomaateista kirsikkasellaiset. Sinapin sijasta voisi silpaista leivälle myös tahnaa, jonka tekaisee hienontamalla vihreitä oliiveja öljyn kanssa ja siihen hiukan valkosipulia. Ei huonoa. Mutta voi niitä terveysleipiä, joita jotkut harrastavat, salaatteja ja soseita leivällä, höh. Toista oli ennen: ruisleivän päälle pelkkää suolaa. Ja kevennykseksi perään pullasiivu, jonka päälle reilu kerros suolaista voita ja päälle sokeria paksulti, eksootisempaan versioon vielä kanelia, mutta se täytyi käyttää uunissa. Suolaleipä ja sokeripulla ovat perinneruokia itäisemmältä Suomelta isoisien ajoilta. Muistan maistaneeni myös voissa pannulla paistettua ruisleipää, ja päälle pannuun kuumenemaan kaadetttiin maitoa. Syötiin pois. Se oli hyvää.

Tuliketun uusi versio vaikuttaa mukavasti nopeammalta, liekö se mahdollista. Mikä mukavinta, siinä saa helposti isonnettua tekstiä control-plussallla, mikä erityisesti ilahduttaa Movablen kärpäsen kokoista tekstiä työstäessä Edit Entry -laatikossa. Ja control-miinuksella toisin päin. Molempiin suuntiin vaikka mihin asti. Ja jo vain muuten on mukava etsi-toiminto: control äffä avaa näytön alalaitaan hakuikkunan. Muutenkin mukava selain on tämä, mutta äärettömän rumia ulkonäköteemoja, entinen oletusnahka miellytti minun silmääni enemmän.

Viikonlopun jossain sivusilmällä vilkuillussa rainassa päiviteltiin, että joku on päässyt murtautumaan Netscapeen, sehän ei ole helppoa. Ja sähköpostit tulivat ruudulle rotankokoisina kirjaimina, mutta eivät sentään pitäneet ääntä, niinkuin joskus.

Kirjoitti: mea 07:11 | Jälkipuheet (5)

Neljänkymmenen vuoden takainen Anna-lehti osui käteeni viikonloppuna ja jotenkin sen viattomuus, selkeät maailman mallit, ruokaohjeiden koruton yksinkertaisuus ja muoti häkellyttivät. Eikö olisikin vain helpompi tehdä ruokaa, kun ainoat mausteet olisivat sipuli ja sinappi? Eikö olisikin mukavaa, kun mainosten kaiken lupaaviin maailmoja syleileviin tarinoihin voisi tuudittautua yskimättä uskovansa?

Lehdessä pönäkkä yritysjohtaja tammisen pöytänsä takaa kertoo, ettei hän usko sinuttelun yleistyvän työpaikoilla. Että hän ei sinuttele sihteeriään, joka on 13 vuotta tehnyt tiivistä yhteistyötä hänen kanssaan. Eihän nyt sihteeriä. Jotain rotia. Eikö olisikin yksinkertaisempaa, kun sinuttelu olisi tosiaan tuntematon käsite nykytyöpaikoilla? Olisi se vain selkeää, kun ylempiään ja vanhempia osaisi luontevasti Teititellä. Ettei tarvitsisi keksiä kummallisia kiertoilmaisuja ja olla ilmoittamatta kantaansa, pitääkö toista korkea-arvoisempana tai vanhempana tai arvokkaampana, kun ei oikein luontevasti osaa sinutella mutta Teitittely kuulostaisi mahdollisesti liian kantaaottavalta tai antaisi ymmärtää, että pidän tuota toista aika vanhana. Viattomampaa ja vaaleanpunaisempaa oli aika ennen.

Pitäisiköhän olla hälyttynyt siitä, että Raimo Summasta haikaillaan yrityselämän ja johdon konsultiksi. Miten minä olenkin ollut siinä luulossa, että ne ajat on jo eletty ja huonoiksi koettu, jolloin uskottiin, että haukkumalla ja huutamalla johdetaan ihmisiä.

Kirjoitti: mea 11:21 | Jälkipuheet (2)

Ulkona sataa, eilenkin satoi kaupungin syksyksi ja kadut kiiltäviksi. Se tuntui hyvältä, se antoi minulle syyn rakentaa itselleni taikalaatikon. Kuplan, jossa soi vieno musikki, jossa kynttilät tekevät väikkyviä taikapiirejä ja jossa vallitsee rauha, rakkaus ja seestemieli.

Taikalaatikossa voi käydä sateenkaaren juurella, katsella ilotulitustaivasta ja käpertyä hengittämään onnea.

Kirjoitti: mea 10:03 | Jälkipuheet (0)

Minun lähiössäni asuu 20 000 tarinaa. Oletan niiden olevan ihan tavallisia tarinoita tavallisista ihmisistä tavallisehkoine iloineen ja murheineen. Koska ne ovat luultavasti juuri sellaisia, tekisin tarinan lähiöstäni vain lievästi totuuteen nojaten ja vaikuttimeni olisivat lähtöisin luultavasti mustavalkoisista elokuvista ja mollivoittoisista sävelistä ja pitkistä hiljaisista katseista. Minä kirjoittaisin, jos kirjoittaisin, epäreilun kuvan lähiöstä vain siksi, että pidän seepian värisistä kuvista, joissa on pitkät hiljaiset varjot.

Minun lähiössäni asuu miehiä, jotka eivät sano naisilleen, että olen piha ilman sadettajaa. Korkeintaan he hyräilevät karheilla äänillään hiljaa mielessään, että myrskyn jälkeen on poutasää. Mutta sitäkin tekevät vain hempeimmät. Ehkä vain se yksi runoilijan näköinen.

Minun lähiössäni asuu naisia, jotka eivät mieti, lähtisivätkö Stockmannille. Heitä, jotka eivät mieti, katsoisivatko elokuvan Tahraton mieli. Se yksi käheä-ääninen saattaa heittää tikkaa myrsky-miehen kanssa ja puhua hiljaisella äänellä lähiöpubin tummaksi etsautuneessa lokerossa puolipaneliin nojaten.

