Tänään se on ohi. Voi taas alkaa murehtia tavallisia asioita, kuten vaikka läppärin kovalevyn hajoamista. Ilmakin harmaantui sopivasti, nyt vaan vesisadetta taikka vaakasuoraan paiskovaa räntää, niin tuntuu taas niin kotoisalta huomisaamuna silmä kourassa puskea mustuuden läpi töihin. Nauran itseni kipeäksi, jos aamulla huokaan, että sais ees nukkua joskus.

Mutta nyt siis on viimeinen mahdollisuus esitellä pieni, vaatimaton, mutta sitäkin rakkaampi lahjapöytä, jonka osat sopivat toisiinsa kuin vain voi silloin, kun ystäväni ovat vain minua ajatellen ne hankkineet. Jokaisen lahjan kohdalla näen ystävän hakevan kaupoista juuri tätä, tai valmistavan vain minulle, paketoivan sen minua ajatellen. En minä voi aivan mahdoton ihminen olla, niin paljon askelia, vaivaa, ajatuksia. Vain minulle: Riedelin punaviinilasit ovat kuin nainen itse; siroja, herkkiä ja hauraita. Niitä on käsiteltävä varovasti ja pestävä käsin ja niin tehdessäni ajattelen lahjan antajaa erityisellä lämmöllä. Maustekakun, josta kuvassa on jäljellä vain muruset, oli omin pikku kätösin leiponut kaunis ja nokkela rakas ystäväni, joka on valloittanut minun ja myös erään toisen sydämen. Kakun seurana oli Labby Kehäkukkateetä, mutta se ei näy kuvassa, koska se oli vasta hautumassa. Heli Laaksosen Raparperisydan on kuin minua varten kirjoitettu ja Viiniopas 2005 on tarpeen, jotta tiedän, mitä Riedeleihini kaadan. Vähäisimpiä eivät lahjoista ole ne, jotka ovat kuvassa näkyvän kännykän saapuneiden tekstiviestien kansiossa.

Joulussa on taikaa, sittenkin. Messupianon epäjoulukommenttilaatikoissa löysi toisensa muutama ennestään tuntematon sekä uudelleen kaksi maailmaan kadonnutta ystävää. Sehän on tiedetty, että elomme piiri pieni on, mutta että virtuaalimaailmakin. Nyt uskon, että ihmisissä on joku magneetti, joka vetää ennemmin tai myöhemmin tykönsä sen samannapaisen [vai erinapako se magneeteissa vetää, olkoon vastakappalenapa].