Vähintään yhtä tylsää on kun on mielestään löytänyt aivan maailman parhaimman lahjan jollekin ja hetkeä ennen kuin ojennat pakettia saat kuulla lahjan saajan suusta "Sain muuten A:lta XXX:n lahjaksi" (korvaa xxx maailman parhaalla lahjallasi).

Ei siinä tiedä tulisiko itkeä vaiko nauraa. Luultavasti molempia.

Aivan, tilanne on kuin veisi lapselta tikkarin suusta, ei saa edes antamisen iloa. Minähän olen suunnitelmassa vielä kiinni; en pääse paljastamaan, kun en tiedä vielä, taaskaan, mitä annan lahjaksi.

Penskana aina kolutiin veljen kanssa lahjapiilot, helisteltiin ja mittailtiin. Jouluna ei ollut sitten enää mitään yllätystä. Tosin ne ei niin isoja yllätyksiä olleet siellä vintilläkään, harkittuja ja tarpeellisa tavaroita, osa jopa yhdessä äidin kanssa hankittuja. Mutta lahjapaperiin ne käärittiin aina ja sai vasta kun oli heläyttänyt pukille sen joululaulun. Joskus kyllä tuntui, ettei ne villasukat nyt ihan laulun arvoisia olleet.

Minä en koskaan onnistunut löytämään vanhempien lahjapiiloja. Vaikka niiden etsiminen oli minulle joulun suurimpia huveja ;-)

Meillä lahjat olivat joka vuosi piilossa samassa paikassa: vanhoissa omakotitaloissa on vintillä seinän ja katon välissä räystäskolot, sellaiset taskut ikäänkuin. Niissä koloissa ne lahjat oli. Joskus joku oli jopa unohtunut koloonsa ja löytyi vasta kesemmällä.