Minun lähiössäni on paljon lapsia, joista jotkut eivät puhu lasten äänillä eivätkä aja kirkkaaksi maalatuilla polkupyörillä. Minun lähiössäni jotkut lapset ovat vanhoja jo lapsina.

Minun lähiöstäni ei matkusteta golfaamaan Albufeiraan, kaupunkilomille Eurooppaan eikä viikonlopuksi Lontooseen. Minun lähiöstäni lähdetään päivämatkalle Tallinnaan hakemaan halpaa viinaa.

Tarinallani ei olisi mitään totuuspohjaa, sillä bussit ovat täynnä töihin matkaavia virkanaisia, energisiä lapsia sekä tulevien insinöörien ja tutkijoiden näköisiä opiskelijoita. Leveät kadut peittyvät hyväkuntoisen näköisistä, kalliista autoista, liiketilat on vuokrattu ja yleisilme on virkeä ja aktiivinen. Teknologiakeskus, teollisuusalue ja yliopisto kertovat toisenlaista tarinaa kuin se, minkä minä kirjoittaisin, jos osaisin. Niistä syntyisi dokumenttejä, tositeeveetä, uutisia ja keskusteluohjelmia mutta minä pidän Kaurismäestä ja minun tarinassani olisi totta vain siteeksi.

Ja kaikki tämä vain siksi, että yritin keksiä tarinan ottamaani valokuvaan Tallinnasta.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (2)

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa ongelmia hiiriystäväni kanssa. Se alkoi jokin aika sitten töpötellä ja kökkiä ja ryhtyi joskus näpöttämään nurkassa liikkumattomana. Hän on mallia hännätön Logitech, joten olen sille syöttänyt useat patterit, raaputtanut pallon reunoilta töhnät sekä pessyt pallon. Olen kääntänyt ja putsannut hiirimattoa moneen kertaan. Vaan ei, vain hetkellisesti ruojake suostui heräämään nurkastaan. Toissa päivänä se ryytyi lähes tyystin, joten rassasin sen sisukset taas kertaalleen mutta vain vaivoin pienesti liikahteli, senkin holtittomasti, minne itse mieli, eikä suostunut toimittamaan hiirimäistä rooliaan. Kokeilin kilkuttaa sitä vähän sinne ja tänne mutta ainoa, johon se ragoi, oli Firefoxin selainikkunan yläoikean kokonaiseksi tekevä [onko sillä joku nimi] neliö. Sitä klikkasin ja ikkuna suureni millin pari, juuri sen verran, että huomasi. Mutta istu ja pala; hiiri alkoi sen jälkeen pelittää.

Mutta eipä siinä vielä kaikki: kun eilen töistä tultua tapani mukaan koneet käyntiin surautin aikeissa ryhtyä nettiin, niin eikö sama hiiren kutale taas nökötä ruudun nurkassa. Ensimmäisenä tietenkin klikkasin ikkunaa isommaksi, mutta ei auttanut nyt se. Ja taas patteri-pallo-nöyhtä-matto-vääntö, ei vaikutusta. Tekniikan ihme kun olen, ajattelin sitten vaihtaa koko hiiren ja katsoin koneen selästä, mikä piuha pitää irrottaa, mutta kun en heti hoksannut, etsin pöydältä lähetin-osaa, jotta voisin seurata sen johtoa oikeaan reikään. Ei ollut lähetintä pöydällä. Seurasin sitten koneen takaa oikeaksi olettamaani piuhaa pöydälle päin ja löysin kyseisen osan kirjoituspöydän takaa. Nostin pöydälle. Nolotti.

Lopuksi katse bisnetti-maailmaan: pyysin tarjouksia piirtoheittimistä eräältä isolta konttoritarvikemyymälältä ja tunnin päästä sainkin sähköpostiin liitteinä esitteitä saattein: teille on sopimus hinnat minkä laista olet vailla esim Firma X tuli juuri matka mallia 5 kpl 3m2660 hinta 395,- joka oli viimeviikolla näyttely hinta ja allekirjoituksena ihan perisuomalainen nimi. Myynti henkilön ehkä kannattaisi satsata oikein kirjoitukseen ja kieli oppiin.

Kirjoitti: mea 08:35 | Jälkipuheet (4)

Kun pyöräilin tänään töistä kotiin, melkein jo kotinurkilla kallionleikkausta sivutessani ryhdyin juuri ihmettelemään, että mitä mättöä pyörätiellä oikein on, kun ylhäältä mätkähti useita kourallisia multa- ja savikokkareita. Onneksi nämä tanan riiviöt ja tuhannen heittiöt ovat olleet heittelemässä multakokkareita ihmisten niskaan silloin, kun olisi pitänyt olla tunnilla laskemassa aikaa, mikä esineeltä kuluu, kun sen heittää 10 metriä alapuolella liikkuvaan olioon. Siihen menee juuri sen verran, että olio ehtii alta pois.

Kiitos koululaitokselle tylsistä fysiikan tunneista. Niiden ansiosta keleen niljakkeet saivat pitää henkensä.

Kirjoitti: mea 19:47 | Jälkipuheet (4)

Kotona oleminen oli ihmeitä ja jännitystä täynnä. Töihin oli lähdettävä, ei niin hektistä elämää enempää kestänyt. Kaksi päivää henkeä pidätellen seurasin, sammuuko vessan valo lopullisesti ja jos, niin milloin. Kun hetkeksi herkesin siitä kiehtovasta näytelmästä, alkoi jostain kuulua kimeä piippaus: palohälytintä pahasti katsottuani huomasin, ettei se ollut tällä kertaa syyllinen, eikä herätyskellot, eikä rappukäytävän hälyttimetkään. Pakastin perhanahan se keittiössä huusi, että ovi on auki. Kuka lie senkin jättänyt.

