Joskus joku ihminen sukeltaa sielun syvyyksiin niin, että vaikka häntä ei näe, vaikka ei olisi koskaan nähnyt, tai vaikka tapaisi joka päivä tai kerran viikossa, niin tietää asiaa kummemmin tiedostamatta, millainen olo hänellä milloinkin on. Sen vain tuntee, se vain on, se tunne. Minä kutsun sellaista yhteyttä enkeliydeksi. Enkeliyttä ei näe, se on tunne, jonkinlaista sielunyhteyttä, joskus isosiskoutta, joskus sielunveljeyttä. Enkeliyttä ei näe mutta ääni sillä on. Ääntä on vaikea kuvailla, sehän täytyy kuulla, kyllä sen sitten tunnistaa. Se kuulostaa tietenkin enkelikellojen helskytykseltä, hiukan samalta, jonka kuulee näiden sanojen

Oh, baby, don’t it make you feel so bad
Dark clouds are over the street
After what I read I can hardly feel my heart
My heart beat

Blue Öyster Cult - Morning Final

jälkeen, se hopeinen helskytys loppupuolella. Enkelihelskytys ei kuulu levyn näytteissä, mutta siellä se on, olen kuunnellut tänään jo neljästi viidesti.

Aina vaan vaikeammaksi käy [maltan tuskin odottaa saada kirjoittaa kahdennennenkymmenennenneljännennen]: yhdennennentoista luukun päivä.