Kattelin ikkunasta ulos lumiselle pihalle ja tästä rapusta ei johda eilen sataneessa lumessa jälkiä mihinkään, eikä tänne johda jälkiä. On hiljaista.

Mielestäni hiljaisuus on myös voimavara.

Minun jälkeni olivat ainoat tästä talosta ulos ja takaisin. Ehkä täällä ei ole ketään muita. Ylellistä.

Minä pidän hiljaisuudesta. Pimeys ja hiljaisuus yhdessä ovat kuin tummansinistä samettia, kaunista, pehmeää ja ylellistä. Harva on niin onnekas, että saa kuunnella hiljaisuutta, minä olen.

Meidän talossa ovat kaikki kotona ja niillä käy hirveitä laumoja parhaisiinsa pukeutuneita sukulaisia lahjakasseja ja kukkapaketteja raahaten. Huomenna on jo ihan normaali sunnuntai, eikö olekin? Tai ainakin voi oikeesti leikkä niin.

Mä sain lahjaks piiristuspaperivihon, johon ajattelin ruveta pitämään kuvapäiväkirjaa. Piirtäisin erilaisia kuvia ja ajatuksia. Tää ei oo eka mun hyvistä ajatuksista, joka alkaa lupaavasti ja loppuu aika pian alkuinnostuksen laannuttua. Katotaan, kuin tän käy.

Huomenna on normaaliakin normaalimpi päivä, kaupatkin on auki ja ihmiset hakee pizzaa, kun sitä niiden kuitenkin mieli tekee ja kersat irtareita, kun ne on kyllästyneet konvehteihin ja käärekarkkeihin.

Päiväkirjan piirtäminen ei olekaan yhtä helppoa kuin kirjoittaminen, jos kohta sekään ei aina niin helppoa ole.

Mä piirtelin ennen joulua puoliskolle päiväkirjaa ja tarinaa. Se on vaikeeta ja hmm.. tunteitten ja asioiden ilmaiseminen niin on mulle vaikeempaa kuin kirjoittamalla. Joskus tosin tuntuu, että on niin lukossa, että ei saa mitään kautta mitään ulos. Tai ehkä ei uskalla. Tiedä häntä.
Hiljaisuus on rauhoittavaa, jos omat ajatukset ei huutele. Tänään on vuoristorata ollut tasaisempi kuin eilen.

Tunteitten ilmaiseminen on aina vaikeaa ja vaikeinta se on sille, johon ne tunteet kohdistuvat. Joskus aivan mahdotonta. Ehkä se on uskalluksen puutetta, ehkä jonkinlaista itsesuojelua, ehkä se on vain sitä, että pelkää haavoittuvansa. Mutta vaikeata aina.

Vaikeinta aikaa yksin on jouluaaton ilta. Ehkä se on sitä, kun tietää juuri silloin perheiden, sukujen ja rakkaiden olevan yhdessä ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

Olen samaa mieltä tunteiden ilmaisemisesta. Olen koettanut kuitenkin ajatella, että parempi ilmaista kuin olla ilmaisematta. Parempi sanoa ja ehkä menettää suojaus, haavoittua, asettua alttiiksi. Kuin se, että muut eivät saa tietää, mitä heistä ajattelet ja tunnet.

Yksin olemisessa minusta on vaikeinta aikaa se, kun ei ole vielä yksin... ennen jouluaattoa... kun näkee kaikki valmistelut, kuulee kaikki puheet... suunnittelut... työtoverien ja ystävien... sitten kun on yksin, on yksin. Voi todeta, että ei se niin kamalaa ole. Jos ei ajattele niitä onnellisia ihmisiä yhdessä muiden onnellisten kanssa.

Ja suuri osa kuitenkin elää läpi jonkilaista kompromissien kuorruttamaa perhehelvettiä, josta oikea onnellisuus on kaukana. Kyse on usein vallasta, omistamisesta, näyttämisestä. Joulunkin vietossa.

Se, että vietän joulun yksin, ehkä on merkki siitä, että minun ei tarvitse todistaa kenellekään mitään?

Taidat olla niitä onnellisia ihmisiä, jotka ovat tasapainonsa löytäneet. Niitä on harvassa. Tuo tunteiden ilmaiseminen haavoittumisen pelosta ja suojamuurin romuttumisesta välittämättä on tavallaan helppoa, sen jopa pystyy tekemään joskus kunnes jossain vaiheessa ryhtyy kuin itseltään varkain kasvattamaan pientä muuria, kuin varmuuden vuoksi, kun ajattelee, että kuitenkin jossain vaiheessa sattuu. Kun kokemus on karvaasti opettanut, että aina on sattunut.

Jos kohtaa ihmisen, johon voi luottaa niin, että tietää, ettei tämä ihminen satuta, voi uskaltaa näyttää tunteensa. Mutta silloinkin pelkää satuttavansa sitä toista. Tai pyytävänsä tältä liikaa.

Helpompaa olisi, jos ei ajattelisi niin paljon.

