Kielen ja mielen päällä
Tämä maisema ilahduttaa minua päivittäin työhuoneeni ikkunasta [paitsi tänään, nyt sataa vettä ja näkyy vain mustaa]. Silmäni harhautuu tuontuosta maisemaan ja unohtuu sinne toveiksi. Kahden edellisen työikkunani takaa näkyi vain seinää, yhden asuntoni kaikki ikkunat katsoivat harmaata betonia, nyt näen puita ja ilmaa, joskus auringon, sinistä taivasta ja nykyisin töistä lähtiessä sellaista pimeyttä, ettei kaupungissa uskoisi. Toissapäivänä näkyi tuo sokerikuorrettu maailma. Tulisit jo. Ritisyttäisit ikkunat jäälasiksi ja huurtaisit metsät sokerikuorretuiksi. Valkeuttaist maiseman. Antaisit hengityksen näkyä. Tulisit jo. Talvi.
Olen monasti miettinyt, mikä olisi suomen kaunein sana ja mistä sanoista punoutuisi kaunein lause. Eilen se kirkastui: ihminen on sanana lähellä täydellisyyttä, se soi pehmeän lämpöisesti ja jättää kauniin kaiun, sehän melkein kuiskaa salaperäisyyttä. Kauniskaikuisissa sanoissa on soljuvuutta ja lähes runoa, ei kulmia eikä säröjä, pelkkää huokausta ja tiukua. Ne liittyvät toiseen sanaan pehmeästi ja luontevasti, helmiytyvät nauhaksi, joka on helppo sitoa ja lämmin sanoa ja jättää sanan ilmaan soimaan. Suomi on kaunis kieli, melkein pelkkää onomatopoetiikkaa, mikä tietenkin kertoo luonnon yhteydessä kasvaneesta kansasta ja kielestä, joka otti oppinsa ympäröivästä maailmasta. Minua on aina kiehtonut sekin, miten ne sanat, jotka eivät suoranaisesti kuvaa kuuluvaa asiaa, tekevät sen kuitenkin maistumalla ja tuntumalla suussa siltä, mistä kertovatkin. Näkemättäkin tietää, millainen on jyrkkä, tai että tumma ja kirkas ovat erilaisia, ärtyä ja leppyä kertovat jo kaikumalla sanottavansa. Vihainen, katkera, kaunis, hellä, utuinen; kaikki ne ovat tunnelmansa mukaisia, soitettua sanaa. Juuri siksi olenkin aina ihmetellyt, miksi rakas ja kärlek ovat niin erilaisen kuuloisia kuin love tai Liebe. Kertooko se jotain pohjoisten kirpeiden pakkasten kasvattamasta jäyhästä ihmisrodusta, joka ei kylmässä paljon puhunut ja kun puhui, sanoi niin, että ei jäänyt asia epäselväksi.
Olen löytänyt nyt, ja ihmettelen nolona rajallisuuttani miksen aiemmin, kauneimman päiväkirjan Ihminen.org; kaunis katsella, miellyttävä lukea, sen nimi on täydellinen, siellä lepää silmä ja mieli. Jä tämä helmi on sijalla 390, voi häpeys. Sen voi sieltä pumauttaa ylemmäs [muistakaa niitä pamauksia myös käyttää ja ruksita useampia kuin yksi, jotta olisivat aktiivisia]. Nyt tiedän, ketä ehdotan Kuukkelissa Paras tuntematon blogi -kategoriaan.
Jonain päivänä muutan meander-kielen epämääräistä jonain tulevana aikana tapahtuvaksi ajankohtaistettua hetkeä tarkoittavan sanan sanaksi josksu. Kirjoitan sen aina josksu. Paitsi jos oikein keskityn, onnistun kirjoittamaan sen josksus. Tai jospa lopetan niin epämääräisen sanan viljelemisen, asiat joko ovat tai eivät ole, nyt tai ennen, ei mitään epämääräistä haapuilua. Hävettää, meander-postien kirjiotsuvrihieät johtuvat siitä, että ajatukseni on kerkeä ja mutkikas, käsi ei ennätä mukaan.
Viidestoista luukku, enää yhdeksän yötä jouluun.
