Pipariksi meni, mutta onneksi voi yrittää uudelleen.

Kirjoitti: mea 13:02 | Jälkipuheet (2)

En ole koskaan ikinä ennen elänyt näin runsasta ja hyvää vuotta, käynyt niin monessa maassa, kokenut niin paljon hyviä asioita, oppinut niin paljon ihmisistä ja ihmisiltä, ollut niin tasapainossa. En ole koskaan ikinä ennen ollut niin minä. Tänään loppuva vuosi on minun Rolls Royce -vuoteni, tai ei, itse asiassa tämä on ollut minun Maybach-vuoteni. Koskaan ennen ei ole näin hyvää vuotta ollut. Ja minä olen elänyt Lada-vuosiakin, joten tiedän kyllä, mistä puhun. Helposti tämä ei ole tullut, vaan koskapa ja mikäpä. Mutta tekemällä ronskeja päätöksiä, heittäytymällä ja uskomalla pieneen sisäiseen ääneen, joka on sinnikkäästi käskenyt etsimään vielä. Olemaan luovuttamatta. Nostamaan pää pensaasta. Pelastamaan itseni. Vaikka kipeää on joskus tehnytkin.

AamuTV:ssä kriisipsykologi vastasi kysymykseen, saako vuodenvaihteessa juhlia, että "Saa, mutta tekeekö jonkun mieli?" Hattua nostan Turku, Oulu, Jyväskylä, Pori, Riihimäki, Mikkeli ja Tampere. Kysehän on nyt toisten surun huomioon ottamisesta, ei hetkellisestä raketin myynnin notkahtamisesta. Uusia vuosia tulee joka vuosi, ei yksi vuodenvaihde ketään kaada.

Tunteet ovat nyt kovin ristiriitaiset. Tuntuu pahalta iloita omasta olostaan, jotenkin pieneltä ja mitättömältä. Väärältä. Otan kuitenkin itselleni oikeuden olla kiitollinen kaikesta, mitä minulla nyt on kyydissäni; rakkaista, ystävistä, sielunsiskoista ja -veljistä, työstä, kodista, lämmöstä. Iloitsen hiljaa omasta onnestani kynttilän valossa ja kunnioitan toisten surua ja isompia voimia, jotka toisille suovat, toisilta ottavat. Ja joskus ehkä toisinkin päin.

Kiitos.

Kirjoitti: mea 08:41 | Jälkipuheet (8)

Nainen1: "Mulla on ollu sen Villen kanssa vähän ongelmia."

Nainen2: "Miten niin, eikö se viihdy sun luona, vai mikänyon?"

N1: "Emmätiä, kaisse viihtyy, mut se ei syö, mun täytyy varmaan viedä se lääkäriin."

N2: "Onhan se aika rääkkäystä pitää sitä sillai niiku häkissä kaiket päivät."

N1: "Mut emmä uskalla päästää Villee ulos, se villiintyy ja teloo ittensä, son niin levoton."

N2: "Sun ois pitänyt miettiä vähän, enneku otit sen, eläinlääkäritki maksaa nii paljo. Ei hamsterit oo niin helppoja."

Kirjoitti: mea 15:56 | Jälkipuheet (0)

Härkää hännästä ja ankeutta ahterista ja ajatus arkisiin asioihin. Mikähän siinäkin on, että joka vuoden vaihteen läheisyydessä alkaa muistella, mitä on tehnyt tai mitä ei ole koskaanikinä vielä tehnyt. Ei tänä eikä kunaan muunnakaan vuonna. Ja sitten meinaa tulla kiire tehdä edes jotain niistä tekemättömistä ikäänkuin se nyt niin tärkeätä olisi saada johonkin tilikirjaan merkintä, ruks, että tuli tuokin tehdyksi. Koskapa suurin osa en-ole-koskaan-tehnyt asioista on suuria ja mahdottomia tai ainakin ajan rajallisuuden vuoksi melko epätodennäköisesti toteutettavissa, aloitin ja luultavasti lopetankin tämän vuoden puutoslistan täydentämisen yhteen: en ole koskaan ennen tehnyt lihakeittoa. Miltä se nyt näyttää naisen ceeveessä semmonen, no huonolta.

Meanderlandiassa ei aloiteta yleensäkään koskaan ihan vaan perusteista eikä lueta manuaaleja, joten yksinkertaisesta lihasopasta ei voitu nytkään aloittaa, vaan sitä lähdetään meilläpäin aina puuhun latvasta ja siis hirvisoppaa piti tekemän. Haastava raaka-aine pisti myös kurkistamaan manuaalien puolelle, joten ensin netiltä kysyin hirvikeitosta, yksi ohje minua miellyttikin kovin, mutta skippasin ohjeen alkuosan ja päätin, että Kauppahalli korvatkoon sen. Siispä eilisnäpänä halliin hirven lihaa ostamaan, ja paisti kainalossa ja savupotka toisessa [mistäs ne innovaatiot syntyy ellei innovoiden] kotiin soppaa tekemään. Vanha ja uskollinen Kodin keittiötieto vuodelta 1955 antaa kovin ylimalkaiset ohjeet lihan keittoajasta: "Keitetään joitakin tunteja". Näillä ohjeilla soppa syntynee, jonkinlainen. Lopputuloksesta raportoidaan, jahka tulosta syntyy.

Kirjoitti: mea 11:01 | Jälkipuheet (4)

Intiassa on annettu varoitus uusista hyökyaalloista. Lisää kuolleita. Uusia uhreja. Jälkijäristyksiä. Kulkutauteja. Saastuneita vesiä. Ryöstelyä. Ja eilen lehdessä joku valopää sanoi, "Tottakai hän uskaltaisi, nythän sinne on turvallista matkustaa." Siunattu tyhmyys, sen kanssa on selkeästi helpompi elää.

"Olemme saaneet oppitunnin, mitä on olla ihminen", sanoi ruotsalainen mies teeveessä saatuaan kaiken menettäneiltä paikallisilta asukkailta pyyteetöntä apua.

Kirjoitti: mea 08:31 | Jälkipuheet (0)

Kuulin tänään kahden kalliisti pukeutuneen tädin alennusmyyntitiskin ääressä päivittelevän huonoa tuuriaan, kun ei löydy tähän aikaan kesävaatteita ja kun juuri nyt piti käydä näin. Juuri, kun he ovat lähdössä lomalle. Tosin totesivat, että eiköhän ne rannat saada siivotuksi viikossa, siiheksi kun he sinne menevät. Järjestys asioilla, vaikka huonompikin.

Kirjoitti: mea 18:01 | Jälkipuheet (0)

Aamulehti kertoo etusivullaan: "Maanjäristyksen ja hyökyaaltojen uhrien määrä kasvoi maanantaina lähes 30 000 ihmiseen." Kuvat kertovat loput.

Rakettien myyjä mainostaa: "Suuret, halkaisijaltaan 20 metrin tähdet valaisevat kuin Tshernobyl yössä! Parasta mitä rahalla saa. Ja halvalla."

Kirjoitti: mea 10:16 | Jälkipuheet (4)

Mantelitumake on ihmisen aivojen tunnekeskus, pelkojemme tyyssija ja tunnepankki, joka kaiken aikaa zuumaa signaaleja ihmisen sisältä ja ulkoa, että mistä voisi pelästyä, kiljua, kavahtaa, juosta karkuun ja ahdistua. Mantelitumake on siitä erinomainen härpäke ihmisessä, että se on jo syntymässä toimintakelpoinen ja lapsena aktiivisimmillaan. Jos lapsena pelästyt, kauhistut tai kammostut jostain, mantelitumake lykkää sen pankkiin ja naps, lukko kiinni. Siellä on ja pysyy etkä koskaan sitä sieltä kisko pois.

Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikka, että ihmislapsi pelästyi potkukelkkaa pienenä, mantelitumake tallensi potkukelkkakammon ja aina, kun tämä ismispolo näkee potkukelkan, tumake hälyttää. Jatketaanpa sitten olettamuksella, että joku toinen toisaalla on saanut saman potkukelkkakokemuksen ja hälyttyy samoin. Ja entäpä, jos nämä ihmiset aikuisena tapaavat ja ihastuvat ja haluaisivat yhdessä potkukelkkailla, niin eihän siitä mitään tule.

Yritän siis sanoa, että niin mukavanniminen kaveri, tämä mantelitumake, ja niin ilkeä. Kukahan näitä nimiä ihmisen härpäkkeille keksii, tuokin nimi antaa olettaa paljon muikeampaa suhtautumista asioihin.

Vaihdoin minäkin kännykän liittymän ja sain paljon tekstariaikaa, jota innokkaaasti olen myös käyttänyt. Ja taas kerran täytyy ihmetellä, kuka kielipuoli sen sanakirjan on koonnut. Riuduttavaa yrittää kertoa asiansa kielellä, joka ei tunne tällaista tavallista sanastoa. Ok, kai sinne sankirjaan voisi jo lisätä sen suukkoja ja pusuja, ettei niitä puukkoja ja suruja tulisi vahingossa lähetettyä. Ja mitähän se kärpäsiä mahtoi tarkoittaaa?

Kirjoitti: mea 09:40 | Jälkipuheet (5)

Joulu on kuojanliitos ohi tällä erää. Alkoikin jo nyppiä, että sitä samaa perunalaatikkoa jaksettiin hakea aina aattoiltaan asti, ja tänäänkin joku myöhäsyntyinen vielä sitä haikaili. Eiköhän anneta sen aiheen jo olla. Sen sijaan joulun koko kuva näkyy ongelmien ja mieltä askarruttavien hakujen kirjossa. Joulunpyhinä on menopaussiin tultu vastausta etsimään mieltä painaviin ongelmiin mm. hakusanoilla: mitä nainen haluaa, sain, stringit, ei tullutkaan takkia, hajosi takuuajan jälkeen, surullinen, tunneäly testi, punaviinin tahrat, saata juoppo kotiin, vessan pesuohjeet, parisuhdetesti, rakkauden kuoleminen, surullinen, ikävä, nettideitti, treffit, elämän totuuksia, Satu Silvon kuvia, Viivi Avellan alasti, pervo.

Semmosta joulua.

Kirjoitti: mea 15:52 | Jälkipuheet (11)

Tänään se on ohi. Voi taas alkaa murehtia tavallisia asioita, kuten vaikka läppärin kovalevyn hajoamista. Ilmakin harmaantui sopivasti, nyt vaan vesisadetta taikka vaakasuoraan paiskovaa räntää, niin tuntuu taas niin kotoisalta huomisaamuna silmä kourassa puskea mustuuden läpi töihin. Nauran itseni kipeäksi, jos aamulla huokaan, että sais ees nukkua joskus.

Mutta nyt siis on viimeinen mahdollisuus esitellä pieni, vaatimaton, mutta sitäkin rakkaampi lahjapöytä, jonka osat sopivat toisiinsa kuin vain voi silloin, kun ystäväni ovat vain minua ajatellen ne hankkineet. Jokaisen lahjan kohdalla näen ystävän hakevan kaupoista juuri tätä, tai valmistavan vain minulle, paketoivan sen minua ajatellen. En minä voi aivan mahdoton ihminen olla, niin paljon askelia, vaivaa, ajatuksia. Vain minulle: Riedelin punaviinilasit ovat kuin nainen itse; siroja, herkkiä ja hauraita. Niitä on käsiteltävä varovasti ja pestävä käsin ja niin tehdessäni ajattelen lahjan antajaa erityisellä lämmöllä. Maustekakun, josta kuvassa on jäljellä vain muruset, oli omin pikku kätösin leiponut kaunis ja nokkela rakas ystäväni, joka on valloittanut minun ja myös erään toisen sydämen. Kakun seurana oli Labby Kehäkukkateetä, mutta se ei näy kuvassa, koska se oli vasta hautumassa. Heli Laaksosen Raparperisydan on kuin minua varten kirjoitettu ja Viiniopas 2005 on tarpeen, jotta tiedän, mitä Riedeleihini kaadan. Vähäisimpiä eivät lahjoista ole ne, jotka ovat kuvassa näkyvän kännykän saapuneiden tekstiviestien kansiossa.

