Pukin villat
Tuoreen tutkimuksen mukaan [Psychiatr Bull 28(12):455-6, 2004] joulupukkiin uskominen opettaa lapsia tajuamaan oikean ja väärän, hyvän ja pahan eron ja kannustaa olemaan kiltti ja tekemään hyvää. Siis opettaa, että kiltti täytyy olla saadakseen lahjoja mutta tuhma voi olla, jos kukaan ei huomaa. Ja vielä ihmetellään, miksi aikuiset ovat sellaisia kuin ovat. Joulupukin syytä kaikki.
Henkperskohtainen uskoni joulupukkiin lopahti pysyvästi vasta koulussa. Olin syvästi järkyttynyt, kun minua valistuneemmat toverit sanoivat, ettei joulupukkia ole. Miten niin ei ole, olinhan nähnyt omin silmin. Tosin ne olivat epäuskosta räpsyneet jo silloin, kun kuudennen joulun jälkeen näin pukin päällä olleen turkin kellarin naulassa ja loputkin suomut silmistä karisivat löydettyäni kodin vintiltä tutun näköisen vaaleanpunaisen pukkinaamarin. Olinkin jo ihmetellyt, miten isällä saattoi olla niin huono tuuri, että aina oli pois juuri silloin, kun pukki kävi. Luottamukseni vanhempieni uskottavuuteen ja armollisuuteen ei varmaan koskaan enää palannut, kun minulle selvisi, että isä ja äiti olivat olleet se taho, joka pakotti minut monta vuotta laulamaan pukille ääni pelosta väristen "Joulupuu on raakennettu ", vaikka tiesivät kyllä, miten inhosin sitä. Sekään ei tehnyt hyvää maailmankuvalle, että vaikka pukin valvovan silmän alla oli koko vuoden ollut kiltti, silti aina oli kiikunkaakun, että tuleeko niitä risuja kuitenkin. Ja tulikin. Väärää opetusta.
Jouluhässäköinnissä minua on aina huvittanut se herttainen yksimielisyys, jonka vallassa huikea määrä ihmisiä syö suunnilleen samaan aikaan suunnilleen samaa ruokaa, josta kukaan ei oikein tykkää, mutta kuitenkin tavallaan kyllä, koska siinä samalla kai hakee jotain kadotettua taikaa, sitä joulun henkeä. Sitä, jonka muistaa lapsena joskus kohdanneensa. Tai sitten niitä syö siksi, ettei äiti tai anoppi tai mummu loukkaannu, onhan se joulun henkeä sekin. Perinteet luovat turvaa. Henkeä. Vai mitä varten sitten nekin, jotka inhoavat joulua, tekevät siitä niin suuren numeron, jotenkin erityisen. Jos ei jouluta, niin ei. Mitä siitä sen enempiä. Töitä voi aina tehdä tai olla muuten vaan vähin äänin vapaalla. Vähän niin kuin se, mistä Birdy kirjoitti: aina herää epäilys silloin, kun oikein täytyy vakuuttaa. Meillä isä sanoisi tähän, että aina kun vieraat vakuuttelevat rehellisyyttään, on syytä laskea pöytähopeat [kuv., hopeita ei laskuksi asti ollut].
Tänään on yhdeksäs päivä. Jo. Vasta.
Jälkipuheet
Ihanaa, joku toinen jakaa traumani siitä, miten lapsena joutui laulamaan joulupukille vaikka kuinka inhosi sitä!
Ja minä muuten pidän jouluruoista. En tosin lanttu- ja porkkanalaatikosta. Rosollia rakastan.
Opimmehan ainakin kasvattamaan mahdollisia omia lapsia: ei joululaulatusta, ei pakkosyömistä, ei piiskaa koskaan, ei pelottelua.
Minäkin olen alkanut pitämään jouluruuista, mitä kauemmaksi se ihannejoulun muisto käy. Kinkku ja se imelletty perunalaatikko käyvät hyvinkin, ja kalat. Rosollin tykkääjiä olen tavannut, enkä voi kuin ihmetellä. Kun eihän se minusta maistu miltään paitsi raa'alta sipulilta ja jossei siitä satu pitämään, niin jää mitä. Vaaleanpunainen kermavaahto.
Minä en edes muista milloin en olisi tiennyt, että naapurin setähän se siinä oli Joulupukiksi pukeutunut. Sen sedän tunnisti puuttuvasta sormenpäästä (oli työntänyt kätensäkin sirkkeliin tms. - maaseudulla on jännittävää). Mutta en minä kertonut kai kellekään, että tiesin. Oli hauska leikkiä/näytellä mukana.
Onneksi minua ei pakotettu laulamaan. Kortti piti tehdä Joulupukille ja pukin muorille, mutta minä tykkäsin tehdä kortteja muutenkin. Ja tiesin, että maksu meni siinä kortin välissä. :D
Naapurin sedän sirkkeli säästi sinut pettymykseltä. Mutta opitko nyt sitten varmasti hyvän ja pahan eron.
Täytyy myöntää, että hyvän ja pahan ero on jäänyt minulle vähän epäselväksi. Onkohan sellaista ollenkaan?
Nonni, pukki olisi sen opettanut. Sehän on se ero, kun tekee hyvää, niin on tyytyväinen, että tuli tehneeksi ja puhdas omatunto mutta kun tekee pahaa on tyytyväinen, että uskalsi mutta huono omatunto.
Omatuntoni on enimmäkseen vähän jäissä, mutta lähinnä kiinni jäämisen pelko saa olemaan tekemättä pahoja (eli minulle hyvä teko on sellainen, josta kukaan ei tule rähisemään/en voi jäädä kiinni ja huono teko sellainen, josta voin jäädä kiinni ja joku voi tulla rähisemään). Huono minä. :(
Hieno määritelmä. Oikeassa elämässä vain tuppaa olemaan silleen, että vaikka tekee hyvän teon, joku tulee silti rähisemään, kun yhden hyvä on toisen huono. Just tän tähden tää elämä on aika mutkallista.
Mutta elämä on.
Mikä vaaleanpunainen kermavaahto? O_O Ei äiti laita rosolliin mitään kerman tapaistakaan...?!?
Meidän äiti lykkäsi viereen kastikkeeksi löysäksi vatkattua kermavaahtoa, joka oli värjätty/maustettu punajuuren liemellä. Itse asiassa se vaahto oli ainoa, jonka söin rosollista.
Jee! Ilman vaaleanpunaista kermavaahtoa ei tule joulua.
Aivan! Ja sitä myös kinkun kanssa. Itse asiassa sitä voi syödä sillellään.
Sen vaaleanpunaisen kermavaahdon voi korvata erikseen tarjottavalla kermaviilikastilla. On paljon parempaa. Tosin minä ja jouluruuat emme oikein muutenkaan ole kavereita. Armaani tahtoo paistaa kinkun, ja mie valvon muuten vaan mukana. Sehän on aina kivaa punkkupullon kanssa. ;-)
Kinkussa onkin parasta se paistaminen, siitä alkaa joulumieli. Ellei se sitten mene ja pala. Jolloin joulumieli voi olla hakusessa.
Anna sen siippasi nyt vaan häslätä ja nauti, että se on. Sellainen höpönassau.