Jälkipuheet
Tästä tekstistä tuli kovasti mieleeni Ismo Alangon laulu Rakkaus on ruma sana:
"kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen
rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana"
Ja kas, kun koitin lyriikkaa tuohon etsiä, esille pamahti tällainen sivu. Siinä niitä kauniita ja rumia sanoja on rintarinnan. Koitanpa tänään vältellä rumien sanojen lausumista. ;-)
Hieno lista! Kauniit sanat ovat ällävoittoisia ja rumat roiskuvat räkäpäitä. Tuo perhonen kauniiden listan kärkipäässä on mielekiintoinen poikkeus, sehän todellakin on kaunis sana. Mutta tuntuuko se kauniilta siksi, että perhonen on kaunis ilmiönä. Perhonen on juuri niitä sanoja, jotka maistuvat kuvaamaltaan asialta olematta varsinaisesti sanana kaunis. Se on niitä soivia, sisällökkäitä ja helkyttäviä sanoja, jotka luovat mielikuvan kesästä, vapaasta, ilosta, kauneudesta. Eli se on ansainnut kärkipaikkansa.
Minä en koskaan onnistu ensimmäisellä kerralla kirjoittamaan "joskus", vaan aina siitä tulee "joksus".
Ranskan "amour" se vasta rakkautta onkin vai mahtaneeko kuulostaa lehmän ammumiselta [amuur] :-)
Ai niin, tule talvi kultainen...
Josksu, nonni, taas se tuli, siis silloin tällöin onnistun sen kirjoittamaan kosjus, mutta se on jo taidetta.
Miten ne talvet muka oli ennen jotenkin talvempia. Nyt on kesät talvet samanlaista ;-)
minusta 'maailma' on yksi kauneimmista, pehmeää konsonanttia ja pitkää vokaalia, ja lisäksi kuvaa niin hienosti kohdettaan, maan ja ilman yhteensulaumaa.
Totta, siinä on sana, joka soi ja laulaa ja lipuu kauniisti suusta ja kertookin vielä paljon. Mutta ah ja voih, voin pahoin joka kerta, kun kuulen sen sanottuna mailma. Mitähän varten se pitää noin sanoa?
Yhtä ärsyttävää kuin kuulla ja nähdä sana dietti.
Joku ulkomaan ihme aikoinaan oli valinnut sanan "lämpimämpi" suomenkielen kauneimmaksi. Minusta se kuulostaa lähinnä liejussa rämpimiseltä, vaikka onkin hyvää tarkoittava sana.
Maryn sanakirjaan voisi tulla sana "atas", se on tietysti "taas".
Olen taistellut viikonlopun ja alkuviikon 15-vuotiaan tytärpuoleni kanssa erinäisistä käyttäytymistä koskevista asioista. Taivas varjelkoon vanhempiani, koska olen ollut jopa kamalampi aikoinani. Nyt vaan sitten väsyttää niin, että kiroitusvireet lisääntyvät eksponentiaalisesti.
ja jos ikinä tästä suhteesta päätän lähteä, täytyy tehdä noutti itselleen; ei enää toisten tekemiä kakaroita. Mur.
Aja hiljaa sillalla isi kuulostaa kuulemma ulkomaalareiden korvaan hyvältä: ei lämpimässä loassa rämpimiseltä eikä särje korvaa.
Kuulostaa valtataistelulta, ettei vaan remppareiskasi olisi nyt tytärpuolen (muuten aika kauhea sana) mielestä liikaa keskittynyt sinuun ja on tyttö päättänyt vallata nurkan takaisin. Veikkaan, että miespololla on nyt rankka paikka, kun pitäisi olla joviaali ja hellä ja rakastaa kahteen suuntaan.
Ja kapsap, ei melkein yhtään virjiötä.
Kiitos on myös äänteellisesti hyvin kaunis sana. Sitäkin enemmän kiukuttaa, kun se sanotaan melkein aina ki-TOOS. Kiitoksesta on tullut semmoinen harvinainen makupala, kiireettömän mielen ja kielen ilmentymä. Toinen kaunis sana, joka heti tulee mieleen, on Tohtori Sykerön mainiosta suomennoksesta lainattu Laventelilulla. Kuulostaakin ihan nukkumiselta!
:D laventelilulla jäi päähäni möylimään, siinäpä kuvaava sana.
Olet niin oikeassa kiitos-sanan kauneudesta ja sen harvinaisuudesta. Se jos mikä jättää sanana sekä ajatuksena kauniin soinnin jälkeensä. Oikein hätkähtää, kun sen joskus, liian harvoin kuulee. Olisikohan siinä ki-TOOS -kiekaisussa jotain suomalaiskansallista jäyhää noloksi koetun asian muuntamista jotenkin reppavaan muotoon, ettei tarvitsisi sanoa sanaa sellaisenaan. Ihan noin keittiöpyskologin hihasta tempaistuna.
