Miltähän tuntuisi, jos aika pysähtyisi. Tai jos voisi asiaan itse vaikuttaa, niin minkä ajan sitä sitten valitsisi. Entäpä, jos ihmisellä olisi jo syntyessään tieto, että hänellä on käytettävissään vain yksi mahdollisuus pysäyttää oma aikansa. Minkä ikävuoden ihminen valitsisi. Ahneuksissaan menisi ehken tärväämään mahdollisuutensa hektisessä teini-iässä luullen maailman olevan silloin täydellisen. Ja jos siitä ahneuskohtauksesta selviäisi, niin malttaisiko mahdollisuuttaan sitten käyttää missään vaiheessa, kun ajattelisi, että vieläkin paremmat ajat ovat edessä.

Olisi tietenkin selvää, ettei se pysäytettävä hetki olisi mikään arkipäivän hetki, ellei se sitten olisi kesälomapäivä. No ehkä se olisi lauantai joka tapauksessa. Kesällä lauantaina, ehkä kesäkuussa ja iltapäivällä neljän maissa. Tai myöhemmin, jos se aika kerran on pysähdyksissä: neljän maissa on ihan hyvä aika, kun aika kulkee, mutta muuten paras aika voisi olla kahdeksan maissa illalla lauantaina kesäkuussa. Tai joulukuussa kynttilän valossa hämärän hyssyssä. Hyvässä seurassa ja lämpimässä. Vatsa ja henki hyvin ravittuna. Edessä maisema, jossa mieli lepää, konkreettisena tai mielikuvana. Eikä kiire mihinkään, mitään tekemättä, ei kukaan odottamassa mitään. Tietenkään, kun kerran aika on pysähdyksissä. Se voisi olla siinä. Oleellistahan siinä on sieluntila, ajankohdalla sinänsä ei sittenkään lie merkitystä.

Onneksi ihminen voi pysäyttää itsensä aina silloinsuntällöin pieneksi aikaseksi, olla onnellinen ja elää sitä pientä täydellistä hetkeään täysin sieluin ja sydämin haikailematta eteen tai taakse tai mahdottomia tai vaihtoehtoja. Tunnistaa täydellinen hetki, säilöä se itseensä, nauttia siitä. Se on se juttu. Täydellinen hetki voi olla vaikka tänään seitsemäntenä päivänä tai huomenna. Tai se voi löytyä muistoista. Tai se on vielä edessä. Se täytyy vain ymmärtää poimia.

Tänä aamuna tulin taas todistamaan aikateorian paikkansapitävyyden: mitä enemmän aikaa käytettävissä, sitä vähemmän järjellistä saa aikaiseksi ja lopussa tulee aika kiire.