Joulussa on taikaa, sittenkin. Messupianon epäjoulukommenttilaatikoissa löysi toisensa muutama ennestään tuntematon sekä uudelleen kaksi maailmaan kadonnutta ystävää. Sehän on tiedetty, että elomme piiri pieni on, mutta että virtuaalimaailmakin. Nyt uskon, että ihmisissä on joku magneetti, joka vetää ennemmin tai myöhemmin tykönsä sen samannapaisen [vai erinapako se magneeteissa vetää, olkoon vastakappalenapa].

Kirjoitti: mea 09:56 | Jälkipuheet (2)

Koska ilma oli kirskeä pakkasesta ja auringosta, ulkoilutin itseni kolmen kilometrin päähän järvelle aikeena saada yhtä hienoja kuvia kuin jotkut. Tai lähes. Lähtiessäni en, enpä tietenkään, muistanut ottaa, tai vielä tyhmempää, että muistin kyllä, mutta en vain ottanut, huomioon eilen verille hankautunutta kantapäätä. Liikkuminen sattui mutta metsän kauneus, kengän alla narskuva lumi ja järven tyyni jääpeite ja sillä leikkivät timantit tasasivat oloa. Ensin ajattelin, että ehkä se oli vain pakkanen, kun hetken tuntui kuin timanttisade olisi karhennut kurkkua. Kunnes tajusin, että pettymys se vain karvasteli, sillä olin kävellyt sinne asti vain huomatakseni, että kameran akku on loppumaisillaan. Pari kuvaa ehdin ottaa mutta ei puhettakaan valikoivasta tähtäilystä tai hienoista kuvakulmista. Mutta enhän minä niitä osaisi muutenkaan.

Sitten ei tarvinnutkaan muuta kuin ihmetellä, miten sieltä kävelee takaisin. Alku varovasti, sitten hiljalleen tahtia kiristäen, kun ajattelin, että sattuu, minkä sattuu ja lopussa oikeata jalkaa kummallisesti kierteellä muljaittain. Ikäänkuin siitä olisi mitään apua ollut. Kotinurkilla vastaan käveli pieni villakoira nilkuttavalle olemukselleni epäluuloisesti haukahtaen. Sillä oli punainen Kapan verkkari päällä. Tietenkin, kun kamerasta ei ollut kuin paino taskussa. Tuskin minä olisin kuitenkaan kehdannuit pyytää lupaa ottaa kuvaa. Miten se onkin niin hävettävää? Kai siksi, että en kuitenkaan onnistuisi kerrasta tai kahdesta ja se on niin noloa pyöriä siinä ympärillä kuin jotain jostain tietäisi ja sitten ne tietysti haluaisivat sen kuvan ja hirveä häslinki ja kuvasta ei kuitenkaan mitään tulisi.

Näin hiljaista en muista kokeneeni, kuulin kolmannesta huoneesta kynttilän steariinin valumisen.

Kirjoitti: mea 18:07 | Jälkipuheet (20)

Joulupäivän aamun varhainen taikahetki on muistoissa se Joulu, jota sanan kauniisti ja pehmeästi sointuva kaiku minulle tarkoittaa. Se hetki, kun ulkona on vielä pimeää, kuusessa palaa kynttilät, on hiljaista ja on yksin. Koko joulun ajassa vain se pieni hetki, sen tähden kestäisi koko muun ympäröivän pörhötyksen. Kuusta en ole viitsinyt muutamaan jouluun tuoda, vaikka sen tuoksu ja kauneus tekisivät varmasti joulumielen. Melkein pitäisi ihan vain joulupäivän taikahetken vuoksi.

Mutta kyllä se taikahetki on vieläkin olemassa, se hiipi kuin varkain aamun hämärissä, kynttilän palossa, kun mistään ei kuulunut mitään. Hiljaisuuden taustaksi laitoin soimaan klassista: Tomaso Albinoni, Benedetto Marcello, Arcangelo Corelli ja Antonio Vivaldi ovat kanssani nyt, juuri tällä hetkellä Corellin Concerti Grossi Op. 6/4. Ihan kuin ilmassa olisi ripaus joulutaikaa, salaa varkain tänne eksyneinä.

Eilen sain rakkaalta ystävältä tekstiviestin: "Pari tyyppiä etsi sinua. En antanut numeroasi, mutta kerroin osoitteen. Ne tulevat ihan pian soittamaan ovikelloa. Ne tyypit olivat Ilo ja Onni. Hyvää joulua!" Vaikka eilen epäilin hänen antaneen väärän osoitteen, niin ei sittenkään, kyllä ne tyypit tänne osasivat.

Kirjoitti: mea 10:47 | Jälkipuheet (2)

No nyt aletaan päästä joulussa voiton puolelle: lahjat on enimmiltään jo avattu ja osa jo unohdettukin ja petyttykin on mutta myös ilahdutettu itseä ja ystäviä. Valtakunnassa siis kaikki hyvin tai ainakin ennallaan. Lahjapapereita ei saa muuten laittaa keräyspaperin joukkoon, vaan ihan sinne sekajätteisiin, sanoo paperinkeräyksen uudet ohjeet [joita hämmästyttävästi ei ole päivitetty nettiin]. Mieluummin tietenkin säästöön ja ensi vuonna käyttöön uudelleen. Niin meillä kotona aina tehtiin. Niin minäkin teen, vieläkin.

Minulla oli lahjakas lapsuus, meillä veljieni kanssa oli aina tasan samat määrät lahjoja ja vanhempani pitivät tarkasti huolen, että kaikki oli tasapuolista ja sopuisaa ja lahjakasassa oli sopivassa suhteessa tarpeellista ja hyvää ja leluja ja villasukkalapastöppöspusero-osastoa. Kaikille kaikkea. Ja paljon. P-a-l-j-o-n. Minulla oli ainoana meistä lisäksi kummi, joka osti lisää paljon lahjoja, niinpä minusta ei joulukuvissa pienenä näy lahjakasan alta kuin pellavapää. Silti muistan niistä kaikista lahjuksista vain kaksi. Kaksi! Koko siitä uhratusta ajasta ja rahasta ja vaivasta. Ja mitkä kaksi: ne eivät välttämättä kumpikaan olleet kalleimmasta päästä, mutta niitä yhdisti se, että niihin oli panostettu, nähty vaivaa, mietitty. Ja ne olivat minulle, ei jollekin vaan tytölle, vaan minulle, minua ajatellen hankittu. Sellaisia lahjoja sain tänäkin jouluna. Vain ja ainoastaan minulle ja minua ajatellen hankittu ja tehty. Kiitos teille ystävät rakkaat. Kiitos, että olette ja minua ajattelitte.

Ja taas kerran; kumpi se onkaan suurempi, antamisen vai saamisen ilo. Eikä se määrä vaan laatu ja ajatus. Tässä niinkuin monessa muussakin asiassa. Ettei vaan ihan joka asiassa. Lahjakas lapsi, onnekas aikuinen, välissä kuoppaista, mutta sellaista elämä on. Ilman kuoppia ei huomaisi, miten tasamaata on mukava taivaltaa.

Kirjoitti: mea 20:49 | Jälkipuheet (6)

Päivällä olin lenkillä joulurauhan julistuksen aikoihin ihan vaan paetakseni sitä tosiasiaa, ettei se joulumieli sitten koskaan tullut. Olisi ollut ihan liian rankkaa siihen takaraivossa kolkuttavaan tunteeseen tunkea joulurauhan julistusta. Hetkellisesti kävely auringossa helpotti, kunnes villasukka alkoi hiertää kantapäätä rikki, askel askeleelta kävely oli tuskaisempaa. En voinut lakata kävelemästäkään, kun olin metsän keskellä, mutta en oikein olisi voinut jatkaakaan. Mietin, kumman kanssa olisi helpompaa: hiertävän villasukan vai hiertävän epämääräisen ahdistuksen. Valitsin lopulta villasukan, sillä se tekee selkeästi niin kipeää, että kolotus sielussa jää varjoon. Sitäpaisti tietää, että hiertäminen loppuu heti, kun pääsee sieltä metsästä kotiin, mitä ei voi sanoa ahdistuksesta. Mikä taas tarkoittaa, että pitäisi kävellä jalkansa veriin, mitä taas ei saata eikä ole viisasta tehdä mutta se helpottaisi, sillä silloin ei olisi pateja miettiä, miltä nyt noin muuten tuntuu. Vaikiaa tämä elämässä päätösten tekeminen joskus on ja kun sen tekee, ei hetikohta tiedä, että menikö kuitenkaan oikein.

Mahdoinko ollenkaan toivottaa joulumieltä niille, joilla siihen kyky ja tilaisuus on. Nyt toivotan. Olkoon Joulu kanssanne.

Kirjoitti: mea 14:19 | Jälkipuheet (25)

Men ohkasem palentuvaisen kirjastotätin
täki al Vonnekuti hajussi lakanoihi väärimpuali
kylmäk kintu syränt vaste, nii et nee huamamat
sulava ja ruppeva näkkemä unt, misä o niimpal
hyllyi et joka kirjal oma, oo mikä uni.

- Heli Laaksonen: Raparperisydän

Tämän joulun kaunein ääni on radion gesemsärinä, joka edeltää tekstiviestin ääntä.

Jouluaatto.

Kirjoitti: mea 09:45 | Jälkipuheet (0)

Joka paikasta puskeva perhe- ja sukukeskeisyyden korostaminen hassuine mainoksineen, joissa tavalliset lähiöperheet ovat taikoutuneet hirsimökkeihin, joissa Fanny ja Alexander kirmaavat kuusen ympärillä punapukuisen äitykän taikoessa koko suvulle perinteikkään runsaan joulupöydän ja kukaan ei ole äreä ja vaikka aikaa on vain puolitoista päivää ja sukua kymmeniä koolla, ehtii äitykkä joulurauhoittua kirjan ääressä. Älkää viitsikö, isot ihmiset.

Väkisinkin tuommoista katsellessa tahtoo sinkulle tulla kummallisen syrjäytynut ja orpo olo. Vaikka tietää näytelmän juonen ja koko baletin ihan vaan näytelmäksi, niin silti. Veikkaanpa varovasti keskenäni minulla olevan sittenkin joulumpi kuin aika monella illuusion metsästäjällä, sillä minulla on paitsi ihan oma tahto ja rauha, myös onnekseni muistoja ja ihmisiä, joita ajatella, jotka ovat lakanneet satuttamasta. Toisin kuin monella.

Siivotessani huomasin ovenkarmissa parikymmentä senttiä lattiasta tumman likaisen kohdan. Vaikka olen mielestäni siivonnut kohtuudella, oli tuo jäänyt huomaamatta. Yli puoli vuotta. Hinkkasin karmia hellyttyneenä, liikutettuna: koira, joka kuonollaan nuohoten oli tottunut avaamaan oven, oli jättänyt tuon avausjäljen vartavasten jouluksi löytyä. Eikä se enää sattunut.

Saunaan mennessäni tervan tuoksu liehautti hellän muiston ihmisestä, joka heitinveteen oli tervan tipauttanut. Tervaisten terveisten tirauttamat kyyneleet muistuttivat minua siitä, miten onnellinen olen. Että minulla on muistoja ja ihmisiä, joita kaivata. Joiden tähden en ole yksin yksinäni.

Miten voi olla yksin, jos elämässä on asioita, jotka koskettavat.