Sähköpostittelen töissä työasioissa paljon ameriikan ja lontoon kielisille; siellä tuntuu olevan huomattavan paljon herkemmässä kaikkinainen kiitteleminen ja muistaminen ja kehaiseminen ja toivotteleminen. Eikä mitenkään väkinäisesti tai ylimakeasti, jotenkin luontevasti.
Kaippa tuota ki-toosta voisi noinkin ajatella. Aikanaan ala-asteella joutui usein pyytelemään jotain anteeksi [se siitä kiltinpojanimagosta], ja silloin yleinen tapa oli sanoa 'sori' eikä missään nimessä 'anteeksi'. Töksähtävämpi, nopeampi ja vieraampi sana, eikä niin nolo kuin perisuomalainen kollegansa.
En muuten saata uskoa, että ameriiikkalaiset kovin luontevasti kiittelisivät. Senverran on tekopyhää touhua tuntuu olevan kaikki sielläpäin. Mutta itämaisessa kulttuurissa tietty kohteliaisuus on ihan omaa luokkaansa, huomaahan sen jo vaikkapa itämaisia itsepuolustuslajeja harrastaessa: kumarrellaan välillä niin että selkään sattuu.
Niin ja Rammsteinin Amour on muuten kaunis biisi. Matalalla, römeällä äänellä ja selvällä saksanaksentilla muristuna 'amuur' kuulostaa aika.. vaikuttavalta. Vakuuttavalta.
Ki-TOOS on myös muodossa DÄÄÄKS kuulu ja onhan se nyt sekin tyhjää parempi ja vastannee tuota sori-sanaa. Jotain hämmentävän asian kiertoilmaisua niihin on kätketty. Sorista minulla olisi nolo kertomus laspuudesta, mutta se on niin nolo, että jääköön.
Olet oikeassa, kyllä se ameriikkalaisten kohteliaisuus on joskus yliammuttua. Joku piirtämätön raja siellä jossain joillain on, liekö sitten kyky, ettei tunnu kuitenkaan kaikki teennäiseltä.
Rhammstain, aaRgHH, siinäpä tosiaan oikea tapa sanoa ÄRHRHÄ. En olisi koulussa uskonut koskaan sanovani, että saksa on kaunista:
Ich nehm dich zärtlich in den Arm
doch deine Haut reißt wie Papier
und Teile fallen von dir ab
zum zweitenmal entkommst du mir
Heirate mich
Minä olen monesti miettinyt sitä, että miten saksan kielen sana "leben" voi olla niin kaunis, foneettisesti sekä merkitykseltään. Kuitenkin saman kielen sana "lebensraum" kisaa minun kirjassani kärkisijasta maailman rumimpana sanana, kiitos erittäin ikävien historiallisten konnotaatioidensa.
Historialliset konnotaatiot heittävät joskus rumia varjoja periaatteessa kauniille sanoille. Minä en koskaan ikinä milloinkaan osaa ottaa Virpi-nimen itse asiassa herkän kaunista kaikua vastaan viehättyneenä.
Saksan kielen ruman kauneuden kuuleminen on niitä elämän mittaisia projekteja. Liekö tulee koskaan valmista.
Sama pätee kohdallani nimeen Karoliina, joka on sanana ihan pirteä ja kaunis.
Ihmeen pitkät ja kimuranttiset ovat muistin jäljet. Jääköhän joku ihan muuten pätevä ihminen tutustumatta ihan vaan näiden konnotaatioiden takia. Tosin en minä ainakaan ole parhaimmillani silloin, kun asiat nakkaa niskaan huonoja fiiliksiä, joten tuskin minuunkaan Virpi haluaa tutustua.
alunperin suomen rakkautta tarkoittava sana oli lempi, mistä onkin jäänyt esim. lempiruoka. rakkaus on germaaninen lainasana joka tarkoitti alunperin ahneutta. lempihän kuulostaakin rakkautta kuvaavammalta sanalta. myös esim .äiti on vanha germaaninen lainasana, joka korvasi sanan emo. emohan kuulostaakin enemmän lempeältä ja onnelliselta henkilöltä. äidistä tulee enemmän mieleen joku masentunut ja huolten raskauttama marttyyri, mikä on myös näkökulma. suomen kielen sanat tosiaan usein herättävät juuri oikeita mielikuvia tarkoittamistaan asioista.