Niinpä niin. Sille puoliskolle uskaltaa avata, mutta kun ei uskalla itselleen näin yksin. Kun se tärkein on lähellä, on myös tuki ja turva, seinä lähellä, mutta yksin ollessa joutuu kasaamaan ihan itse niitä kappaleita pitkin ja poikin kun hajotus iskee ja se on raskasta. Toisaalta pyrkii todella myös suojelemaan sitä toista, tietää, että ei ole yksin ainoa joka tuntee. Se toinen on myös tunteva otustus ja varsin haavoittuvainen avonaisena. Sitä kuormaa ei halua lisätä omalla kipuilullaan.

Kiemurainen on se kultainen keskitie. On avattava, jotta toinen pääsee lähelle, mutta toisaalta haluaa suojella toista liialta.

Ja ehkä, kuten jo eilen kai mea mietit, jos ei olisi niitä ketä ikävöidä niin ehkä yksinäisyys olisi helpompi kestää. Nyt tähän liittyy miljoona muutakin tunnetta. Kaikella on puolensa.

MinnaS, taidat olla tuttu *hymy* tuolta muualta virtuaalimaailmasta.

Jaapa jaa, sinäpä sen sanoit; kun ei uskalla itselleen. Vähän ehkä, mutta sitten jo taas nopeasti takaisin kuoreen, kun ei sitä tiedä, millainen monttu aukeaa, jos itseään alkaa liikaa avata itselleen. Tai tietää ja siksi juuri ei rohkene avata.

Helpompaa olisi, jos ei niin paljon tuntisi. Mutta olisiko se sitten sen arvoista: olla vaan mitään tuntematta. No ehkä, jos ei muusta mitään tiedä.

Keskitien etsimistä koko elämä. Kieli keskellä suutä ja varovasti. Sitten näkee jonkun, joka paahtaa täysillä mistään mitään välittämättä ja sitä ajattelee, että jaahas, toisilla sitä on kanttia. Mutta nepä ei niin taida välittääkään.

Tikru, uskomatonta, sun edelisestä viestistä tänne mulle tuli mieleen yks ihminen tuolta toisaalta, että voisko olla näin...? *virnistys*

MinnaS, juh. voisi se *hymy* tajusin jo eilen, mutta en sitten maininnut. Ja jos blogia luit, niin ehkäpä löysit jotain tuttua.

Tunteettomana eläminen ei ole mitään. On kuin eläisi kuorellisena, vailla sisusta. Joskus oli muuri korkea ja paksu ja sen yli ei päässyt itse, eikä kukaan muukaan. En halua sitä takaisin. Kai se on sitä "kaikki tai ei mitään."

Kuulkaas naiset, me ollaan aika filosofisia täällä. Melkein voitas olla ylpeitä. Sitäpaitti joulu alkaa olla kaadettu ja kaikilla lienee vielä tukka tallella, järkikään ei jättänyt ja seuraavaan jouluun on taas vuos aikaa. Jospa se olisi vähemmän ahdistava, pelottava ja väsyttävä kuin tämä.

Tikru, kivaa löytää sun blogi ja sinut! Kiitos mea kun näin kaksi tuttua jouluna yhteen saatoit! Mäkin Tikru kirjoitin blogia vähäsen, linkkasin sen tuohon, mutta en sitten syyskuun ole päivittänyt. Haluaisin laittaa sinnekin niitä piirustuksia. Tai oikeammin mun kotisivuille, jotka ovat olleet vaiheessa jo kauan. Mutta nyt jouluna olen ajatellut, että rupeaisin taas päivittämään. On ollut vähän hämmennystä työsektorilla oikeestaan tosta syyskuusta alkaen, alkuvuodesta pitäis selvitä kuviot.

Wau! Olen tehnyt sen! Joulun Ihmeen. Nyt kyllä olen aikasten ylpeä. :-D

Itse asiassahan me teimme sen yhdessä. Moninkerroin ylpeitä siis voimme olla.

nyt se on todistettu: internet on pieni.

Maailma on pieni. Sehän on ennenkin nähty. Ja vaikkei niin nähtykään ole, mutta koettu on.

Ehkä alan tämän innoittamana jopa päivittää blogiani uudelleen :)

Minulla oli kriteerinä itselläni kai kahdesta kolmeen kukautta päivittämistä ja sen jälkeen voisin ilmoittaa sitä blogia jotenkin yleisemmin....

heh.. MinnaS, nyt se on jo julkista kamaa kun se täällä mean tykönä näkyy.

Minna, Elämä yleensä on hyvä alku, mikset vaan kirjoita, vaikka näitä, mitä tänne [tosin silloin täältä poistuisi hyvä kommentaattori]. Blogin kirjoittaminen yllättää kirjoittajan jossain vaiheessa huomaamaan, että sillä on ihan oma elämä, omat komerot, omat vaatteet, omat ajatukset. Blogi muodostaa kuin itsestään ne rajat, joiden takaa ei asioita kerrota, mutta joiden sisällä asiat saavat pohdintaa, pyörteitä ja merkityksia niin, että kirjoittaja itsekin usein hämmästyy, että totta, noinhan se on. Blogi siis opettaa kirjoittajaansa. Alku on hapuilua, tuntuu turhaltakin, ei tiedä, mitä kirjoittaisi, mutta kun sen tutustumisvaiheen yli pääsee, niin suhteesta tulee hyvä, jos sen on hyvin hoitanut.

Tarkoitan sanoa, että kirjoita tänään lämmittelyksi ja aloita pienin askelin. Siitä tulee sinulle hyvä ystävä.