Kirjoitti: mea 21:15 | Jälkipuheet (6)

Tiesittekö muuten, että torstai on viikon vahvin päivä, että vaikka viikko on se seitsemän päivän jakso, joka alkaa maanantailta, niin maanantailla ei ole mitään sanomista torstaille silloin, kun torstai sattuu olemaan seuraavan vuoden puolella, sillä silloin suurin osa viikosta on siellä torstain puolella ja siis ovat viikko numero uunon päiviä. Siksi tänä vuonna eletäänkin nyt viidettäkymmenettätoista viikkoa, jota tarkkaamaton voisi luulla vuoden viimeiseksi. Älkää uskoko, ensi viikolla on vielä viideskymmeneskolmas viikko. Seuraavan kerran näemme vastaavan ihmeen vuonna 2009 ja sitä seuraavan 2015. Että kannattaa siis miettiä tarkkaan, mitä tekee ensi viikon ylimäärällä. En minäkään tiennyt.

Lehti kirjoittaa, että eilen oli 11-metrisiä aaltoja ja minä miettimään, että tarkoittaako se vertikaalista vai horisontaalista metriä. Mutta mistä sen aallon alkamiskohdan voisi tietää. Toisaalta, kuka on muka mittaamassa sen aallon korkeuttakaan. Ei kuulosta uskottavalta. Siis, että joku olisi sen mitannut ja miten sen nyt muka voi silmämutikassa noin tarkasti sanoa. Ja minkä alan ihminen se mittaaja on? Metronomi? Metereolootti? Argeolonomi? Kenen toimesta aaltoja mitataan?

Mistä kaikki panhuiluorkesterit tulevat joka vuosi tavaratalojen ovien pieliin jouluksi. Keskustorilla kokoonpanolla oli katos ja jalkojen alla puulaatikot ja vaikka tuuli pullistutti katoskangasta ja mustuus ja vesi vihmoivat suomalaisen hymyttömäksi, jaksoivat huilistit heilua. Mistä? Miten? Miksi?

Nyt ei ole enää Aikaa paljon jouluun [Sävellys ja sovitus © Matti Rekunen; (1999) / Pan-huilu + vokaaliyhtye + trumpetti + orkesteri]

Kaksikymmentäkolmas päivänä kuuluu kysymys, tiedätkö minne kuljet. Sitä sietää miettiä, kun on yhtä vaille Jouluaatto. Jospa tänä iltana oma pää aseentuisi oikealle taajuudelle.

Kirjoitti: mea 06:49 | Jälkipuheet (6)

J-juhlan kokokohta alkaa näemmä olla käsillä, taitavat joululaatikot lähteä kohta uuneihin. Nythän se kannattaakin tehdä, ehtii sitten vielä korvata epäonniset tekeleet Saarioisten keittiömestarin lahjoilla laiskoille ja lahjattomille. Ohjeen kysyntä on ollut tasaisen suosittua jo pitkään mutta tahti kiihtyy kaiken aikaa ja pelkästään tänään tähän mennessä on ohjetta kysytty jo yli 60 kertaa.

Kertooko tämä, että intternetti on syrjäyttänyt maamolta perityn ruskealehtisen hiirikorvaisen keittokirjan vai onko kyseessä nuorisossa yhtäkkisesti virinnyt perinneruokavietin ilmentymä vai liekö nettikansa ihan vaan tylsästi keski-ikäistynyt.

Mäkään en tahro: en siivota, en koohkata, en joulumieltäkään tahdo saada. Tai siis tahtoisin, mutta en saa.

Kirjoitti: mea 13:27 | Jälkipuheet (3)

Menomestan toimitus hieraisi turvonneita silmiään eilen iltasella ja ajatteli, että tommosta se sitten on, sijaluku pompsahtaa pronssipallille heti, kun hiukan avautuu. Tarkempi silmäys osoitti, että suurin osa lukijoista oli kuitenkin pelästynyt poies, mikä hämmensi hämmentynyttä mieltä hetken. Toisemman kerran ajateltuani johtopäädyin kuitenkin maanjärjestyksen kourivan ja lopun uhka tuntui ryskivän ovea, jota en sitten avannut mutta katselin kyllä jo huolestuneena, josko sianahteri pian uunista valmistuu vararavinnoksi. Onneksi maa palautui järkyttyään järjestykseen ja elämä jatkui. Asioilla on tapana järjestyä. [Ovella olikin ryskinyt kukkakaupan lähetti, jonka jättämään pakettiin aamulla kompastuin.]

Ahterista tuli kypsä mutta ruma, selvästikään se ei ole halukas juhlapöydän koristeeksi, mikä on hyvä, sillä menomesta on J-juhlaton vyöhyke.

Kollegani Joulu Kalenteri alalta sana-sivusta on oivalliseti asetellut parhaat sanat optimaaliseen järjestykseen. Minäpä yritän muistaa tämän sitten kun seuraavilla linnan raunioilla taas jälleen huomaan, etten oppinut edellisestä kerrasta mitään: "Vahvuutta ei ole se, että osaa kestää mitä vain, mitä vastaan tulee. Vahvuutta on se, että valitsee omat taistelunsa".

On olemassa mahdollisuus, että saan juhla-jota-en-vietä-lahjaksi vyötärön. Semmoisia merkkejä on.

Kahdeskymmeneskahdes päivä on jo 5 minuuttia eilistä pidempi.

Kirjoitti: mea 06:55 | Jälkipuheet (0)

Jos itku, uni ja ystävät ei auta, on tautiin muutama muukin lääke, mutta eiköhän alakulo jo näillä hellitä. Kun tulin kotiin, kyyneleet jäätyivät poskiin ja silmälasit huurtuivat näyttäen maailman kuin koko olevaisuuus olisi vain kylminä sinisinä aurinkoina loistavia auton etulyhtyjä. Menin suoraan unipankkiin maksamaan univelkoja pois ja olo kohtuuntui kummasti. Postiaatikossa oli postia ystävältä, joka ehdotti, että unohdan joulun turhana välistä pois ja alkaisin suoraan uudenvuoden viettoon, mutta lupaukset kannattaa jättää tekemättä, sillä terssiä niistä vain tulee, sen sijaan strategiat, taktiikat ja visiot on aina paikallaan.

Olen aina salaa kadehtinut ihmisiä, joilla on kanttia sanoa:

Nu skall vi dansa efter min pipa.

- Bob Hund

Olisiko tuosta strategiaksi, taktiikaksi ja visioksi.

Kirjoitti: mea 20:42 | Jälkipuheet (0)

Pilvilinnojen rakentelu on vähän semmoista, että vaikka tietää, että rakennusaineet ovat turhan keppoiset ja ihan itse omassa päässä sorvattuja, niin minkäs teet, kun ei malta olla pystyttämättäkään, kun sopivat rakennuspalikat on käsissä ja selvä visio, millainen siitä voisi tulla. Joskushan linna voi pysyäkin, silläpä sitä ryhtyy aina uusiin projekteihin. Hankalinta kai on juuri se, että vaikka pilvilinnan nurkka joskus sortuukin, silti ihmispolon päässä säilyy visio ja usko vääntää aina vaan uutta pystyyn kunnes joku linna jossain kestää. Hyvä olisi, jos osaisi, ehken joskus taukoakin pitää, kunhan ei kokonaan taitoa hukkaa. Eipä sen rakennelman kestävyyttä kukaan luvannutkaan, mutta sehän se on pilvilinnoille tyypillistä.

Bussi, joka minut yleensä kuljettaa kustannuspaikalle, oli jäänyt hankeen matkan varrelle ja korvaava auto oli rikki, niin aina. Korvausauton keskiovet sulkeutuivat vain sammuttamalla bussista virrat ja seisottamalla pari minuuttia pimeässä, joka pysäkillä. Kukaan ei sanonut mitään seisontapimeyden minuutteina, bussissa vallitsi harras hiljaisuus, kuin henkeä pidätellen toivottiin yhteen mieleeen, että ovet menisivät kiinni ja matka jatkuisi, perille päästäisiin. Ja jatkuihan se, joka pysäkiltä. Niin aina.

Lapsesta saakka olen luonut itselleni sääntöjä: jos tämä onnistuu, niin sitten niin tai näin. Jos onnistun kävelemään astumatta käytäväkivetysten saumoihin, se tietää hyvää. Jos summamutikassa otettu pikkurahamäärä on tasan oikea, se tietää erityisen hyvää. Jos ensimmäinen vastaantuleva hymyilee, se tietää jumalaisen hyvää [tämä sääntö ei juuri koskaan toimi, paras unohtaa]. Jos jotain, niin sitten. Ehdollinen positivisti. On taitolaji valita ehdot tarvittaessa niin, että matka aina jatkuu.

Talvipäivän seisauspäivä. Huomisesta alkaen päivä on pidempi kuin yö. Pimeys väistyy, huomisesta lähtein jokainen hetki on valoisampi kuin edellinen. Onneksi joulu on pian ohi. Se hyvä puoli tässä on, että ruoka ei maistu, ei tule siis jouluähky, ei joulun jälkeisiä jumppalaihdutusnälkärääkkiviikkoja ja säästyy rahaakin.

Kahdeskymmenesensimmäinen luukku, pitäisi vain uskaltaa.

Kirjoitti: mea 12:01 | Jälkipuheet (0)

Maailma voi mitä vaan, se voi muuttaa kahdessa sekunnissa elämän tyhjäksi. Jonka se täyteläistää kurkkua kuristavalla kireydellä ja kutsuu serkkunsa ahdistuksen, itkun, hyljätyn olon. Kunnes lopulta on kasassa koko maailman ilkiöjengi: kaikki nuo pikkuilkiöt ja niiden isommat siskomurheet: yksinäisyys, loputon yksinäisyys, epävarmat ajatukset. Siinä on loimukirjaimin kirjoitettuna pirun käsikirjoittamaa juonikudosta kuin seittiä, joka takertuu vaatteisiin. Yhtä paljon tunteita kuin ahdistusta. Luulisi näillä rämpimän. Siis raskaasti ja sunnikkäästi, kun vaan rämpii hetken kerrallaan, kaiken energian keskittää siihen, että jaksaa seuraavaan hetkeen ja seuraavaan. Ei katso taakseen, ei päästä ajatusta liian kauan olemaan surussa. Minä näen tämän kirjoituksen tukahduttavana kirjainmöykkynä selässäni, se konkretisoi silmilleni: tuon kokoinen, ehkä tuosta selviän. Muutama tunti taakse sitä ei ollut. Olen vielä valmistautumaton. Olen Notre Damen kellonsoittajan näköinen tuo taakka harteillani.

Onko pahempaa ola kiltti, joka ei uskalla ääneen sanoa, että minä itken nyt suurin kirjaimin, ei uskalla, koska joku toinen loukkaantuisi, vai pitääkö sisällään vain pieni nyyhkytys ja yrittää olla urhea. Kertokaa. Saako vahva olla heikko. Edes joskus? Vähän? Pääseekö siitä paremmin ylemmälle tasokurssille, kun sen suorittaa läpi mahdollisimman raskaasti itselle vai että uskaltaa ..tai no olkoon. En minä kuitenkaan uskaltaisi.

Kirjoitti: mea 01:43 | Jälkipuheet (12)

Tänään, kun alkoi virallinen jouluhalaus-laulutoivotus-tervehdystenvaihto-viikko, jolloin poskia pakottaa, veikkaanpa jo keskiviikkona, jouluhymyileminen, josko muistettaisi myös tarkoittaa sitä, mitä sanotaan, hymyillä sielusta asti, katsoa silmiin ja olla läsnä. Joukossa voi olla joku, jolla ei ole ketään muita, jollekin se voi olla ainoa toivotus. Joku voi ahdistua tämän kaikenkaikkisen yhteisöllisen perhehössötysjoulun yksinäisessä sydämessä. Ei maksaisi mitään olla oikeasti läsnä. Hetki. Yhdessä.

Oi, onnellinen joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
ja yksi jos murtuisi, muut tukena ois.