Muutaman päivän mieltäni on askarruttanut outo haju kämpässäni, erityisesti aamulla ja illalla. Aluksi se oli tuoksu, ihan kuin joku paistaisi meillä pullaa tai kakkua ja lopuksi grillaisi makkaraa ja paahtaisi leipää karrelle. Eilen ajattelin, että kai tähän taloon sitten on muuttanut joku, joka harrastaa keittiöpuuhastelua. Syyllistä ei mainituissa puuhissa ainakaan meillä näkynyt. Kiersin asuntoa monta kertaa ja nuuskin nurkkia, vaan ei, ei löytynyt lähdettä. Tänä aamuna, kun olin töihin lähdössä, aloin jo huolestua, että voinko jättää asunnon omiin hoteisiinsa, jos tämä vaikka palaa, sillä haju oli jo aika sankka. Ja kuka nyt pullaa paistaisi aamuseitsemältä, tosin tuoksu oli jo enemmänkin viiteen kertaan poltetun paahtoleivän tummanpuhuva haju. Kunnes tajusin: minullahan on parvekkeella se parilagrilli, jonka Ihmenainen MacGyver minussa oli liittänyt töpseliin, johon kytkeytyy virta olohuoneen seinässä olevasta katkaisijasta, joka taas on keittiön lampun katkaisijan vieressä. Minusta oli jäyhä ajatus säädellä parilaa olohuoneen seinästä ja aluksi muistinkin, mikä katkaisija kytkee grillin päälle. Nyttemmin en sitten enää viritystäni huomioinut ja napsautin kaikki kytkimet päälle. Joka kerta, kun ryhdyin aamun lehteen tai ilta-askareisiin, alkoi grilli itsekseen paahtaa omia levyjään ja alun lempeät tuoksut muuttuivat tietenkin jo melko tulikivenkatkuisiksi puolenkin tunnin lehdenluvun jälkeen.

Ehkä minun kannattaisi jättää virittely niille, jotka siitä jotain ymmärtävät.

Kirjoitti: mea 08:35 | Jälkipuheet (4)

Hirveän vaikea on tyydyttää sairaan mielitekoja, kun ne vaihtelee kaiken aikaa. Kun koko ajan tekee jotain mieli, mutta ei kuitenkaan oikein tiedä, mitä. Sitä sitten penkoo jääkaappia löytääkseen sen, mitä ehkä haluaisi. Maistaa ja huomaa, ettei se ole tämä. Ja sitten seuraava. Eilen tuli vastustamaton mieliteko kanakeittoon, kun kollegat ystävällisesti kertoivat sen olevan juutalaisten penisilliiniä [kiitos kaikille parane pian -terveisistä]. Kanakeittoa ei ollut, mutta mikä tahansa keitto olisi kyllä maistunut. Suu napsui Kylmäsen Kermaisen savuporokeiton samettisen pehmeää makua kaivaten.

Lapsena sairaana suolakurkut ja lakritsi olivat himolistalla. Joskus vanhempana lihaliemi. Usein myös jäätelö. Eilen viimein löytyi lohtu feta-juustokuutioista. Koko purkillinen meni suoraan purkista napsien. Tänään teen kanakeittoa, ja vaikkei se varmasti oikean ohjeen mukainen olekaan, joku näistä kelvatkoon tai sitten teen kuten yleensä, sävellän itse.

Viikonloppuna ylitin lähesmelkein itseni tekemällä Burundin pataa [Burgundi on eri ruokaa]. Ylityksiä on ollut nyt kolme: ensimmäinen oli hirvipaisti ja kaksi muuta ovat tätä Burundia. Se on siitä erinomaista, että vaikka se on mielettömän hyvää, se onnistuu aina, kun vaan muistaa ostaa kaikki tarvittavat aineet kaupasta. Sen kanssa sopii luomupunkku Chateau Pech-Latt Rouge 2002. Ja sitten vaan pilkkomaan ja hautumaan, mausteita ei tarvitse, makumaailman ovi avautuu ihan aineista itsestään. Laakerinlehtien tehtävää en ole muuten koskaan ymmärtänyt, että mitä ne kuivat lehdet voi muka maustaa. Mutta laitan kuitenkin. Ja koko viritelmä basmati-riisin ja luomupunaviinin kera nautitaan. Ah onnea.

Pataa jäi seuraavaksi päiväksikin, mutta punkkua ei. Erinomaisesti meni oluenkin kanssa.

Kas näin se käy. Porkkanoita ja tuoreita herkkusieniä haetaan vihannesosastolta. Jaa niin, ja valkosipulit sieltä myös. Lihatiskiltä naudan paistia joko valmiina suikaleina tai palana puolisen kiloa [hämmästyttävää, että suikaleet ovat kalliimpia kilohinnaltaan]. Sitten muistetaan pari tomaattipyrettä, vahvaa lihalientä ja hillosipuleita. Niin, ja taas meinasi unohtua laakerit. [Kaupan hyllylogiikassa voisi muuten kysyä naisen mielipidettä.] Jokohan nyt tuli kaikki.

Sitten viereiseen viinikauppaan, josta punkkuhyllyn halvin pullo pataan lisättäväksi ja ruuan kanssa luomupunkkua [on taivaisen hyvää]. Ja pari uutta olutta maistiaisiksi.

Ai niin joo, ruokaosastolta unohtui ostaa savupekoni, eikun takaisin. Ja pieniä bratwursteja napsittavaksi sillä aikaa, kun ruokaa tehdään.

