Suurinta urheutta on uskaltaa olla heikko, ja samalla se on kaikkein vaikeinta. Tunteiden tukahduttamisesta ei palkita, siitä sairastutaan. Pitäisi surra silloin kun on surua, sitä yritän itsekin opetella. Voimia ja valoa siulle!

Juu, suru kannattaa surra pois, kyllä se, ainakin tiettyyn ikään asti, siitä vielä iloksi muuttuu. Parempaa mieltä odotellessa, hmm, en nyt kyllä keksi mitään sanottavaa. Tuntuisi hassulta "komentaa" sinua sanomalla "ajattele vaikka tätä; pläp pläp pläp...", varsinkaan kun en keksi mitään edes omasta mielestä viisasta sanottavaa.

Kiitos; lempeät sanat ovat aina saaneetr minut vuodattamaan vuolaita kyyneleirä. Niin nytkin, mutta ajattelen, että ehkä suru onkin kyyneleitä. Mitä enemmän niitä itkee pois, sitä vähemmän sitä on sisällä. Ehkä se on jopa luonnon laki.

Mistä niitä kyyneleitä muuten tulee? Onko se sitä vettä, jota ihminen on täynnä: 70% vettä ja loput kateutta, sanoi luenneoitsija taannoin. Haluaisin uskoa siellä muutakin olevan. Uskoa? Toivoa? Rakkautta?

Silloin kun ympäriltä löytyy ilkiöitä, eikä poislähteminen auta, kannattaa aina pirauttaa pienet itkut. Tai sitten suuremmat, niin että räkä turskuu ja vesi lentää. Sen jälkeen nimittäin aivot tyhjenevät ihanasti ja voi katsella niitä hirviötä ihan toiselta kantilta. Yleensä näkee, etteivät ne ainakaan toisen itkun arvoisia ole.

Jos kuitenkin vielä jäi jotain surkua sieluun ja silmiin, kannattaa varautua kunnon niiskutukseen. Oma rauha, kynttilöitä, surumusiikkia, kunnon nenäliinat, lämmin torkkupeitto, puhelin (siltä varalta, että tahtoo jakaa surkeuttaa jonkun kanssa) ja sitten päälle tuikku murheeseen. Usko pois, Meea, Meea, ihan on itse kokeiltu keino. Notre Damen kellonsoittajankin on parempi olla loikoiluasennossa sängyssä tai soffalla.

Surut on tehty surtaviksi, kuka niitä selässään jaksaisi kauan kantaa. Hyvää se tekee ihmiselle, etenkin surijalle.

Ei minulle kukaan ole pahaa tehnyt, ei ei. Pilvilinnani vain hiukan sortui, mutta omapa oli vikani, mitäs rakensin. Mikä ei sinänsä ollenkaan vähennä sitä, etteikö suru puristaisi rintaa ja kyyneleet jäädy poskille.

Ja aina myötätunnon sana purskauttaa uuden kyyneltulvan. Ehkä se sillä lähtee, niinkuin se kuuluisa lapsi pesuveden mukana.

Ongelmana onkin seuraavaksi päättää, että uskaltaako uusia pilvilinnoja lähteä rakentamaan, koska ainahan joskus joku niistä vahvistuukin ja siellä on sitten hyvä olla. Mutta kukapa minullekaan on luvannut, että elämä aina olisi ruusuilla tanssimista, se on myös piikkejä jalkapohjiin, joihin silloin sattuu.

Mutta sellaista elämä on. Joudun varmaan aika monta tuikkua polttamaan ja ottamaan, mutta kyllä se siitä. Aina ennenkin on voittanut. Elämä.

*halaus* mea sinulle! En osaa pukea sanoiksi muuta kuin sen, että suru poistuu kun sen on aika, ja toisessa päässä odottaa hyvä mieli. Ihan varmasti. Voimia!

Mea,

vahvakin saa olla heikko just silloin kun se tahtoo. Vahvuuteen kuuluu myös uskallus olla heikko kun itse niin haluaa. Sitäpaitsi, mitä syvemmälle uskaltaa sukeltaa, sitä parempi olo tulee jälkeenpäin - suru muuttuu kuitenkin taas iloksi.

*virtuaalihalauksia*

Täytyykin näemmä potkaista itse silloin tällöin omatekoiset pilvilinnaviritelmät huitsin hevon kuuseen, näin saan nojata olkaan jos toiseenkin ja niiskuttaa sydämen kyllyydestä. Kello vasta puoli kymmenen ja itkenyt kohta linnasurut melkein pois. Pikkaisen tuppaavat tulemaan vielä tyrkille, mutta jospa uskon, kun kerran sanotaan, että uskallusta pitää olla heittäytyä rehellisesti surulliseksi ja tunnustaa, että nyt sattuu. Vaikka syy olisikin liian keppoisin perustein rakennettu ja purukumilla paikkailtu linnan tekele. Mutta oli se minun tekeleeni ja minusta kaunis ja oiva.

Mutta ehkä seuraava on vahvempi. Elämä voittaa, nyt jo seuraavaa suunnittelemassa. Naiset on kummallisia, ne ei ikinä opi.

Pidä kyyneleitäsi kauneimpana lahjana mitä voit muistoillesi tuosta hetkestä lahjoittaa.
Voimaa ja valoa, Laura

Kauniisti sanottu. Kyynelnauhan voinkin sitten laittaa loistamaan kirkastustaan ja ehkä jopa lohtua larjoamaan. Sitten joskus.

Kummasti melankolia saa käsiteltävämmän muodon, kun katsoo sitä kuin vierasta: noin pieni, ei tuo nyt voi paljon miltään tuntua. Kummasti myös helpottaa, kun reilusti myöntää, että hah, noin pieni, ja silti minä saan surra, koska se kerran minua surettaa.

Tai suren sitten siinä paljon muutakin, mutta kun se pieni on siinä konkretiana, ei ne isot tunnu missään, menevät ihan huomaamatta.

Suru ja ilo kulkevat käsi kädessä, toisiaan tasapainottaen: mitä suuremman surun nyt joutuu kohtaamaan, sitä suurempi ilo odottaa edessäpäin. Sortuneen pilvilinnan tilalle kohoaa kuin itsestään aina uusi, entistä vahvempi, entistä hienompi. Ennenpitkää joku niistä kestää. Kenties jo seuraava.

Vakaa usko tähän saa allekirjoittaneenkin jatkamaan valitsemallaan tiellä, hitaasti mutta vakaasti etenemään kohti parempaa huomista.

Kyllähän se juuri noin on. Ja ihan olen nähnyt näin tapahtuvankin. Kummasti pientä ihmistä välillä pienesti koetellaan, juuri kun hän kuvitteli linnansa kaiken kestäväksi. Mutta aina siellä joku on tullut huonosti rakennettua. Ajatellen, että äkkiä tuo tuosta valmiiksi, ei sitä kukaan huomaa.

Vaan kyllä huomaa, aina joku huomaa. Mutta opettaahan se tekemään hyviä linnoja.