- Eino Leino

Kirjoitti: mea 19:19 | Jälkipuheet (3)

Joulu tuloo ja se tiätää monellaasta menua. Testaa ittes ja kaikki muukkin, onko jouluressi iskeny. Ja taas sitä mukaa pisteetä minkä numeron kohta oireehin sopii.

Ai nii, kyllä se pernalooran ohje siälä on, ku sitä niin palio on kyselty.

Kirjoitti: mea 12:32 | Jälkipuheet (2)

Minähän en ole mikään varsinainen virtuoosi keittiössä, mutta on minulla hetkeni. Elämä on opettanut myös, että jos jotain erikoisen hyvää ja onnistunutta haluan tarjota, niin sen on tapahduttava ilman koe-esiintymistä ja harjoituskertoja, pokkana vaan suunnitelman kanssa kauppaan ja rohkeasti kauhan varteen. Mieluummin ennestään tuntemattomien raaka-aineiden ja eksootisehkon ruokalajin kanssa, sellaisen, jota äitikään ei tehnyt, isomaamosta ei puhettakaan. Ennen keittiöihmeeksi sukiutumista on syytä ovelasti sonnustaa jo rantautuneen vieraan korvat kuulottimilla ja rokkia sen mikä Hiilipsistä irti saa ja sitten keittiöön: aiheena Mean tulinen katkarappio ja basmatiriisiä seuraksi. Ennen Meanderian taikasauvan kosketusta ruokaa kutsuttiin katkarapukastikkeeksi, hienommat ihmiset puhuivat katkarapukasarista. Mutta he käyttivätkin vähemmän ranskankermaa ja mausteitakin liian varovasti. [Kiinnostuneille alempana linkin takaa tarkemmat ohjeet.]

Katkarappio hönkäili jo levyllä puolivälissä tekeytymistään, kun oli aika keittää kirkastetut basmatit. Olin ostanut joku päivä sitten veikeän ja kätevän suolamyllyn ja sillä sitten suolaa onnellisena rouskin riisien keitinveteen ja käsi kun vähän olen, plumpsautin sen kattilaan. Siihen loppui jäniksen rouskutus ja pientä sadattelun henkeä oli ilmassa. Ajattelin sitten tyhjentää jänön pään suolasta ja siinä tuoksinassa onnistuin saamaan puolet suoloista lattialle. Ja sitä imuroimaan. Jänö on siitä lähtein kuivatellut sisuksiaan, mutta ei se tunnu tokeentuvan. Juuri muuten tuosta kuvatekstistä tajusin, että alusta, jonka jo kertaalleen heitin roskiin, onkin myös täyttösuppilo. Ei päivää, ettei jossain asiassa valaistuisi.

Mutta Katkarappiosta tuli erinomaista ja sen teki täydelliseksi Santa Rita 2003 120 Chardonnay. Vieras ei ollut kuullut sadattelua eikä imurointia, kannattaa siis valita niin upottavaa musiikkia, että se sulkee silmät ja korvat ympäristökatastroofeilta.

Kahdeskymmenes luukku avaa viimeisen jouluviikon, heittää niskaan terssin niille, keillä lahjat on edelleen hankkimatta.

Mean Tulinen Katkarappio

1 purkki chilitomaattimurskaa
1-2 rkl Sweet chili-kastiketta
1 pussi Pirkka-pakastesipulikuutioita
valkosipulitahnaa
1-2 rkl öljyä
1 puolikkaan sitruunan mehu
muutama tupsahdus sitruunapippuria
pienehkö tujaus Tabascoa
1-2 rkl soijakastiketta mallia Ketjap Manis
1 veitsenkärjellinen Rajah Red Chili -pastaa
paljon tilliä
2 purkkia ranskankermaa
400 g kuorittuja katkarapuja
maut pyöristetään lopuksi fariinisokerilla

Sipulit kuullotetaan öljyssä ja sekaan hömpsäytetään tomaatimurska ja mausteet, haudutellaan parikymmnentä minuuttia. Ranskankerma ja katkaravut kyytiin ja jos ravut oli oikeaoppisesti sulatettu ja valutettu, riittää pari minuuttia, mutta jos ne jäisinä laittoi niinkuin minä vahingossa, niin sen verran, että kuumenevat. Ranskankermankin laitoin innoissani liian aikaisin, muttei se lopputulosta hämmentänyt. Ja fariinisokerilla sitten pyöristettän maut.

A-i-v-a-n äärest hyvää.

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (2)

Yhdeksästoista luukku.

Tähän ei itse asiassa ole mitään lisättävää.

Kirjoitti: mea 14:11 | Jälkipuheet (4)

Menin eilen sitten taas tekemään sen, annoin jo joululahjan, jopa pakotin aukaisemaan sen. Onko minulla taas joululahjaongelma, mitä?

Ettei luukkuakoko muka?

Kirjoitti: mea 13:03 | Jälkipuheet (4)

Kaverin kaveri osti kuusen, mutta huomasi kotona sen liian pitkäksi eikä hällä ollut sahaa eikä kirvestä eikä muitakaan katkohoitovälineitä. Muisti, että kaverillaan on kirves ja pyysi tätä poikkeamaan välineen kanssa, jotta kuusi mahtuisi tupaan tai siis Kalevan kerrostaloasuntoon. No kaveri auttamaan kaveria. Aikansa ihmeteltyään, että miten sen kirveksen voisi kuljettaa, kävellen kun oli ja matka kävi Hämeenkatua pitkin asematunnelin kautta Itsenäisyydenkadulle, laittoi sen sitten vaan povitaskuun. Kun asematunnelissa poliisejakin on. Ettei tulisi sanomista.

Kaverin kaverin asematunnelissa kulkeissa tuli vastaan manne, joka näytteeksi vilautti Mora-puukkoa ja sanoi, että "Tiiät sie, et nyt myö tehää silviisii, et sie annat kaik siun rahat miulle ja äkäsest sittekii."

Kaverin kaveri oli rauhaa rakastava nuorimies ja aatosteli hetken, että miten tästä nyt selvitään vähimmin vammoin. Päätti sitten vain vilauttaa takin sisäpuolta povitaskun puolelta.

Kirjoitti: mea 18:04 | Jälkipuheet (0)

Eilen kotibussimatkalla taiteili lastenvaunujen kanssa keskisillalla nuori isä pitäen rukkasesta pystyssä vaahtosammuttimen kokoista kurahousuista esikoista ja vaunut ilmeisesti osuivat metrisen kiuhtuneen mummelin kylkeen, niin ryhtyi tämä mummu siitä kailottamaan kimeällä äänellä koko pienestä luisesta olemuksestaan, että "Pidä poika kuule huoli, ettei ne vaunut osu vanhaan ihmiseen ja älä kuule yhtään ala kimittämään siinä, siirrä vaan ne vaunusi pois siitä".

"Älköön minusta koskaan tulko metristä kiukkuista mummua", ajatteli Mea.

Kaupassa kassajonossa kannattelin noin kahtakymmnentäviittä tavaraa leuan ja kahden käsivarren muodostamassa korissa, kun kaupan koriahan minä en tarvinnut, koska menin ostamaan vain joulupaperia mutta annoin vuoroni miehelle, joka osti vain pari joulukorttia ja mies siitä ilahtumaan niin, että tyylikästä lierihattuaan nostaen kortit maksettuaan kysyi minulta, että "Pärjäätkö sinä niiden kanssa" ja juuri siinä kohden olin pudottaa kantamukseni, kun en sillä siunaamalla hetkellä meinannut pärjätä, koska eihän senlajista wanhanajan kohteliaisuutta oikeassa elämässä pitänyt olla.

"Mies on kasvatettava soturiksi ja nainen väsyneen soturin virkistykseksi. Kaikki muu on hulluutta", ajatteli Nietzsche.

Ostin vaniljan ja vihreän teen tuoksuisia kynttilöitä lähinnä siksi, että vaniljan tuoksu on taivaallista ja vihreä väri taas sopi erityisen hyvin kerman väriseen vaniljakynttilään ja yhdessä kynttilöiden värit sopivat sisustukseeni kuin nyrkki torkkuvan leuan alle ja nyt niiden yhteistuoksu on hurmaavan huumaava vaikkei niitä edes polta.

"Vaikka perustelut olisivat kehnommatkin, onnistuu joskus tekemään oikean valinnan ja toisen kerran taas pitävät perustelut tuottavat erittäin väärän valinnan", ajatteli Mea.

Joskus minusta tuntuu, että minun ajatusjuoksujani saattaa olla vaikea ymmärtää, itseänikin välillä hämmentää langanpään tuontuostainen kadottaminen mutta jatkan vaan sinnillä loppuun ja ajattelen, että kyllä se varmaan siitä jampakoituu. Aina ei.

Seitsemästoista luukku ja seitsemän yötä jouluun: kaksi onnenlukua samassa päivässä, tänään tapahtuu Jotain. Olen siitä jokseenkin saletti.

Kirjoitti: mea 08:44 | Jälkipuheet (8)

Onpa noloa, en tiennyt lainkaan, että Tamperuus on palanut poroksi. Onneksi valpas taustatoimittajamme Triinu on ollut tarkkana. Tämmöstä tämä on, kun metsän reunassa puurtaa hiki otsallansa ja koti sijaitsee kaukana toisen aarniometsän reunassa. Mitään ei mistään tiedä.

Miten tällaisesta tyhjäpäisyydestä pääsee eroon.

Kirjoitti: mea 15:40 | Jälkipuheet (6)

Kerran kohteliaisuuttani sanoin kotikotona syödessäni pitkin hampain dziljoonakalorista pääsiäispashaa, että "hyvää". Siitä lähtien äiti on tehnyt sitä joka pääsiäiseksi, paljon, vaikka ei sitä voi syödä kuin lusikallisen joka viides vuosi. Silloinkin, kun en sinne mene ja sitten soitetaan syyllistävällä äänellä, että kun "siulle olin sitä passaakin tehny, kun sie niin siit tykkäät". Ja minä olin vain kohtelias. Samasta syystä kotikotona on aina tarjolla ananas-kaalisalaattia [itse asiassa inhoan sitä, mutta kertainen laihduttamiseni ei jäänyt huomaamatta], kuivia salaatinlehtiä ilman kastiketta ["salaatit on ihan hyviä"], jotain kummaa lakkaväkeväviiniä [paloviinan makuinen konjakki ei napannut] ja karjalanpiirakoita [ihan tietty kotitekoinen ja vain yksi, 10 kaupan piirakkaa ei]. En enää uskalla sanoa mistään, että kivahyvämukava, tästä mie tykkään, kiitos tätä. Ellen tosiaan halua syödä ja juoda sitä jokaherrankerta.

Viime kesänä vanhempien kesämökillä tekemisen puutteesta kyllämystyneenä luin mamman ET-lehtiä ja sanoin kohteliaisuuttani, että "nämä on ihan hyviä lehtiä". VIRHE!

Sain joululahjaksi lahjakortin, joka kertoo, että minulle on tilattu 10 numeroa ET-lehteä, kun "sie sanoit, et sie tykkäät siitä". Sukuamme on kirottu ylenpalttisella kohteliaisuudella.

Niinjoo, piti sanomani, että jos lajiaikuisilla iskee hillitön halu koristeroida kämppänsä esimerkiten sähkökynteliköllä, tarvii hän sitä tarvetta varten töpsäkettä, joihin kuitenkin kaikkiin on kiinnitetty erilaisia nörvähdysvermeitä. Että kannattaa katsoa, minkä irrottaa. Ei kannata ajatella, että ei se mikään tärkeä kuitenkaan ole. Kannattaa miettiä kolmasti, miksi se on töpselikössä, jos se ei olisi jotenkin aika olennaista jollekin, se virta.