Ja kotiin kiireen vilkkaa: punkut auki heti. Ja sitten pilpotaan. Turisti tietäisi, miten tämä oikeasti tehdään, mutta kyllä tämä näinkin syntyi: pataan lihaliemet, vahvat. Sekaan porkkanoita tsiivuina melkein koko pussi. Pyreet lisätään ja valkosipulit pieniksi pilputtuina. Ja siinä samalla onkin taidokkaasti vasten syitä leikellyt lihasuikaleet valmiina pieninä erinä paistinpannun kautta pataan laitettavaksi jahka ensin on pekonit siinä ruskisteltu ja sitten muiden sörsseleiden sekaan. Niin joo, ja taas meinasi unohtua: herkkusienet tsiibaleiksi ja pannun kautta pataan. [Tässä välissä paistetaan bratwurstit välipalaksi ja nautitaan poies.] Pataan lisätään lientä, koska se ei kuitenkaan riittänyt. Saatat joutua suurentamaan pataakin, jos isompi löytyy. Niin tosiaan, nyt meinasi unohtua laakerinlehdet; laitanpa kolme. No menköön neljä. Ja hillosipulat. Purkki on pieni, joten eikun kaikki sekaan. Ja sitten se tärkein: lorotellaan puolehko tai pienehkö pullollinen punkkua pataan ja laitetaan kansi kiinni. Ja muistellaan, että tuliko tällä kertaa kaikki. Haudutetaan vaikka kuinka kauan, voi ottaa iltapäivätorkut välillä, jos levy on pienellä.

Herättyä keitetään kahdelle hengelle neljän hengen annokset basmatia. Älä usko ohjetta, vettä tarvitaan enemmän ja lopussa varovasti, etteivät pala pohjaan. Viisitoista minuuttia ja riisit on valmiita, pata parhaimmillaan, punkku sopivaa. Hienommat ihmiset voivat kattaa pöytäliinan ja sytyttää kynttilän. Me, joille sisältö on tärkein ja nälkä suurehko, kannamme lautasemme ja lasit telkkarin ääreen ja keskitymme ruokanautintoon elokuvan kanssa.

Ja sitten santsataan. Kun ei jaksa enää syödä, on vielä reilusti viiniä jäljellä. Se nautiskellaan ihanan muikeassa olotilassa.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (10)

Sairaana ihminen on kuin pahvilaatikossa, jonka kansiläpät on kiinni ja jossa on ilmareikiä kyljissä. Siellä voi olla ja vähän voi hengittääkin, mutta maailma on ulottumattomissa ja laatikon seinät tuntuvan kaatuvan päälle. Ilmaakaan ei ole riittävästi. Ja olokin on huono. Kannen raosta näkee, että elämää on ulkopuolella, mutta laatikon pohjalle laskostetut jalat eivät jaksa kantaa. Sitä niin haluaisi, mutta ei kuitenkaan jaksaisi. Hyvä ei ole mitenkään päin.

Tarkistan sadannen kerran sähköpostin. Katson ulos harmaaseen päivään, Kuuntelen tyhjää taloa. Minulla on tunne, että maailma tapahtuu ja minä en ole siinä mukana. Kukaan ei tiedä minulle kertoa.

Ed McBain on sanonut, että jokainen mies peiliin katsoessaan, olipa miten ryysteinen tai alavireinen tahansa, on mielestään aika hyvän näköinen heppu. Olisinpa mies.

Kirjoitti: mea 14:29 | Jälkipuheet (8)

Kello soi pimeässä aamussa, kuuntelen ikkunan takaa tuulta ja vesisadetta, katson pimeään aamuun ja kuulostelen vointia. Eilinen huonon ja kohtalaisen välillä ollut olo ei luvannut hyvää tälle päivälle. Olo on toistaiseksi vain tokkurainen. Nousen etsimään kuumemittaria, mutta hiki puskee jo matkalla pintaan ja tiedän etsinnän turhaksi. Kuumetta tuntuu olevan ja mittari ei kuitenkaan löytyisi. Suihkuun, josko se olo siitä piristyisi. No ei. Uudelleen sänkyyn, kohta uusi yritys. Ajatus askartelee työpäivän piirissä; oliko siellä jotain erikoista, voinkohan sairastaa, pitäisiköhän sittenkin nousta.

Tiukka kamppailu velvollisuuksien ja olotilan välillä kestää pari tuntia. Kumpikin puoli on voitolla vuorollaan. Miksei sitä ihminen voi sairastua niin, että kerrasta tietää, että nyt on kanttuvei.

Kuumemittari löytyi ja pelasti tilanteen. Takaisin sänkyyn.

Kirjoitti: mea 09:47 | Jälkipuheet (0)

Tänään on vuosi siitä, kun löysin taikaliidun ja piirsin tytön, tämän Mean. Kovin hääppöinen siitä ei tullut, koska olin aika tottumaton piirtämään tyttöjä. Kummallista siinä tytössä oli, että se muuttui eläväksi heti, kun olin sen piirtänyt, se hyppäsi pois ruudulta ja alkoi kirjoittaa ihan omia juttujaan. Minusta tuntui mukavalta, että Mea eli ja me päätimmekin ruveta ystäviksi.

Ilman lukijoitani tuskin olisin innoittunut maailmaa ihmettelemään 455 kertaa. Jokunen uskollinen lukija on jaksanut käydä paussissa ihan alusta alkaen, vaikutun siitä yhä uudelleen. Ja siitä, miten kirjoitusten kautta olen löytänyt sielunsiskoja ja -veljiä, suuria sieluja, joiden reiteille tuskin olisin muuten osunut. Tai ehkä taikaliitu löysi minut, jotta he osuisivat Mean maailmaan tai Mea heidän. Tiedä häntä. Ehkä joku jossain oikein suunnittelee näitä juttuja. Nöyrän kiitollisena omenapinssit papukaijakäädyin teille kaikille ja sädetikkuja myös.

Tuli nalle, mainio sulloja, korit pullistellen pulloja ja haikarat nokkaa nakkasivat ja korkkeihin reikiä hakkasivat.

Kävi koira käsiksi kaljoihin ja kaatoi niin paljon kuin maljoihin sopi suinkin, ja katso ja kurkista, haki orava nukkujat nurkista.

Tuli vuoro makkaravuokien ja paistin ja jälkiruokien. Ne persiljasilpulla somisti repolainen ken sakset omisti.

