Kiltit tytöt on maailman laitettu sinnittelemään, taistelemaan, nilkuttamaan elämässä eteenpäin vaikka veren maku suussa ja itkua vääntäen, koska heidät on sellaisiksi tehty. Ja koska heidän tätä nimenomaista ominaisuuttaan paijataan ja kehutaan, ja kukapa haluaisi heittää päästään hellittyä kruunuansa, ei kiltti tyttö tohdi kieltäytyä mistään, ettei vaan tule muille paha mieli. Kiltti tyttö on usein myös itsetuntovajeinen, joten hän hakee hyväksyntää itsensä kustannuksella muiden kautta. Ei kehtaa pyytää apuakaan, kun muillahan on niin paljon kaikenlaista. Ei kehtaa sanoa kellekään, että tässä olisi nyt jo ihan riittävästi, että mitähän jos pyytäisit jotain toista urhoollista. Mutta ei, eihän kiltti sellaista tee. Entäpä, kun taakka alkaa painaa hartiat kumaraan ja lopulta on pakko jättää kesken. Eiköpä vaan siitä tule kiltille hirveät omantunnon vaivat ja hän ajattelee, että samalla tuskalla sitä olisi voinut jatkaakin, ja sitten on kahta suurempi murhe. Mutta jos katsoo liian kauan, saattaa jäätyä tunteensa sisään. Tavallaan hyvähän se on, että sinnikkäästi katsoo asiat loppuun, ei ainakaan tarvitse miettiä jälkeenpäin, että tuliko liian aikaisin heitettyä leikki kesken. Ikuista tasapainoilua on kiltin elämä.

Aivan liian paljon sietää kiltti tyttö maailman pahaa. Ja aivan liian paljon on ihmisiä, jotka tietävät sen ja käyttävät hyväkseen. Mutta kai se sitten niin on, että kiltti on luotu hakemaan maailmasta opit eri tavalla kuin muut: hänet on tehty uurastamaan itsensä kaarelle ja luovuttamaan vasta, kun on melkein liian myöhäistä. Toisaalta taas, kiltti tyttö saattaa yllättää kaikki lommoontumalla hyvinkin pienestä ja katkomalla suhteet ja sitoumukset naurettavan pienestä syystä ja äkkiä, lopullisesti ja kovalla metelillä. Toisaalta, jos on välit kaatuakseen pienestä, kaatuisivat ne sitten kuitenkin myöhemmin jostain suuremmasta ja sitten jo saattaisi sattua sieluun jos toiseenkin. Kuka kertoisi kaikille maailman kilteille, ettei heidän tarvitse. Kuka antaisi rohkeutta joskus kieltäytyä. Kuka kertoisi, että kaikkea ei tarvitse sietää. Eipä kukaan. Ellei itse sitä tee. Oman elämänsä eläminen on lie se tärkein tehtävä, ei elää muiden elämää, ei edes omaa muiden kautta. Mutta se oma elämä on kiltillä usein hukkaantunut, unohtunut käyttämättömänä. Onneksi on olemassa ihmisiä, joiden myötä kadotettu osa löytyy.

Tuli vain mieleeni kuunnellessani Lauran "Jokin osa musta, tuli sun myötä takaisin" ja lähestyvää itsepäisyyspäivää ajatellessa.

Isohko yllätys ei lie, että tänään avataan kolmas luukku.