Useinkin pähkäillyt, että miksi lapset laskevat nimenomaan öitä, eikä päiviä, vaikkapa nyt jouluun. Tai ainakin ennen laskettiin, nykykersoista kukaan selvää ota. Minä ainakin lasken, jos johonkin ja useinkin. Kun meneehän ne yöt ihan itsellään ja ovat lyhyempiäkin, niin eikös heureekka: juurikin siksi, odotusaika menee itsellään ja on lyhyempi. Enää kahdeksan yötä.

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (20)

Tämä maisema ilahduttaa minua päivittäin työhuoneeni ikkunasta [paitsi tänään, nyt sataa vettä ja näkyy vain mustaa]. Silmäni harhautuu tuontuosta maisemaan ja unohtuu sinne toveiksi. Kahden edellisen työikkunani takaa näkyi vain seinää, yhden asuntoni kaikki ikkunat katsoivat harmaata betonia, nyt näen puita ja ilmaa, joskus auringon, sinistä taivasta ja nykyisin töistä lähtiessä sellaista pimeyttä, ettei kaupungissa uskoisi. Toissapäivänä näkyi tuo sokerikuorrettu maailma. Tulisit jo. Ritisyttäisit ikkunat jäälasiksi ja huurtaisit metsät sokerikuorretuiksi. Valkeuttaist maiseman. Antaisit hengityksen näkyä. Tulisit jo. Talvi.

Olen monasti miettinyt, mikä olisi suomen kaunein sana ja mistä sanoista punoutuisi kaunein lause. Eilen se kirkastui: ihminen on sanana lähellä täydellisyyttä, se soi pehmeän lämpöisesti ja jättää kauniin kaiun, sehän melkein kuiskaa salaperäisyyttä. Kauniskaikuisissa sanoissa on soljuvuutta ja lähes runoa, ei kulmia eikä säröjä, pelkkää huokausta ja tiukua. Ne liittyvät toiseen sanaan pehmeästi ja luontevasti, helmiytyvät nauhaksi, joka on helppo sitoa ja lämmin sanoa ja jättää sanan ilmaan soimaan. Suomi on kaunis kieli, melkein pelkkää onomatopoetiikkaa, mikä tietenkin kertoo luonnon yhteydessä kasvaneesta kansasta ja kielestä, joka otti oppinsa ympäröivästä maailmasta. Minua on aina kiehtonut sekin, miten ne sanat, jotka eivät suoranaisesti kuvaa kuuluvaa asiaa, tekevät sen kuitenkin maistumalla ja tuntumalla suussa siltä, mistä kertovatkin. Näkemättäkin tietää, millainen on jyrkkä, tai että tumma ja kirkas ovat erilaisia, ärtyä ja leppyä kertovat jo kaikumalla sanottavansa. Vihainen, katkera, kaunis, hellä, utuinen; kaikki ne ovat tunnelmansa mukaisia, soitettua sanaa. Juuri siksi olenkin aina ihmetellyt, miksi rakas ja kärlek ovat niin erilaisen kuuloisia kuin love tai Liebe. Kertooko se jotain pohjoisten kirpeiden pakkasten kasvattamasta jäyhästä ihmisrodusta, joka ei kylmässä paljon puhunut ja kun puhui, sanoi niin, että ei jäänyt asia epäselväksi.

Olen löytänyt nyt, ja ihmettelen nolona rajallisuuttani miksen aiemmin, kauneimman päiväkirjan Ihminen.org; kaunis katsella, miellyttävä lukea, sen nimi on täydellinen, siellä lepää silmä ja mieli. Jä tämä helmi on sijalla 390, voi häpeys. Sen voi sieltä pumauttaa ylemmäs [muistakaa niitä pamauksia myös käyttää ja ruksita useampia kuin yksi, jotta olisivat aktiivisia]. Nyt tiedän, ketä ehdotan Kuukkelissa Paras tuntematon blogi -kategoriaan.

Jonain päivänä muutan meander-kielen epämääräistä jonain tulevana aikana tapahtuvaksi ajankohtaistettua hetkeä tarkoittavan sanan sanaksi josksu. Kirjoitan sen aina josksu. Paitsi jos oikein keskityn, onnistun kirjoittamaan sen josksus. Tai jospa lopetan niin epämääräisen sanan viljelemisen, asiat joko ovat tai eivät ole, nyt tai ennen, ei mitään epämääräistä haapuilua. Hävettää, meander-postien kirjiotsuvrihieät johtuvat siitä, että ajatukseni on kerkeä ja mutkikas, käsi ei ennätä mukaan.

Viidestoista luukku, enää yhdeksän yötä jouluun.

Kirjoitti: mea 08:43 | Jälkipuheet (17)

Kielikoneen MOT [maksullinen] Englanti 4.0 englanti-suomi -sanakirja sanoo näin: geek ['gi:k] s, ark, surkimus (erit pojasta / miehestä). Hopsan, rumasti sanottu. Mutta niin siis tälle giikille pitäisi lahja keksiä? Kö? Ei hätää, Geek-Gift-O-Matic keksii sen puolestasi.

Niin helppoa se on, kun osaa. Ystäväiseni, älä sitten hämmästele, miksi saat lahjaksi Antquariumin? Tai eihän sitä voi tietää, mitä pukki tuo.

Kirjoitti: mea 16:04 | Jälkipuheet (6)

Kuusivuotiaalta Julialta kysyttiin, onko sillä väliä, otetaanko työntekijäksi mies vai nainen. Julia vastasi: "Pitää olla mies. Ne on ahkerampia. Ne tekee töitä, naiset siivoaa." [AL 12.12.04]. Että tuli sitten tämäkin selväksi. Jos tässä mitään epäselvää olikaan.

Minä päätin eilen pitää vapaapäivän, ei töitä, ei mitään, minä vaan siivosin. Monta tuntia olin ahkeroimatta ja siivosin, ja jälkeen päin vaivuin oudon mielihyvän valtaan, tunsin itseni tekeneeksi, pontevaksi ja jotenkin tyydyttyneeksi ja hyväksi ihmiseksi. Aamulla tottatosissaan oli mukava mennä puhtaana loimottavan kotilieden ääreen. Mutta se oli ennen kuin luin, että siivoaminen on ihan muuta kuin se, mitä minä tein. Ja että jouluun valmistautuminen on näin monimutkainen tapahtuma. Triinu ihmettelee, etteivätkö ihmiset osaa ilman ohjeita siivota. Minä en ihmettele yhtään, nytkin huomaan tehneeni kaiken vaillinaisesti ja erityisesti väärässä järjestyksessä, olisi pitänyt lukea ensin Emännän tietokirjan ohjeet vuodelta 1953 ennen kuin ryhtyi töihin... eikun siis siivoamaan.

Tavallisimmin pannaan suursiivous toimeen syksyllä ja keväällä sekä suurten juhlien edellä. Siitä ei vapaudu sekään koti, jossa on pölynimuri.
   Siivoustyö on aloitettva komeroista ja säiliöistä. Kaikki niissä olevat tavarat nostetaan paikoiltaan ja vaatteet viedään taivasalle tuulettumaan ja harjattaviksi, ehkä piiskattaviksikin. Sillä aikaa puhdistetaan komeroiden seinät, lattiat ja hyllyt sekä varustetaan hyllyt puhtain paperein, ruokasäiliön hyllyt vahakankaalla.
   Huone kerrallaan siivotaan. Työ suoritetaan jatkuvasti yhteen menoon, avoimin ikkunoin ja mieluummin vedossa. Kun huone on valmis, suljetaan se, kunnes siivooja ehtii panna sen tavalliseen, asuttavaan kuntoon. Keittiö siivotaan aina viimeiseksi. Missä on kylpyhuone ja wc, ei niitä suinkaan unohdeta.

Ilman ohjeita menin sitten ensimmäiseksi työstämään keittiötä. Tarkoittaneeko, että kodin muille osille ei tarvi tehdä enää mitään. Tai siis, miten se nyt meni, siivota eli ei siis mitään työteliästä. Tarvitsen lisää ohjeita!

Kolmantenatoista päivänä voisi vaikka siivota huoneen:

Huoneen siivous: Tyhjennetään huone ja viedään ulos kaikki, mikä suinkin voidaan, mutta joka tapauksessa vuodevaatteet, matot, liinat, verhot sekä kaikki päällystetyt huonekalut. Jos päällystettyä huonekalua ei voi viedä ulos, se peitetään kostealla vaatteella, karkealla kylpylakanalla tms. ja piiskataan sisällä, jolloin pöly kokoontuu vaatteeseen.
   Huoneesta poistetaan kaikki irralliset esineet, taulut, kukkaruukut, pöytälamput jne. Puhdistetaan pikkutavarat ja koriste-esineet ja asetetaan ne sitten joko pöydälle peitettyinä tai mieluimmin koriin, joka siirretään huoneesta.
   Huoneen puhdistus aloitetaan ylhäältä. Katto ja seinät pyyhitään tai pestään. Ovet, ikkunain puuosat ja paneelilaudat pestään saippualla ja vedellä. Erityistä huomiota kiinnitetään kirjahyllyihin (Ks. Kotikirjaston hoito).
   Sitten tulee ikkunalasien, peilien ja kattolamppujen vuoro. Pelit kirkastetaan denaturoidulla spriillä ja vedellä, mikä myöskin sopii kullattuihin taulunkehyksiin, tai ammoniakilla ja vedellä.
   Ennen kuin huone on valmis, on jäljellä vielä lattian puhdistus. Kun lattia on valmis ja kuiva, siirretään huoneen sisustus paikoilleen.
   Suursiivouksen yhteydessä ei ole unohdettava keittoastiain ja hopeain puhdistamista.

Nyt tarvii enää tietää, että mistä saan denaturoitua spriitä kullattujen taulunkehysteni puhdistamiseen. Tahi ammoniakkia. Eikös se muuten takavuosina räjäyttänyt lian pois.

Ja mitäs meillä tällä viikolla on muistilistalla; kynttilät päähän ja kas, yksi vapaailta odotettavissa. Silloin on varmaan taas pakko olla olematta ahkera.

Kirjoitti: mea 08:35 | Jälkipuheet (21)

Tärkeät Ihmiseni ovat enimmäkseen joko halausetäisyydellä tai sähköpostin päässä mutta on minulla joulukortti-ihmisiäkin. Tänään kirjoitan ne kaikki kolme. Mikä minä olen katkomaan vuosikymmenien perinnettä, jonka tiedän heille tärkeäksi. Mikä minä olen sanomaan, että joulukorttien lähettäminen on turhaa. En mikään. Jos olisin lähempänä, menisin halaamaan. Minä en ole edes niin paatunut, että lähettäisin minkä tahansa kortin, eiei, minä valitsen ne huolellisesti, koska tiedän, että rivien välit ja kuvan sanoma luetaan huolellisesti. Tänä vuonna taidankin yllättää ja kirjoitan joulukirjeen.

Kahdennennentoista luukun päivänä voisi vaikka ymmärtää, että enhän minä voi tietää, saanko huomenna pitää sen, mikä tänään on tärkeää.

Kirjoitti: mea 10:04 | Jälkipuheet (0)

Kaupungilla vierähti viisi tuntia, koska koti tarvitsi puutostilojen korjaussarjoja. Samalla etsin joululahjoja ja löysinkin yhden CD:n ja lisäksi DVD:n. Koska oli olemassa vaara, että lahjottava itsekin saattaisi sijoittaa eurojaan samaan CD:hen, katsoin parhaaksi paljastaa, että se on pukilla jo kontissa. Ajattelin, että jäähän se DVD vielä yllätykseksi. Tekstasin asiasta, kun tiesin lahjottavankin olevan jouluostoksilla.

Vastaus: "Se DVD muuten löytyi!"

Siis se sama, joka minulla oli yllätysrepussa. Hiphei!

Mea: "Nalkä, jano, hiki, kädet puoli metriä venyneet ja kaikki joululahjat hankkimatta."