Taikaliitu / Zinken Hopp ; [Suom. Aila Meriluoto] ; [Kuv. Paula Hietaranta] ; WS 1967.

Päiväkirja on omistettu taikaliitu-kummille; jos hän ei olisi hakenut nukkujaa nurkasta, piirtänyt tukevia jalkoja ja näyttänyt, mistä taikaliituja löytää, ei olisi nyt omenapussissa taikaomenia.

Kirjoitti: mea 06:08 | Jälkipuheet (17)

Matti "Kaikki on oolrait ainakin minulla, en tiedä, onko muilla" Nykänen vapaaksi -adressia kirjoittamaan alle ei pääse enää tästä, sillä linkin takana on häiriköity, ja se sisältää voimakkaita ja järkyttäviä kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia lapsille ja nuorille. [Minulla Firefoxin popup-suoja ilmeisesti esti niitä näkymästä, joten olin hartaan tietämätön. Kieli poskessa muuten oli tämä juttu tehty. Lisäys entryyn klo 19.30].

Kirjoitti: mea 14:58 | Jälkipuheet (10)

Eilen keskustorilla bussikatoksessa väsynyt mies nukkui maailmasta mitään välittämättä onnellisena ja hyvin perusteellisesti väkijuomien tainnuttamana. Tädit päivittelivät, että onkohan se sairas, nuori mies polvistui katsomaan, että hengittääkö, yksi nainen soitti poliisit paikalle, toinen vahti, ettei miehen pyörää ja kauppakassia varasteta, joku oli huolissaan, että miten tavaroiden käy, kun mies viedään putkaan ja joka toinen kulkija tarkisti, että hengittääkö mies. Kaksi mummua kärtti minua soittamaan poliisi ja lääkäri ja ambulanssi, näin kylmäkin on.

Voiko olla mitään eksyneemmän ja orvomman oloista kuin mies naisten rintaliiviosastolla? Vähän kuin pukumies salkkunsa kanssa aamun yksinhuoltajalähiön ruuhkabussissa. Sääliksi kävi sitäkin eilistä nuorta miestä, joka ujosti ja pää kumarassa epävarmoin ilmein käyskeli liivejä katsellen ja myyjän kysyessä kertoi etsivänsä punaisia rintaliivejä. Vahinko, ettei oikeita kaupasta löytynyt, olisin halunnut kuulla ja nähdä, miten mies olisi näyttänyt, että minkä kokoiset. Myyjä palveli iloisesti, asiantuntevasti ja hienotunteisesti esitellen kaikki kaupan punaiset rintsikat ja johdattaen ujoa miestä kuin äiti lastaan läpi pitsien ja stringien melkein kädestä kiinni pitäen. Puuttui vain, että olisi taputtanut vielä pyllylle, että menehän nyt siitä leikkimään poikien kanssa pihalle.

Tänään on parturi, jonne olisi periaatteessa muuten niin mukavaa ja rentouttavaa mennä täyttämään juorutyhjiö alan lehdistä, kun samalla tupsutetaan ja pörhötellään. Parturini on vaan niin auttamattoman ystävällinen ja puhelias ja seurallinen, ettei voi rauhassa keskittyä hiljaiseen nautiskeluun.

Mitäs tämä nyt on? Onko palvelualalla joku ystävällisyyskampanja? Eikö enää voi luottaa edes myyjän asiantuntemattomuuteen? Onko täällä ryhdytty välittämään lähimmäisistä? Eikö täällä enää saa rauhassa olla välittämättä, pitääkö alkaa puhumaan ihmisille? Eikö enää saa rauhassa jurottaa? Eikö kotikaupunkini olekaan enää nyreäntyly? Mikä ihmisiin on mennyt? No poliisi ei pettänyt, sitä ei näkynyt ainakaan puoleen tuntiin.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (8)

Kuinkahan moni tekee kirjavalinnan kirjan alun koukuttamana. Minä ainakin teen: tiedän viimeistään kolmannen lauseen kohdalla, haluanko lukea sen loppuun. Hyvä aloitus nappaa heti, joskus se tekee sen jo kolmannen sanan kohdalla. Opening Hooks'n käyttäjät ovat rankanneet parhaaksi aloitukseksi:

April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.

The Waste Land by T.S. Eliot

Kirjoitti: mea 19:35 | Jälkipuheet (4)

Yritin eilen selittää eräälle miehelle jotain ja näytin, että toi noin, toinen oikealta. Hän jo tiesi, mitä tarkoitin ja kysyi, ettei sitten toinen vasemmalta kuitenkin. Johon minä, että niinpä, se just, niinhän mä sanoin. Ihme, että olen koskaan päässyt mistään minnekään, kun sekoitan vasemman ja oikean alituiseen. Kotiin onneksi pääsen, sillä kun tulen vuokrakumijalalla, neuvon joka kerta viimeisessä mutkassa, että tosta noin oikealle, jonne ei onneksi käänny tietä, joten autoilija ystävällisesti aina oikaisee, että tarkoittanet vasemmalle. Jos olen itse kuskina ja minulle sanotaan, että käänny vasemmalle, niin arvatkaapa, minne käännyn. Jep! Ja joka kerta ihan oikeasti oikein keskityn, että vasen on se, jossa on rannekello ja oikea se toinen. Vahinko vaan, että ei ole aina rannekelloa ja joskus se on oikeassa kädessä. Tämä alussa mainittu mies sitten sanoi silmiään pyöritellen, että onhan se tosiaan aika vaiketa, kun on niin paljon käsiä. Ehe ehe.

Kaartaessani pyörällä siitä vasemmalle kääntyvästä mutkasta eilen kotiin ajattelin, että olipa somaa aikanaan kotikotona, kun äiti oli leiponut pullaa ja se pullantuoksu leijaili vastaan kauan ennen kotiporttia. Siispä ajattelin tehdä lohtupullaa. Ja koska minulla kaapissa pölyttyy se Japanin ihme, niin eikö pälkähdäkin päähäni, että miksen sillä tekisi pullaa, sama kai se, että leipää vai pullaa. Ryhdyin siinä sitten valmistautumaan ja mielikuvittelin jo pullan tuoksun. Ja ulkonäön: hmm... Kuka saa lohtua katukiven mallisesta pullasta. En minäkään. En sitten leiponut.