Vastaus: "Minulla on vain se levy ja kolme olutta juotuna. Joten täällä ei sen paremmin."

Mea: "On paremmin. Sinulla ei ole jano."

Kirjoitti: mea 16:50 | Jälkipuheet (4)

Joskus joku ihminen sukeltaa sielun syvyyksiin niin, että vaikka häntä ei näe, vaikka ei olisi koskaan nähnyt, tai vaikka tapaisi joka päivä tai kerran viikossa, niin tietää asiaa kummemmin tiedostamatta, millainen olo hänellä milloinkin on. Sen vain tuntee, se vain on, se tunne. Minä kutsun sellaista yhteyttä enkeliydeksi. Enkeliyttä ei näe, se on tunne, jonkinlaista sielunyhteyttä, joskus isosiskoutta, joskus sielunveljeyttä. Enkeliyttä ei näe mutta ääni sillä on. Ääntä on vaikea kuvailla, sehän täytyy kuulla, kyllä sen sitten tunnistaa. Se kuulostaa tietenkin enkelikellojen helskytykseltä, hiukan samalta, jonka kuulee näiden sanojen

Oh, baby, don’t it make you feel so bad
Dark clouds are over the street
After what I read I can hardly feel my heart
My heart beat

Blue Öyster Cult - Morning Final

jälkeen, se hopeinen helskytys loppupuolella. Enkelihelskytys ei kuulu levyn näytteissä, mutta siellä se on, olen kuunnellut tänään jo neljästi viidesti.

Aina vaan vaikeammaksi käy [maltan tuskin odottaa saada kirjoittaa kahdennennenkymmenennenneljännennen]: yhdennennentoista luukun päivä.

Kirjoitti: mea 09:45 | Jälkipuheet (0)

Bussissa edessäni istui kaksi naista. Hetken yhdessä keskusteltuaan jatkoi Punatukkainen yksinpuhellen. Tuntui olevan murheita, paljon. Puhui puhumistaan ja toinen ymmytteli nyökytellen. Empatisoi. Ei puhunut, vain pää toveriinsa päin kallistuneena osoitti kuuntelevansa. Punatukkainen puhui moottorina omista ongelmistaan. Kiihtyi omasta puheestaan. Ei reagoinut toverinsa myötäilevään läsnäoloon. Eihän hän, hänellähän oli Ongelma.

Hiljaisuus.

Punatukkainen kireän hiiltyneellä äänellä: "Mä oon nyt kymmenen minuuttia sua tukenu, voisitsä vähän ees responoida".

Kirjoitti: mea 18:54 | Jälkipuheet (4)

Heli haastoi kuvaamaan naapurin luksuröösit valoviritelmät. Minun kivitalonihan on hillityn säällisen valotettu pikkuvaloin ilman tingeltangelia, mutta naapurissa tervehtää tämä iloinen sininen valoletkukäärme, joka tosin häviää toisen naapurin vilkkuvalle kahden ikkunan kattavalle värisydän / juokseva poro / tähtikuvio / punaiset lyhdyt -viritykselle, mutta se oli eilen pimeänä. Sääli, sillä olisi lyöty kaikki muut yritelmät.

Sivustasta muistutettiin, että tottatosiaan, saunasta ei ole vielä meilläkään väännetty joulujuttua. Ja saman tien muistin senkin, miksi pidän saunasta, tai siis luulen nyt tietäväni, miksi pidän: muistan nimittäin selkeästi, että nimenoman saunan lauteilla koin ensi kerran onnen hyrskäisyn ja ihmeen, kun opin sanomaan ärrän. Ja se tapahtui, kuinkas muuten, jouluaattona. Iskä oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla ärräpitoisilla hokemilla saada minut päräyttämään sen puuttuvan kirjaimen. Vaan ei, minä uskollisesti jatkoin ällän kieltämistä ollen ympälille. Mutta silloin, jouluaattona, se ärrä sitten yhtäkkiä törähti, ihan vahingossa, kun sanoin ääni pelosta väristen saunan ikkunan pimeyttä tarkastellen, että "Pukki kuRRRRkistaa". Mikä Riemu, mikä RatkiRiemukas Roimea Ropsahdus. Siksi taidan pitää saunasta. Ja joo, joulusta myös. Ja iskästä nyt ennen kaikkea.

Saunan jälkeinen olut muuten piristää kuin rivakan tuulenvireen puraisu korvasta. Ja oluttahan ei juoda mistään juomalasista, vaan olutlasista, joita minulla ei ole. Tai on, mutta ne ovat kuulemma maljakoita. Eilen muistin tämän puutostilan ja menin ostamaan kunnon olutlasit tahikka -kolpakot. Vaan eihän se nyt niin helppoa voinut olla. Tavaratalossa oli vain yksi, jos mahdollista, omianikin maljakollisempi malli. Missä olutlaseja myydään, jonsei lasiosastoilla? Glögi- ja viinilasia olisi ollut useampaankin makuun ja mauttomuuteen mutta ... No, nyt minulla on sitten kahdenlaisia maljakoita.

Tänään on sitten se päivä, jolloin on pidettävä etukäteen valmisteltu kolmen minuutin esitys konfliktitilanteen hoidosta. Arvatkaa, kuka ei ole valmistautunut. Ehkä teen kuten aina, roimaisen lonkalta, eihän siinä nyt kuinkaan voi käydä, korkeintaan nolottua ja nolona rupean änkyttämään ja ärrät ryhtyvät sorahtamaan. Olenko koskaan muuten tullut maininneeksi, että i-n-h-o-a-n esiintymistä. INHOAN. Aarrgh!

Tänään on, oho, siis jo kymmenennen luukun päivä.

Kirjoitti: mea 07:00 | Jälkipuheet (4)

Kaivan luultavasti verta nenästäni, mutta sanonpa nyt kuitenkin, että olen nimittäin sitä mieltä, että jos ei tykkää joulusta, niin ei pidä ilkamoiman pikkujouluissakaan. Sehän on vähän niinkuin nyppisi rusinat pullasta. No ei vais, hyvähän se vaan on, että jotain hauskaa löytyy tästäkin ajasta.

Parhaimmat pikkujoulumuistot ovat lapsuudesta, jolloin vielä uskoi pukkiin ja sai siltä pussin, jossa oli pipari ja omena. Myöhempien aikojen tapa viedä euron tai parin hyvin harkittu ja hauska lahja ja saada tilalle puurokauha ei paljon naurata. Mitä parilla eurolla saa?

Kuva Ville Morkki.

Kirjoitti: mea 13:42 | Jälkipuheet (2)

Tuoreen tutkimuksen mukaan [Psychiatr Bull 28(12):455-6, 2004] joulupukkiin uskominen opettaa lapsia tajuamaan oikean ja väärän, hyvän ja pahan eron ja kannustaa olemaan kiltti ja tekemään hyvää. Siis opettaa, että kiltti täytyy olla saadakseen lahjoja mutta tuhma voi olla, jos kukaan ei huomaa. Ja vielä ihmetellään, miksi aikuiset ovat sellaisia kuin ovat. Joulupukin syytä kaikki.

Henkperskohtainen uskoni joulupukkiin lopahti pysyvästi vasta koulussa. Olin syvästi järkyttynyt, kun minua valistuneemmat toverit sanoivat, ettei joulupukkia ole. Miten niin ei ole, olinhan nähnyt omin silmin. Tosin ne olivat epäuskosta räpsyneet jo silloin, kun kuudennen joulun jälkeen näin pukin päällä olleen turkin kellarin naulassa ja loputkin suomut silmistä karisivat löydettyäni kodin vintiltä tutun näköisen vaaleanpunaisen pukkinaamarin. Olinkin jo ihmetellyt, miten isällä saattoi olla niin huono tuuri, että aina oli pois juuri silloin, kun pukki kävi. Luottamukseni vanhempieni uskottavuuteen ja armollisuuteen ei varmaan koskaan enää palannut, kun minulle selvisi, että isä ja äiti olivat olleet se taho, joka pakotti minut monta vuotta laulamaan pukille ääni pelosta väristen "Joulupuu on raakennettu…", vaikka tiesivät kyllä, miten inhosin sitä. Sekään ei tehnyt hyvää maailmankuvalle, että vaikka pukin valvovan silmän alla oli koko vuoden ollut kiltti, silti aina oli kiikunkaakun, että tuleeko niitä risuja kuitenkin. Ja tulikin. Väärää opetusta.

Jouluhässäköinnissä minua on aina huvittanut se herttainen yksimielisyys, jonka vallassa huikea määrä ihmisiä syö suunnilleen samaan aikaan suunnilleen samaa ruokaa, josta kukaan ei oikein tykkää, mutta kuitenkin tavallaan kyllä, koska siinä samalla kai hakee jotain kadotettua taikaa, sitä joulun henkeä. Sitä, jonka muistaa lapsena joskus kohdanneensa. Tai sitten niitä syö siksi, ettei äiti tai anoppi tai mummu loukkaannu, onhan se joulun henkeä sekin. Perinteet luovat turvaa. Henkeä. Vai mitä varten sitten nekin, jotka inhoavat joulua, tekevät siitä niin suuren numeron, jotenkin erityisen. Jos ei jouluta, niin ei. Mitä siitä sen enempiä. Töitä voi aina tehdä tai olla muuten vaan vähin äänin vapaalla. Vähän niin kuin se, mistä Birdy kirjoitti: aina herää epäilys silloin, kun oikein täytyy vakuuttaa. Meillä isä sanoisi tähän, että aina kun vieraat vakuuttelevat rehellisyyttään, on syytä laskea pöytähopeat [kuv., hopeita ei laskuksi asti ollut].

Tänään on yhdeksäs päivä. Jo. Vasta.

Kirjoitti: mea 08:57 | Jälkipuheet (14)

Masentaako? Paha mieli? Räntää ja vettä viskoo, ei naurata? Kaverin naama nyppii, hermoa kiristää? Ketäpä ei joskus. Työhyvinvointi on tärkeä juttu ja siksi STM on heittänyt viestikapulan maailmalle työssä viihtymisen edistämiseksi ja toivoo käytävän klinikalla.

Klinikan varaosakaupasta voisi tilata vaikka teflonvoidetta, tätä kun sivelee niin heijastuupi ilkeily pois. Tai miten olisi pukin konttiin aggressiomuunnin, joka muuntaisi sammakot sisäsiisteiksi työpaikkapuheiksi? Olisi näillä näemmä käyttöä täällä blogaustyömaallakin; jos Marleenalla olisi ollut teflonvoidetta, ei anonyymin kommentti olisi tuntunut ei niin missään. Toisaalta anonyymilla olisi ehken käyttöä agressiomuuntimelle.

Kaluista tuli mieleen, että tämä blogologian yksi peruskäsite, tämä Päivän pamaus on oiva kanavasäädin: sillä voi tilata haluamansa lukemiset helposti ja näkee päivittymiset nykyisin jopa reaaliajassa. Eikä tuleva Pinsiön suuri uudistuskaan käsittääkseni siirrä pamausta museokaluksi, vaikka vasaran ulkonäkö muuttuneekin. [Päivitetty tieto 9.12.04]

Jos nyt joku harkitsee pikkulauantaiksi irrottelua radalla, on hyvä miettiä, onko huomenna ihan vaan normipäivä. [vaatii Mediaplayerin, kesto 3.03 min.]