Minulla oli aivan älyttömän ihanat villaiset vaelluskenkäsukat, joita olen huolellisesti varjellut joutumasta pesukoneeseen. Eilen kävi sitten se, mikä oli odotettavissakin, ajattelin, että ei kai ne nyt yhdestä konepesusta voi lommoontua, kun en laita kuivuriin. Ja heitin ne muiden mustien kanssa konepesimeen, ja unohdin erotella pois kuivurin kidasta. Nyt minulla on sitten oikein sievät villasukat numeroa 25.

Naisen logiikan osat 1, 2, 3, ja 4 ovat totta nekin.

Kirjoitti: mea 07:03 | Jälkipuheet (10)

Koko viime viikon ihmettelin hiukan, että miten minun aamuni ovat käyneet niin lyhyiksi. En ehtinyt yhtenäkään aamuna töihin aikoihin, jolloin ennen olin jo ollut työpöydän ääressä kahvimuki kourassa pitkään. Eilen vasta huomasin, että herätykseni oli ollut tunnin myöhässä koko viikon. Automaattini johdatti minut aamun rutiineiden läpi, enkä kertaakaan tullut tarkistaneeksi aikaa. Nyt ymmärrän, miksi aamuäänet rapussa olivat erilaiset ja miksi näin ihan outoja ihmisiä kotipihassa.

Alakulo ei nyt ota millään väistyäkseen, joten valjastin Pavlovin koirat piristämään: vaihdoin aamuni käynnistymään musiikkiin, joka nakkaa päähäni miellyttävät aatokset ennen kuin edes herään. Lisäksi muutin kännyn tekstiviestin merkkiäänen takaisin sellaiseksi, jolla olen saanut ne kaikkein mukavimmat viestit. Ongelmana on nyt enää työsähköposti, joka kilahtaa juuri sillä samalla äänellä kuin aikoinaan kotisähköposti, jonka ääreltä en poistunut metriä kauemmaksi varmasti kuullakseni plingin, joka valaisi päiväni. Nyt joka kerta, kun työkoneestani kuuluu postiääni, ehdin jo pieneksi hetkeksi ilahtumaan, ja koska ilahdus ei ole aiheellinen, alakulotun vaan lisää.

Koska lievät keinot eivät tunnu nyt riittävän, voisin siirtyä järeämpiin. Kunnon nauruterapia auttaisi varmasti, vaikkapa jonkun elokuvan avulla, mutta liekö vika minussa, elokuvissa vai molemmissa, kun en ole vielä löytänyt yhtään rainaa, joka oikeasti, rätväkkäästi ja aidosti naurattaisi. Onko tyytyminen takuuitkettäjiin, jotka onnistuvat aina tuottamaan puhdistavan vollotusreaktion. Jospa katsonkin tänä iltana taas Once Were Warriors'n, se toimii aina.

Eilen onnistui itkettämään Rainbow Bridge. [Kiitos runosta Minnalle ja Kuiskulle ja lohdutuksen sanoista yllättävän monelle myötäpolkkaajalle.]

Ei vaan, kyllä itkeminen nyt saa jo riittää, onhan niitä muitakin konsteja: lohtukakkutaikinan syönti auttaa aina. Viikonloppuna saattaisi meillä saada vaikka tiikerikakkua.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (4)

Eilinen päivä oli kuin enkelin hengitystä. Kiersin järven ympäri ja jokainen mutka tuntui hyvästijätöltä: aurinko ei enää syyskuussa ole sama kuin kesällä, se lämmittää ja valaisee, mutta silti siitä puuttuu jotain. Syksyinen aurinko on haikea. Järvilenkki oli kymmenen kilometriä pitkät jäähyväiset kesälle ja kasvun ajalle ja koiraystävällekin, jonka kanssa opettelimme sillä polulla yhdessä lenkkeilemään. Koiranpoika harjoitteli jäniksen metsästystä ja minä mäyräkoiran metsästystä. Molemmat opimme, että nopeampi voittaa, mutta viisaampi antaa periksi. Kun toinen lopulta oppi, toinen uupui, sellaistahan se elämä on.

Sitä luulee niin monenlaista asiaa tietävänsä, hallitsevansa, ymmärtävänsä, mutta vasta kokemuksen kautta oivaltaa asioiden tärkeysjärjestyksen, jossa piikkipaikkaa pitävät luottamus, ystävyys ja välittäminen. Maailmassa on niin paljon pahaa, julmuutta ja pettämistä, että itkettää. Pienen ihmisen ei auta kuin yrittää tehdä omasta maailmastaan sellainen, jossa voi katsoa kaikkia silmiin. Elämä jättää joskus koetellessaan sieluun tyhjän tilan kaikille, jotka joutuvat luopumaan, mutta kaikella on luultavasti tarkoituksensa. Itse asiassahan ei ole olemassa sellaista kuin tyhjä tila: se on olemassa, jotta siinä sielu voi hetken levätä, se on siinä tyhjänä täytettäväksi, kunnes on valmis ottamaan uutta vastaan.

Luin eilen jostain, että sateenkaari on kuin taivaalle heitetty värikäs huivi. Eikös se sateenkaari synny sateesta ja auringosta. Niinkuin elämä itse. Ja aurinkohan sen lopulta voittaa, aina se pyyhkii sateenkaaren pois ja aina se nousee.