Kirjoitti: mea 15:57 | Jälkipuheet (6)

Yöllä kaatui kaktus ikkunalla ihan itsellään. Aamuaskareista mieluisimpia ei ole piikikkään kukanrotkaleen nostaminen, kun se luonteensa mukaisesti oli takertunut verhoon ja muutenkin holtiton ja varsin painava. Onnettomuuden syy lie piillyt kasvin pituudessa suhteessa ruukkuunsa: kukka paljastui koko komeudessaan minun mittaisekseni. Rumistus nojaa nyt partsin oveen ja aivovoimisteluttaa minua, että kuinka sen tohdin katkaistua tai mitä sille nyt sitten teenkin. Tämä pienokainen on yksi jäsen miniatyyrikaktusasetelmasta, jonka joulukaktuksista kerran rakensin. Siis niistä pikkiriikkiruukkusista, jotka on söpöjä kuin possut pieninä. Pötkylä on kerran aikaisemminkin yrittänyt itsemurhaa syöksymällä lattialle ja katkomalla silloin puolet pituudestaan, nyt edellisestä syöksystä on muistona arpi varressa. Jarkolle lohdun sana: minulla on neljä tyhjää bonsai-ruukkua, joita en suinkaan tyhjinä ole ostanut. Siirry sinäkin kaktuksiin, ne kasvavat ihan ilman kasvattamistakin. Liikaakin.

Viikonloppuna olin aikeissa tehdä ruokaa, jota varten ostin päärynänpuolikkaita purkillisen. Muutin mieleni, koska muistin, että en ollut sitten kuitenkaan muistanut niitä ostaa. Eilen töistä tullessani iski jokajouluinen outoherkkupäähänpisto: joulupipareita Aura Goldin ja päärynöiden kanssa. Ostin juuston ja piparit, joita oli tarkoituksena herkutella niiden aiemmin hankkimieni päärynöiden kanssa. Joita ei siis ollut. Miten ihminen voi unohtaa unohtaneensa, että on unohtanut. On muuten ihan hyvää piparit juuston ja mandariinienkin kanssa. Jaa-a, kohta iskee se varsinainen jouluhimo: piparkakkutaikinaa sellaisenaan. Siitä tietää sitten joulun lopullisesti tulleen.

Lopultakin olen keksinyt, miten saan itseni pidättäytymään aina paljastamasta tai antamasta lahjoja ennen aikojaan: a) vakuutan itselleni, että en minä mitään lahjoja jouluna anna, että annan sitten kun siltä tuntuu mutta b) päätän sitten kuitenkin ilahduttaa itseäni haluamalla antaa mutta c) en keksi mitään niin äkkiseltään, jolloin d) asia jää niin viime tiimaan, etten voi paljastaa tai antaa. Nyt olen prosessin vaiheessa b).

Inspiraatiota odotellessa avataan kahdeksas joulukuun luukku.

Kirjoitti: mea 08:57 | Jälkipuheet (5)

Työhuoneessani leijui tänään vielä töistä lähtiessni ylimakean partaveden ja hillitsemättömän puhemoottorikoneen jälkeensä jättämän kaiun ja testosteronin yhdistelmä: kolme äärimmilleen viritettyä myyntitykkiä yritti myydä vuoden tavoitteet täyteen ja olivat kaikki päättäneet tehdä sen heti aamusta. Ja minun avullani. Uskovat ihan oikeasti, ilmeisesti, että etunimen runsas viljeleminen kuulostaa mukavalta ja tuttavalliselta ja edesauttaa, muka, myyntitapahtuman onnistumista. Ei se kuulosta. Eikä se auta.

Ei ole kauaa siitä, kun sanoin, että talvessa on se hyvä puoli, että ei sada vettä. Vähänpä minä muistin.

Vai onko muka ennen ollut näin mustaa ja synkiää. Mutta enpä anna sen masentaa. Laitanpa tonttulakin päähän, pukin pikku apurin mekon päälle ja kyntteliköt ikkunalle. Eiköpähän siitä ala joulumieli jo rakentua.

Kirjoitti: mea 21:02 | Jälkipuheet (3)

Miltähän tuntuisi, jos aika pysähtyisi. Tai jos voisi asiaan itse vaikuttaa, niin minkä ajan sitä sitten valitsisi. Entäpä, jos ihmisellä olisi jo syntyessään tieto, että hänellä on käytettävissään vain yksi mahdollisuus pysäyttää oma aikansa. Minkä ikävuoden ihminen valitsisi. Ahneuksissaan menisi ehken tärväämään mahdollisuutensa hektisessä teini-iässä luullen maailman olevan silloin täydellisen. Ja jos siitä ahneuskohtauksesta selviäisi, niin malttaisiko mahdollisuuttaan sitten käyttää missään vaiheessa, kun ajattelisi, että vieläkin paremmat ajat ovat edessä.

Olisi tietenkin selvää, ettei se pysäytettävä hetki olisi mikään arkipäivän hetki, ellei se sitten olisi kesälomapäivä. No ehkä se olisi lauantai joka tapauksessa. Kesällä lauantaina, ehkä kesäkuussa ja iltapäivällä neljän maissa. Tai myöhemmin, jos se aika kerran on pysähdyksissä: neljän maissa on ihan hyvä aika, kun aika kulkee, mutta muuten paras aika voisi olla kahdeksan maissa illalla lauantaina kesäkuussa. Tai joulukuussa kynttilän valossa hämärän hyssyssä. Hyvässä seurassa ja lämpimässä. Vatsa ja henki hyvin ravittuna. Edessä maisema, jossa mieli lepää, konkreettisena tai mielikuvana. Eikä kiire mihinkään, mitään tekemättä, ei kukaan odottamassa mitään. Tietenkään, kun kerran aika on pysähdyksissä. Se voisi olla siinä. Oleellistahan siinä on sieluntila, ajankohdalla sinänsä ei sittenkään lie merkitystä.

Onneksi ihminen voi pysäyttää itsensä aina silloinsuntällöin pieneksi aikaseksi, olla onnellinen ja elää sitä pientä täydellistä hetkeään täysin sieluin ja sydämin haikailematta eteen tai taakse tai mahdottomia tai vaihtoehtoja. Tunnistaa täydellinen hetki, säilöä se itseensä, nauttia siitä. Se on se juttu. Täydellinen hetki voi olla vaikka tänään seitsemäntenä päivänä tai huomenna. Tai se voi löytyä muistoista. Tai se on vielä edessä. Se täytyy vain ymmärtää poimia.

Tänä aamuna tulin taas todistamaan aikateorian paikkansapitävyyden: mitä enemmän aikaa käytettävissä, sitä vähemmän järjellistä saa aikaiseksi ja lopussa tulee aika kiire.

Kirjoitti: mea 08:39 | Jälkipuheet (4)

Eilen olin sattumalta oikaisemassa Ilveksen pihan poikki Kehräsaareen, ja hämmästyksestä äimistyneenä olin juuri tointumassa hirveimmästä ikinä näkemästäni houluhärvelihirvityksestä siinä hotellin pihassa [sitä ei voi kuvailla, eikä kannata kuvitella], kun takseja ja hienoja autoja ja totisia ihmisiä valui hotelliin solkenaan. Tänään AL:stä sitten selvisi, että siellä Suomen kerma [sic!] juhli itsenäisyyttä etuajassa. Ja kermasta kuvanäytteinä muutama entinen missi, telkkarin juontajatypsykkä ja jokunen kaunis, minulle tuntematon kermakakun koriste. Että nyt sitten tiedän senkin, ketkä ovat Suomen kermaa. No, olinhan siellä minäkin. Melkein. Mutta minähän olenkin enemmän maustekakkuihmisiä.

Aamun lehdestä luin myös, että "Itsenäisyyttä juhlitaan periaatteesssa ja Linnassa". Tarkempi lukeminen antoi tulokseksi, että "paraateissa" sitä juhlitaan. Melkein kuitenkin.

Pikkutyttönä katsellessani Linnan juhlia suunnittelin tarkasti, millaisen puvun minä laitan sitten, kun sinne pääsen. Hetkeäkään en epäillyt, etteikö minusta tulisi jotain niin erinomaista, että kutsu rapsahtaisi. Vielä ei ole tullut, mutta elän odotuksen jännittäviä hetkiä joka vuosi.

Avataan kuudes luukku.

Kirjoitti: mea 11:00 | Jälkipuheet (9)

Eilen en ottanut huomioon kaupungille mennessäni, että veronpalaukset olivat kilahtaneet tileille ja jouluun on jo melkein näköyhteys. Olisi pitänyt. Kaupunki oli täynnä kiukuttelevia ihmisiä, lastenrattita, hikoilevia äiteja ja isiä, tungosta kahviloissa, jonoja, hikeä, puhinaa, huonoa palvelua. Joulun odotusta?

Joululahjan antamisessa on vain kolme oleellista asiaa, jotka voisi nostaa itsekukin tarkasteltavakseen: *joulu*, *lahja* ja *antaminen*. Yksikään noista ei ollut ainakaan eilen nähtävissä. Minä olen jotenkin mieltänyt tämän niin, että jouluna seuloutuu ne harvat todelliset ystävät, joille haluaa antaa. Ne kolme, joille ei ole vaikeata keksiä annettavaa, joille antaminen on saamista antaa.

Nyt on vasta viides luukkupäivä, joten vielä ehtii miettiä, ketkä ovat kunkin joululahjaihmiset.

Kirjoitti: mea 10:03 | Jälkipuheet (0)

Eilen busseillessani viiden jälkeen kaupungille oli kulkuväline ladattu täyteen hiuslakan, hajuvesien ja jännityksen tuoksua. Naiset olivat täpinöissään ja hiukan liikapunaisin huuulin hiukan liikaäänekkäinä puhuivat toistensa päälle. Miehet jäyhempinä puvut päällä kädet sylissä ja orvon oloisina, eivät yleensä busseissa kulje pukumiehet. Ilmassa oli värettä, jännitystä, odotusta ja latinkia. Eihän sitä koskaan tiedä, ehkä joku saisi huutaa Bingo. Oli pikkujouluilta.

Minä istuin hetken pienen seurueeni kanssa pubissa, perjantain tavaksi muodostunut irtautumishettki. Selailimme jutellessamme autolehteä ja hämmästelimme paitsi niiden musseita muotoja, myös konivoimien tajutonta runsautta. Kun esitin epäilykseni, että mitä virkaa on 500 hevosvoimalla Suomessa, sain tyydyttävän selvityksen: se, että *tietää itse* konepellin alla olevan voimaa, tuntuu hyvältä ja se antaa itsevarmuutta. Tajusin salamana miehen ja naisen yhtäläisyyden: nainen tykkää pitää kauniita alusvaatteita ja herkullisia korsetteja, jotka maksavat ihan liikaa vaikka kukaan ei niitä näe. Mutta kun *tietää itse*, mitä alla on, tuntuu hyvältä ja se antaa itsevarmuutta. Vihdoinkin sen tajusin. Bingo.

Tänään naiset ja miehet heräävät avaamaan neljännen päivän luukun. Bingo.

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (7)

Taipuminen ei ole minun juttuni; kun kerta päätin pyöräillä, minähän pyöräilen. Päivittäinen kymmenen kilometriä taittuu jo reilusti alle puolen tunnin, vastusta on lisätty vitoseen ja matka maistuu vaikka maisemat on tylsähköt. Olen siis Oriveden jo ohittanut [matkaa 40 km] ja jos hiukan pidennän päivämatkaa, olen jouluna Uudessakaarlepyyssä vai onko se Uusikaarlepyyssä? Miten muuten taipuu, jos olisin menossa paikkaan nimeltä Ii: Iihin? Mehän täällä Mansessa toki tiedämme, että Kangasalalle ei mennä vaan Kangasalle. Mutta kuka on päättänyt, että mennään vaikka Kokkolaan mutta ei missään tapauksessa Raumaan. Ja mennäkö Laukaalle vai Laukaaseen. Entä, jos matka olisi Kaunissaareen, niin miksei tule mieleen sanoa Kaunissaarelle, eikä varsinkaan Kauniiseensaareen tai Kauniillesaarelle mutta kuitenkin pitkään pohtii, että olisikohan kiva lähteä Goalle vai pitäisikö mennä Goaan.

Taipuminen on vaikeata muillekin: Teppo on palannut.