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (5)

Jos ei ole koskaan joutunut luopumaan mistään, ei tiedä, mistä nyt puhun. Luopua vapaaehtoisesti jostain, joka on itselle tärkeä, joka on antanut iloa, voimaa ja lohdutusta, joka on ollut rinnallasi ja nojannut sinuun silloin, kun on kaikkein vaikeinta ollut. Luopua myös velvollisuudesta antaa toiselle sen ansaitsemat hyvät viimeiset vuodet. Luovuttaa. On tietysti helppo ajatella vain itseään, perustella omalla elämäntilanteella luopuminen ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. Helppoa ja itsekästä, luovuttamista. Vaikeaa on oppia lukemaan merkit, ilmassa oleva tuuli, katsoa silmiin, kuunnella pientä ääntä ja niistä lukea, mikä on toiselle se paras ratkaisu, myöntyä tosiasioihin ja erottaa ne luulosta ja helppoudesta, oppia katsomaan toisen paras. Siinä on vaikeinta olla ottamatta huomioon omat tunteet. Eikäpä asian oikeasta laidasta ole koskaan varmuutta, on vain tehtävä paras ratkaisu ja uskottava, että se on myös oikein. On itkettävä suru ja kaipaus pois, on katsottava viimeisen kerran ja jaksettava kantaa syyllisyys, yritettävä löytää lohtua ajatuksesta, että teki sen ainoan oikean ratkaisun.

Joskus oikeita sanoja ei ole. On vain oltava rohkeutta laittaa pelkkä piste.

Kirjoitti: mea 09:40 | Jälkipuheet (25)

Työviikon päätteeksi kotiin tultuani lämmön ja auringon vokottelemina päätin vielä käydä pyörällä hoitamassa asiat poikkeen ennen nolla-asentoon kytkeytymistä. Siispä vaihdoin e.m. ilmastoseikoista johtuen lyhyen teepaidan ja kesäfarkut päälle. Ilahduin tavattomasti, kun housut tuntuivat mukavan väljiltä, vaikka viimeksi ne kinnasivat. Huomiosta hyvillä mielin pyöräilin apteekin, kirjaston, Filmtownin ja kaupan kautta takaisin kotiin, heitin repun lattialle, kengät jaloista ja hups. Huomasin, että farkkujen vetoketju oli ollut koko ajan auki. Nolotti.

Ahaa! Siksi siis farkut tuntuivat väljiltä. Petytti.

Minulla on hyvin henkilökohtainen ongelma: tykkään ruisleivästä lievästi kuivahtaneena, sellaisena inasesti nohkeana, ei ihan rapsahtavana vaan sellaisena, joka vastustaa purevaa hammasta. Mutta siihen tilaan leivän saattaminen on hirveän tarkkaa säätämistä, ettei kuivu liikaa mutta kuitenkin sopivasti. Hirveä terssi kaiken kaikkiaan. Siis se ongelma on nyt siinä, kun on niin kostea ilma, niin ei leipä kuivu millään sopivaksi ja tulee syötyä liikaa turvottavaa valkoista höttöleipää sen vuoksi.

Meneekö tämä nyt taas uusien farkkujen ostamiseksi.

Kirjoitti: mea 01:28 | Jälkipuheet (6)

Kuulin bussissa keskustelunpätkän, jossa kaksi naista ruoti otsa rypyssä, että on se vaan niin kiva ihminen se Pertti ja hyvä kun se Eevakaan ei enää sillä tavalla haihattele, kun se Pertti on niin hyvä mies, ja kyllä se Hannes taas kohta varmaan alkaa juomaan, kun se Karin on aika kauhea ihminen, yhtään en ihmettelis. Pakko oli poistua bussista, ja keskustelun loppu jäi kuulematta. Onneksi Yle on huomannut helpottaa elämääni avaamalla online-keskustelun, jossa ihan oikea kotikatulainen keskustelee mukana ja päiväkirjaakin voi lukea. Kyllä nyt kelpaa, kun itse Eeva ja Pertti Mäkimaa ja vuorollaan lähes koko sakki on linjoilla. Eikä mitkään näyttelijät. Ovelaa, kerrassaan loistava idea.

Vähän niin kuin nämä blogit, täällähän mekin keskustellaan kuin oltaisiin ihan oikeita ja tärkeitä ihmisiä, joiden elämää pohditaan aamubusseissa, kirjoituksista väännetään peistä työpaikkojen kahvipöydissä ja fanikerhoja perustellaan ja lapset kastetaan meidän mukaan ja aikanaan lehdet täyttyvät tutuista nimistä. Nyt vaan lukemaan tarkasti lehtien kirkolliset ja pikkuilmoitukset ja koluamaan juorusivuja, että milloin ensimmäinen Mitvit kastetaan, kuinka menestyy lapsitähti Tumppu nuorten ämäm-kisoissa mölkyn kaadossa. Entä milloin Suomen nuori kiekkoleijonatähtilupaus Benrope Virtanen kihlaa valittunsa miss Evil Väänäsen. Entäpä miltä näyttää papin ilme, kun kirkossa kuuluttaa, että naimisiin haluaisivat Kysyn-Vaan Lahtinen ja Varo-Vaan Nieminen tai Seymore-Butt Möttönen ja Lepardi Hannikainen. Se on vaan ajan kysymys.

Elämme jännittäviä aikoja.

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (2)

Son syssy; vessanrengaskeskustelu on siitä yhtä varma merkki kuin koiran jätökset kevään ensi kiekaisu. Ja miksi juuri syksyn merkki? Sehän on siis se pimeys: kun syksyn mustat yöt yhdistettynä laiskuuteen tekevät yöasioinnista aika pimeää puuhaa, niin siinä sitten istahtaa joko posliinille tai kannelle ja sekös ryhtyy harmittamaan. Ja koskaanhan ei syy ole istujassa, vaan edeltäjässä, joka jätti sen kannen väärin. Kannen asennolla voi myös kertoa jotain.

Muuten olen sitä mieltä, että jos suhde on kunnossa, niin paljonko tekemistä vessan kannen asennolla on tomaatin kilohinnan kanssa. Aika vähän.

Kirjoitti: mea 18:27 | Jälkipuheet (0)

Tiistai-iltana jäin katsomaan Neloselta Roolihuijauksen jaksoa, jossa rallikuskista tehtiin kolmessa viikossa drag queen. En ole ohjelmaa aiemmin nähnyt ja olin jo sivuuttamassa sen, kun jäin kuitenkin kanavalle kiehtoutuneena. Ajattelin, että kukaan ei voi noin lyhyessä ajassa heittäytyä naisen rooliin, vaikkakin naisen, joka on mies, joka vain esittää naista, jonka kaikki tietävät mieheksi, joka esittää naista tietoisen korostetusti, lähes miehekkäästi, mutta silti sensuellisti. Kiehtovaa oli seurata, miten nuoresta miehestä sukeutui rohkea drag queen ensin vähän, kun hänellä oli kaikki rekvisiitta päällänsä ja lopullisesti vasta näyttämöllä. Metriä vaille esiintymistä kuin taikaiskusta miehestä tuli nainen. Hänen kävelynsä, katseensa, koko olemuksensa muuttui sillä askeleella, jolla hän astui estradille ja alkoi esiintyä. Onko naiseus sittenkin pelkkää näyttelemistä, yleisön kosiskelua, roolihuijausta? Noinko mies naisen kokee? Noinko mies ajattelee naiseuden? Mielenkiintoista. Kertakaikkiaan.

Kai meistä jokaisella on jonkinlainen roolihuijaus meneillään, kun esiinnymme tai joudumme outoon tilanteeseen. Eilen uuden koulutusryhmän ensitapaamisessa piti esitellä itsensä ensin ventovieraalle, joka niillä tiedoilla sitten esitteli toisen koko ryhmälle. Ihmeekseni huomasin, että uppo-oudot ihmiset niinkin vapaasti kertoivat itsestään, perheistään ja odotuksistaan. En minä vaan osaa tai uskalla, suojelen mustasukkaisesti sitä pientä omaa minua, joka kuoren alla lymyää. Sitä perusminää, jota joskus suojelen itseltänikin ollen ajoittain hukassa omissa mutkissani. Kai minustakin sitten näkee roolin taakse, sillä näenhän itsekin muissa. Vai näenkö? Jospa se, mitä luulen rooliksi tai aitoudeksi, onkin toisinperin. Jospa koko esitys on hienosti näytelty rooli, joka esittää aitoa ihmistä. Mistäpä senkään voisi tietää. Sosiaalinen älykkyys on kykyä tulla toimeen erilaisissa tilanteissa erilaisten ihmisten kanssa: minusta se, jos mikä on yhden lajin roolihuijausta. Tai ehkä ei. Ehkä se on vaan älykkyyttä.

Löysin muuten kauan kadoksissa olleen sateenvarjon suojapussin farkkujen taskusta. Itse suoja makaa jossain tsadin ravintolan narikassa. Suojalla ei tee mitään, kun ei ole suojaa, jota suojata. Olinpas minä nokkela!

Kirjoitti: mea 07:25 | Jälkipuheet (2)

Luulen nähneeni lauantaina blogistin tai oikeammin kaksi. Istuivat ravitsemusliikkeessä tyytyväisen näköisinä, kun minä juuri poistuin samassa jamassa. En tietenkään voi olla varma, kun en ole nähnyt kuin toisesta kuvia mutta siinä sivuuttaessani olin havaitsevinani tuntemisen aavistuksen. Jotain tuttua miehessä oli, mutta saatan sotkea Tottiin , samaa näköä kuitenkin. Koirahkoihmisenä useinkin ajattelen ihmisiä koirina, siis sillä tavalla, että minkä rotuinen olisi, jos olisi koira. Jos en ihmistä ole koskaan kuullut tai nähnyt, niin mielikuvallahan ei ole mitään katetta, mutta silti se on olemassa ja viitoittaa suhtautumistani näihin lempeisiin ja viisaisiin luontokappaleisiin.

Minähän olen tietenkin mäyräkoira, karvoitukseltani karkea ja kaniini kooltani. Mäyris asuu myös Skitso-Jannen sisällä, siitä ei ole epäilystäkään. Paitsi Totissa, on kultaista noutajaa myös Samikissa ja Sediksessä: viisaita ja lempeitä isoja koiria. Varsinainen pinseri onkin siis Riitta Pinsiö. Benropen kaltaista kärttyisää, epäluuloista ja lapsivihamielistä koirarotua ei olekaan helppo keksiä, kun kaikki koirat ovat juurikin päinvastaisia, mutta eksoottinen ja musta shar pei näyttää riittävän ahdistuneelta. Panu on tietenkin irlanninsusikoira, joka on sympaattinen vaikkakin pelottavan näköinen. MitVittgenstain tuottaa myös päänvaivaa, kun en saa miehestä oikein mielikuvaa, jotain ärväkän nokkelaa siinä on, niin kuin jackrusselinterrierissä. Tommi taas on niin itsestään selvästi saksanpaimenkoira, ettei epäilystäkään: viisas, selkeä ja uskollinen. Ketäs siellä Pinsiön kennelissä vielä onkaan: kaunis ja ylväs Laura-afgaani, pitkä ja nopea Minya-saluki, kiiltäväkarvainen kaunotar Shine-silkkiterrieri, utelias sileäkarvainen kettuterrieri Karde, ystävällinen ja rauhallinen Marleena-collie, tempperamenttinen, eloisa ja valpas Ainailona-kääpiöpinseri sekä älykäs, lempeä ja tasainen Englannin vinttikoira Veera. Tarhassa asustelee myös Ugus, joka ei ole koira lainkaan, vaan koiramainen kissa Burma.

Ulkoillessa olen muutamankin kerran tullut tervehdityksi ihan vieraiden ihmisten tahoilta, kunnes hitaasti hahmotan, että jahas, taitaakin olla Oskarin isäntä tai Ikosen emäntä, mutta kun liikkuvat ilman koiriaan, ovat ihan vieraan näköisiä.

Kirjoitti: mea 07:17 | Jälkipuheet (18)