Kirjoitti: mea 14:38 | Jälkipuheet (9)

Kiltit tytöt on maailman laitettu sinnittelemään, taistelemaan, nilkuttamaan elämässä eteenpäin vaikka veren maku suussa ja itkua vääntäen, koska heidät on sellaisiksi tehty. Ja koska heidän tätä nimenomaista ominaisuuttaan paijataan ja kehutaan, ja kukapa haluaisi heittää päästään hellittyä kruunuansa, ei kiltti tyttö tohdi kieltäytyä mistään, ettei vaan tule muille paha mieli. Kiltti tyttö on usein myös itsetuntovajeinen, joten hän hakee hyväksyntää itsensä kustannuksella muiden kautta. Ei kehtaa pyytää apuakaan, kun muillahan on niin paljon kaikenlaista. Ei kehtaa sanoa kellekään, että tässä olisi nyt jo ihan riittävästi, että mitähän jos pyytäisit jotain toista urhoollista. Mutta ei, eihän kiltti sellaista tee. Entäpä, kun taakka alkaa painaa hartiat kumaraan ja lopulta on pakko jättää kesken. Eiköpä vaan siitä tule kiltille hirveät omantunnon vaivat ja hän ajattelee, että samalla tuskalla sitä olisi voinut jatkaakin, ja sitten on kahta suurempi murhe. Mutta jos katsoo liian kauan, saattaa jäätyä tunteensa sisään. Tavallaan hyvähän se on, että sinnikkäästi katsoo asiat loppuun, ei ainakaan tarvitse miettiä jälkeenpäin, että tuliko liian aikaisin heitettyä leikki kesken. Ikuista tasapainoilua on kiltin elämä.

Aivan liian paljon sietää kiltti tyttö maailman pahaa. Ja aivan liian paljon on ihmisiä, jotka tietävät sen ja käyttävät hyväkseen. Mutta kai se sitten niin on, että kiltti on luotu hakemaan maailmasta opit eri tavalla kuin muut: hänet on tehty uurastamaan itsensä kaarelle ja luovuttamaan vasta, kun on melkein liian myöhäistä. Toisaalta taas, kiltti tyttö saattaa yllättää kaikki lommoontumalla hyvinkin pienestä ja katkomalla suhteet ja sitoumukset naurettavan pienestä syystä ja äkkiä, lopullisesti ja kovalla metelillä. Toisaalta, jos on välit kaatuakseen pienestä, kaatuisivat ne sitten kuitenkin myöhemmin jostain suuremmasta ja sitten jo saattaisi sattua sieluun jos toiseenkin. Kuka kertoisi kaikille maailman kilteille, ettei heidän tarvitse. Kuka antaisi rohkeutta joskus kieltäytyä. Kuka kertoisi, että kaikkea ei tarvitse sietää. Eipä kukaan. Ellei itse sitä tee. Oman elämänsä eläminen on lie se tärkein tehtävä, ei elää muiden elämää, ei edes omaa muiden kautta. Mutta se oma elämä on kiltillä usein hukkaantunut, unohtunut käyttämättömänä. Onneksi on olemassa ihmisiä, joiden myötä kadotettu osa löytyy.

Tuli vain mieleeni kuunnellessani Lauran "Jokin osa musta, tuli sun myötä takaisin" ja lähestyvää itsepäisyyspäivää ajatellessa.

Isohko yllätys ei lie, että tänään avataan kolmas luukku.

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (4)

No helkuta, Firma on lähettänyt joululahjan! Miksen minä olen mitään saanut! Että oikein kalenteri ja juustoja. Kyllä olisi kelvannut minunkin seinälleni joku hilavitkutinkalenteri.

Kun tänään poikkeuksellisesti päivännäöllä seisoin bussipysäkillä, huomasin että vastapäätä syksyllä kaivettu megalomaattinen monttu, joka täytettiin kivillä ja tasoitettiin ja siten poisti kauhukuvat, että siihen talo tulisi, on nyt vaiheessa, että se on taas kaivettu auki. Nyt siihen istutetaan auton lämmitystolppia. Edellinen aukikaivaus ilmeisesti tehtiin siksi, että montusta oli jotain unohtunut, olisiko ollut juuri se puistomuuntamo, joka siihen nyt sanotaan rakennettavan. Mikähän sekin on.

Kohta pitää lähteä neuvotteluun naapurifirmaan, ei siinä mitään muuten, mutta kun siellä on aina niin laihaa kahvia. Ette usko, mutta se on *murukahvia*, jotain lämpimälle kädelle maistuvaa läpinäkyvää nestettä. Kahviksi ne sitä sanoo.

Kommenttiosastolta eksyin Lauran hetkiin, joiden ääntäkin voi kuunnella. Kaunista, kertakaikkiaan.

Kirjoitti: mea 13:14 | Jälkipuheet (8)

Nukuin melkein kolme tuntia pommiin, ikinä koskaan ennen en ole moiseen pystynyt. Huvittavinta on [jos tässä nyt mikään naurattaa], että olin kyllä hereillä jo jonkin aikaa harmittelemassa, että taas heräsin liian aikaisin ja voi dämit kun uni ei enää tule. Halailin tyynyä ja poskea sen kylkeen painaessani vielä kuvittelin pitkät tovit jos vaikka jotain. En sinnillä katsonut kelloa, kun ajattelin sen olevan kuitenkin neljän pinnassa, johon aikaan usein herään. En katsonut kelloa, etteivät illuusioni sen varhaisemmasta ajasta olisi karisseet. Vihdoin sitten nostin päätäni; punaisin numeroin loimotti 8:03. Eivoiolla. Miksei tässä talossa voida metelöidä niinkuin tavallisten ihmisten taloissa. Paiskia ovia ja herätellä ihmiset. Miksi postinkantajakin hissuttelee ja varovasti pudottaa aamuuutiset. Umpimustaa vieläkin ympärillä ja kello kertoo, että pitäisi olla jo töissä, ollut jo kauan. Laitoin töihin sähköpostia, että tulen kun ennätän, sillä täältä periferiasta tuntuu olevan mahdoton päästä muulloin kuin ruuhka-aikoina.

Klo 8:53. Pahan Tukan Päiväkin vielä tähän.

Klo 9:04. Ja mitä mä laitan päälle. Menossa kolmas versio. Ei tämäkään tunnu tänältä. Siellähän sataa räntää! Siis märkäkelin saappaat, no se tietää matalia kenkiä ja ei siis noita ylipitkiä farkkuja. Ja untuvatakkikin on liian lämmin. Kellarissako se mun märkäkelin takki on? Aaargh.

Nythän on siis toisen joululuukun päivä.

Kirjoitti: mea 08:47 | Jälkipuheet (11)

Virkanainen on istunut koko päivän koulutuksessa. Alussa hällä oli vaikeuksia pysytellä hereillä ja säätää itsensä vastaanottavalle moodille mutta päivän mittaan hän väkisinkin terästäytyi pääosin siksi, että jaksettiin muistuttaa riittävän monasti tekemättömästä välityöstä samalla, kun annettiin uusi välityö ja jottei vaan olisi hän kuvittellut pääsevänsä kuin sika karsinasta, muistutettiin, että se varsinainen lopputyö pitää maaliskuussa sitten jättää ja jotkut eivät ole ilmoittaneet edes aihetta. Arvatkaapa, kuinka paljon on virkanainen noistakin tehtävistä tehnyt. Hyvä jos muistaa mennä oikeina päivinä luennoille.

Kun sitten virkanainen sai nyläistyä itsensä horroksesta, päätti hän samoin tein tehdä sen ensimmäisen välityön ja paneutua vielä toiseen. Hjumangega, että olikin töpinöissään ja sai lennätettyä kaksi aanelkullista tekstiä, jonne sai upotettua ovelasti kaikki kysymykset vastauksineen. Toinen välityö on suullinen esitys konfliktin hoidosta: se saattaa tökkästä pikkasen, kun ei virkanaisen työyksikössä ole koskaan ollut sellasta. Täytyykö hänen nyt rykäistä yksi pystyyn, että voi sen sitten selvittää ja raportoida, miten sen selvittäminen hoitui. Jää nähtäväksi. Nyt virkanainen on kuitenkin juuri niin tyytyväinen itseensä kuin vain voi olla ihminen, joka on pusertanut täysin jonninjoutavaa soopaa paperille tyydyttäen sillä oman huonon omantuntonsa ja toivottavasti myös kurssin vetäjän vaateet. Joka katsoi kyllä hiukan alta kulmain, kun virkanainen myöhästyi vähän. Pari tuntia. Kun ei muistanut, että tänään oli yksi niistä päivistä.

Mutta nyt virkanainen lähtee kotio.

Kirjoitti: mea 17:33 | Jälkipuheet (0)

Tänään aloittaa Australiassa humalapuheluiden estopalvelu, jonka avulla juhliin lähtevä voi laittaa mustalle listalle numeroita, joihin ei halua pössypäissään soitella, ettei tarvi seuraavana päivänä sitten hämmästellä, että mitä imelää sitä on tullut länkytettyä. Tehdyn selvityksen mukaan 95% ausseista on soittanut kännipäissään nolopuheluita, joista 30% soitettin eksille, 19% nykyisille kumppaneille ja määrittelemätön osa työpaikan pomolle. Samaisen selvityksen mukaan 55% katsoi aamulla ensimmäiseksi, kelle on tullut soiteltua, vain 8% otti sitä ennen kivunlievittäjiä.

Joulun lähestymisen huomaa siitäkin, että tänne paussiin ohjautuu päivittäin useita yhteydenottoja hakien ohjetta, jolla vieroittaa lapset joulupöydästä, ahdistaa perheenäiti vahvistamaan sukupolvien takaisia perinteitä, saada aikuiset kiistelemään, kumman äidin luona se oli parempaa ja kenen mummu taisi sen taidon parhaiten. Siis ohjetta, miten tehdään imelletty perunalaatikko. Ei ole minulla ollut aiemmin antaa ohjetta, muuta kuin miten sanaa on käytetty hakukoneiden käytön opastuksessa. Mutta kohta on. Taidan hämmästyttää joulupukin tänä vuonna tekemällä tätä pääosin itsekseen tekeytyvää imeyletettyä lisäkettä Wagnerin ahterin viereen. Tämä ei ole mitään paistettua perunamuusia tai ruskeaa joululautasella valuvaa mömmölitjaketta, tämä on wanhan hywän ajan ohjeella tehtyä hywää. Ja kyytipojaksi tummaa täyteliäistä olutta, vaikka Ettaler Curator Dobbelbock'ia, tumma tuplapukkiolut kuulostaa jouluiselta.

On muuten aika avata ensimmäinen joulukalenterin luukku.

Imelletty perunasoselaatikko

Lämpimään, maidottomaan perunasoseeseen lisätään vehnäjauhoja. Annetaan seisoa lämpimällä liedennurkalla pari tuntia. Lisätään jälleen vähän jauhoja, jos on löystynyt. Lopuksi lisätään maitoa, suolaa ja voita. Paistetaan vuoassa 1-2 tuntia miedonlaisessa uuninlämmössä. Imeltyneet perunatkin sopivat.

Joululounas:

I. Paistetuita omenoita (tarjotaan endiviasalaatinlehdillä), vesipuolukoita tai jotain muuta raikasta pikkuherkkua.
II. Kinkkua kuumana tai kylmänä umpioherneiden ja perunoiden tai lanttu-, peruna- tai makaronilaatikon kera. Punakaali- tai etikkapunajuurisalaattia tms.
III. Luumusosehyytelöä tai luumukiisseliä tai munakakkua hedelmätäytteisenä.
IV. Kahvia

Helaakoski-Tuominen, Marja. Kodin keittiötieto. WSOY 1955. 1.p. 726 s. Sid.

Kirjoitti: mea 09:17 | Jälkipuheet (10)